Pitkälti olen itsekin näin uskonut, kun tarpeeksi moni on sen ääneen lausunut tai kirjoittanut: Luther olisi todennut Ecclesia semper reformanda est! Sama siis suomeksi tuttuna: Kirkkoa on jatkuvasti uudistettava.
Olen ottanut lauseen alkuperän totena, mutta olen välillä ihmetellyt, että missä Luther näin lausui ja miten se edes sopii Lutherin kirkon uudistamislinjan sisälle. Lausahdus on tosin välillä laitettu yleisesti reformaation yleiseksi periaatteeksi eikä vain Lutherin suuhun. Mutta vihdoin taitaa lauseen alkuperä selvitä – ainakin jos asia menee niin kuin Timo Junkkaala kirjoittaa teoksessaan Oikein väärin ymmärretty Luther.
Lause ei olekaan peräisin Lutherilta eikä keskeisiltä reformaattoreilta, vaan mahdollisesti vasta vuodelta 1931 sveitsiläiseltä reformoidulta teologilta Karl Barthilta. Sen sijaan ajatus kirkon jatkuvasta uudistamisesta voinee olla reformaatioajalta ja sieltäkin aikakauden ”vasemmalta laidalta” eli hurmahengiltä. Heille ei vain riittänyt Lutherin linjan mukaisesti se, että muutetaan se mikä on vastoin Raamattua, vaan heidän mukaansa oli muutettava kaikki mitä ei ollut määrätty Raamatussa. Eli onko ajatus kirkon uudistus sittenkin peräisin hurmahengiltä, joiden mielestä Lutherin uudistus jäi pahasti kesken ja kirkkoon jäi vielä paljon katolisia aineksia? No, ainakin jälkimmäinen asia on oma lukunsa ja aika höpöväite sinänsä.
Lutherin mielestä, mitä itsekin olen hänen uudistuslinjansa mieltänyt, on palaaminen paremminkin taaksepäin kuin rynniä keula merta vauhdilla leikaten eteenpäin. Lutherin mukaan uudistus, jota kirkko tarvitsee, oli palata Raamattuun ja sen evankeliumiin. Jatkuva uudistus sen sijaan vie helposti päinvastaiseen suuntaan, kirjoittaa Junkkaala. Sitaatti:
”Kun kirkko pyrkii mukautumaan kulloiseenkin aikaan ja sen henkeen, se on vaarassa kadottaa oman identiteettinsä ja sanomansa. Sen sijaan, että kirkko lähtee jatkuvan muutoksen tielle, sen tulisi pyrkiä muutamaan [sic] maailmaa Jumalan sanalla. Lutherin opetuksen mukaista on sanoa, että kirkon tulisi omista lähtökohdistaan vaikuttaa maailmaan eikä antaa maailman hengen vaikuttaa itseensä.”
Junkkaala myös avoimesti kritisoi viime syksyn synodaalikokouskirjan jatkuvan uudistamisen ajatusta. Hän nostaa kysymyksiksi, että mitä on sitten avoin ja tulevaisuuteen suuntautuva luterilaisuus? Voiko luterilaisuus tulkita Raamattua ja tunnustusta uudella tavalla väittäen samalla, että tällaista uudelleentulkintaa kirkko on aina tehnyt?
Junkkaalan kanta mietityttää itseäni. On totta, että kirkon on syytä elää ajassa ja seurata maailman menoa vakavasti. Uusi tieto muuttaa paljon virheellisiä käsityksiä kuin myös luutuneita kantoja, mikä on hyvästä. Mutta silti pohdin, että missä menee raja. Luterilaisuus kantaa (monen muun kirkkokunnan ja kristillisen seurakunnan tavoin) identiteetissään ajatusta, että luterilaisuus on vanhan kirkon aito ääni ja jatkava. Kirkollinen jatkuvuus on aina kuulunut luterilaiseen identiteettiin ja sen pitäisi, ainakin oman ymmärrykseni mukaan, olla ”se oikea katolinen kirkko”. Tällainen vanhakirkollinen identiteetti ja ääni on kuitenkin katoamassa, etenkin kun luterilaisten reformaattoreiden idea oli palata takaisin Raamattuun ja evankeliumiin, ja riisua vääränlainen uusi ja virheellinen pois. Onko luterilaisuus tosiaan kadottamassa oman identiteettinsä, sillä jokin särähtää korvassani joka kerta, kun Raamatun kuulen esim. lausahduksen ”…on aikansa lapsi…” tai ”…me tiedämme enemmän/paremmin kuin … aikoinaan…”.
Pelkään, että jossain vaiheessa joku sanoo seuraavankin lauseen: Jeesus oli vain aikansa lapsi ja me tiedämme asiat paremmin kuin hän.
”Pelkään, että jossain vaiheessa joku sanoo seuraavankin lauseen: Jeesus oli vain aikansa lapsi ja me tiedämme asiat paremmin kuin hän.”
Se on sanottu jo. Paratiisissa käärmeen suulla.
Kaimamies: ”Se on sanottu jo. Paratiisissa käärmeen suulla.”
Miten paratiisin käärme voi tietää Jeesuksesta ja hänen ”aikansalapsuudestaan” vielä hölkäsen pöläystä? Tarkemmin noita uskonasioita tuntematta minulla on ollut aina se käsitys, että Jeesus eli vasta muutamia vuosia paratiisin käärmeen jälkeen.
Jeesushan on aina ollut olemassa Isän oikealla puolella. Ihmiseksi tuleminen tapahtui n. 2000 vuotta sitten.
Kaimamies: ”Jeesushan on aina ollut olemassa Isän oikealla puolella.”
Jaa, kas kun ei VT mainitse asiasta mitään. Mistäköhän se paratiisin käärme sai tiedon siitä Jeesuksen käyttäytymiselle pari tuhatta vuotta sitten ominaisesta ”aikansalapsuudesta” siellä paratiisissa jo muutamaa miljardia vuotta aikaisemmin.
Kimmo Jaatilan kommentti ainakin minulle viittaa syntiinlankeemuskertomuksessa olevaan käärmeen sanoihin ”Onko Jumala todella sanonut…”. Varsin voimakas viittaus, mutta oikeassa siinä kyllä. Kristillinen usko tunnustaa Jeesuksen tosi Jumalaksi, joten yhteys meikäläisen loppukappaleen tekstiin ja käärmeen sanoihin on selkeä. Lopputulemana: Ihminen tietää asiat Jumalaa paremmin ja on omimassa Jumalan paikan itselleen.
On uudistettava jatkuvasti jatkuvuus säilyttäen! Ei ne sulje toisiaan pois. Paikalleen jämähtäminen tai vain menneisyyteen katsominen on kuolevan kirkon merkki.
No tämä meidän ev.lut. kirkkomme on kovasti ajassa mukana, joten miksi sitten tämä jäsenkato?
Allekirjoitan mitä kirjoitat Toivo! Kirkkoa pitää uudistaa ja ajan hetki on muistettava, mutta onko syytä lähteä tanssiin ajan hengen kanssa? Jatkuvuus ja traditio ovat silti olleet vahvasti elävän kirkon merkki.
Ville, onkos meillä traditio hylätty? Mielestäni ei. Näen kyllä puutteita asiassa mm. pappiemme koulutuksessa. Itse sain opiskella ”Luther-tutkimuksen renessanssin” vuosina 1980-luvulla. Nyt pitäisi Kalevi Toiviaisen , Pentti Laasosen, Tuomo Mannermaan, Eeva Martikaisen ja kumppaneiden oppeja muistuttaa mieleen myös nuoremmalle papistolle.
Välillä tuntuu siltä. Papistonkin kohdalla on välillä ilmennyt keskeisten uskonosien kieltäjiä avoimesti. Mutta ei traditiota ole hylätty. Se muistetaan ja sitä kyllä halutaan kunnioittaa. Olen ilahtunut piispojen tekemistä linjauksista, joissa on kunnioitettu perinnettä ja jatkuvuutta.
Itse olen tutkimustyössäni saanut kunnian tutustua suomalaisen Luther-tutkimuksen merkkiteoksiin. Mannermaan kirjat löytyvät hyllystäni kuin myös monet muut Luther-tutkimuksen aikaansaannokset. Juuri Mannermaan kirjojen kautta olen innostunut siitä, että luterilaisuus edustaa vanhan kirkon jatkuvuutta ja aitoa ääntä. Sitä en halua hylätä! Vanhan kirkon hengellisten aarteiden ja opetusten, syvän hengellisen viisauden ja löydöt ovat elähdyttäviä aarteita. Sain itse hetken aikaa olla edesmenneen Eeva Martikaisen ohjauksessa.
Tarja: ” joten miksi sitten tämä jäsenkato?”
Kirkon tuote on jo niin vanha ja epäkurantti, ettei siitä uusimalla enää mitään järkevää synny. Vähän niin kuin entisen alokkaan asento, joka oli niin huono, ettei siitä korjaamalla enää mitään tullut, vaan piti tehdä kokonaan uusi.
Ville tietänee, että Mannermaan ja ns. mannermaan-koulukunnan luther-tutkimusta on aika ajoin, ja aiheellisesti myös kritisoitu, kovastikin.
Luonnollisesti Kari-Matti. Yksi kriittinen teoskin löytyy hyllystäni.
Blogin kysymyksenastteluhan on, että jos kirkkoa on uudistettava, niin on mietittävä mitä on uudistettava ja mistä perusteista, eikä traditiota ole syytä unohtaa. Pelkkä uudistaminen juuri käsitteen vuoksi on tyhmää. Samalla tällä blogilla kysyn, että mikä voi lopulta olla uudistamisen hinta.
Vaikuttaisi siltä, että meillä on samojen kirkollisten rakenteiden sisällä kaksi eri kirkkoa.
Toinen kirkko, joka kokoontuessaan jumalapalvelukseen lausuu uskontunnustuksen yhtyäkseen siinä kirkon yhteiseen uskoon. Toinen kirkko puolestaan kokoontuessaan jumalanpalveluksen lausuu uskontunnustuksen yhtyäkseen kirkon perinteeseen. Molempien kirkkojen jäsenet saattavat osallistua samoihin jumalanpalveluksiin, eikä heitä voida varmuudella tunnistaa toisistaan.
kirkon virallisten rakenteiden viralliset kannanotot edustavat ensin mainittua kirkkoa, mutta sosiaaliset verkostot tukeutuvat usein jälkimmäisen kirkon kantoihin.
Kivimäki: ”Toinen kirkko, joka kokoontuessaan jumalapalvelukseen lausuu uskontunnustuksen yhtyäkseen siinä kirkon yhteiseen uskoon. Toinen kirkko puolestaan kokoontuessaan jumalanpalveluksen lausuu uskontunnustuksen yhtyäkseen kirkon perinteeseen.”
Sitten on vielä suuri joukko pappeja (naispapeista 50%) jotka eivät yhdy yhteiseen uskoon, enempää kuin yhteiseen perinteeseenkään, kun eivät tunnusta uskontunnustuksen oleellista osaa, Jeesuksen neitseellistä syntymääkään.
Juuri perinteeseehän epäuskoinen pappi liittyy lukiessaan virkansa velvoittamana uskontunnustuksen käsikirjan tekstin mukaisesti, mutta jos hän ei itse usko siihen, mitä suullansa sanoo, hän pettää pappislupauksensa. Jälkimmäisen Kimmon prosenttilukuihin en kylläkään varauksetta luota. Usko ja epäusko eivät ole sukupuolikysymyksiä.
Sahama: ”Jälkimmäisen Kimmon prosenttilukuihin en kylläkään varauksetta luota. Usko ja epäusko eivät ole sukupuolikysymyksiä.”
Radio Dein ja Kirkon tutkimuskeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan noin kuitenkin on, uskoitpa tai et.
https://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/vain-joka-toinen-naispappi-uskoo-jeesuksen-syntyneen-neitseesta/
Sahama: ”mutta jos hän ei itse usko siihen, mitä suullansa sanoo, hän pettää pappislupauksensa.”
Noita pappislupauksensa rikkoneita/rikkovia on sitten ilmeisesti Suomen ev.lut.kirkon palveluksessa melkomoinen liuta.
Martti L. löysi uudelleen evankeliumin ja laittoi sen varaan koko elämänsä ja kaiken. Hän ei sitä keksinyt. Se on ollut sama aikojen alusta. Hän vain oivalsi evankeliumin toimintaperiaatteen. Ryhtyen rakentamaan toimintamallia, joka suojaa tuon periaatteen ja antaa sille ne toimintamahdollisuudet, joiden tähden, se on ilosanoma meille. Kirkon varsinaisena tehtävänä on varmistaa se, että evankeliumi voi toimia ilman häiriötä. Joten niihin asioihin ei saa mennä koskemaan. Niitä ei voi uudistaa, koska silloin puututaan kaikkein pyhimpään. Niiden uudistaminen merkitsee evankeliumin mitätöimistä. Tällöin se ei enää toimi sen alkuperäisen suunnitelman mukaan, eikä enää saa aikaan sitä, mitä varten se on olemassa.
Kirkolla on vain yksi päätehtävä. Pitää evankeliumia esillä ja antaa sen toimia omien sisäisten lakiensa mukaan. Nyt kirkko on ottanut monia muitakin tehtäviä ja ne jo osaltaan syrjäyttävät sen pääasiallisen tehtävän. Evankeliumin tulisi aina olla puhtaana toiminnan keskiössä.
Nyt kirkkomme on hyvää vauhtia kadottamassa näyn tuosta tehtävästään ja alkaa suuntautumaan siitä poispäin. Evankeliumin sanoma ei enää ole kuulijoille se voimaannuttava ja suurta iloa tuottava , ihmeellinen ilosanoma. Joten ilo ja energia on haettava muualta.
Kirkkomme rakentaa himmeliä lisäten siihen aina uusia olkia. Mitä isommaksi himmeli kasvaa sitä heikommaksi se tulee. Nyt niin muodikkaan ja itsetarkoituksellisen uudistamisen hinta on hajoaminen. Kannattaisi jarruttaa ja palata takaisin yksinkertaisuuden ja selkeyden lähtöviivalle.
Vaikeaa löytää edes jotain, jonka tähden kirkon toimintaa pitäisi arvostaa.