Kirkkohallitus pyrkii hämärtämään ongelmaa

[Johanna Korhonen ja Sari Roman-Lagerspetz] Lähetystyön keskuksen johtajan Risto Jukon ja työmarkkinajohtaja Vuokko Piekkalan haastattelu (Kotimaa PRO 12.10.) herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Tästä syystä keskustelua lienee tarpeen vielä jatkaa.

Asiassa on kyse siitä, miten Kirkkohallitus valvoo lähetysjärjestöjen kanssa tehdyn lähetystyösopimuksen noudattamista. Sopimuksen mukaan järjestöt sitoutuvat ”omassa toiminnassaan” kirkon päätöksiin. Monilla luottamushenkilöillä on herännyt vakava epäilys siitä, pitääkö tämä kaikissa järjestöissä oikeasti paikkaansa, kun kirkon päätöksiin kuuluu muun muassa sukupuolesta riippumaton pappeus sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhdenvertainen kohtelu kirkon työntekijöinä ja jäseninä.

Mielestämme on tärkeää korostaa, että kirkon virallisten lähetysjärjestöjen uskonnollinen yhdyskunta on Suomen ev.lut.kirkko. Järjestöt edustavat Suomen kirkkoa, toimivat kirkon nimissä ja ovat sitoutuneet noudattamaan sen päätöksiä omassa toiminnassaan. Järjestöt eivät ole omia kirkosta erillisiä uskonnollisia yhdyskuntiaan, eivätkä ne siten voi vaatia omien, kirkon päätöksistä poikkeavien vakaumustensa noudattamista naispappeus- ja seksuaalivähemmistökysymyksissä.

Kirkon työmarkkinajohtaja Vuokko Piekkala sanoo, että ”uskonnollinen yhteisö voi siis periaatteessa edellyttää työntekijöiltään samansuuntaista vakaumusta kuin yhteisöllä on”. Näin on, mutta se yhteisö on kirkko itse: kirkon lähetysjärjestö voi edellyttää työntekijöiltään samanlaista vakaumusta kuin kirkossa muutenkin edellytetään työntekijöiltä. Kukaan ei ole esittänyt, että kirkon lähetystyöhön tulisi palkata esimerkiksi hinduja, buddhalaisia tai ateisteja.

Piekkala jättää selventämättä, mitä ”vakaumuksella” tarkoitetaan. Vakaumusta ei voi rinnastaa ihmisen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen eivät ole vakaumuksia, vaan ne ovat ihmisen henkilökohtaisia ominaisuuksia. Kirkollinen työnantaja ei voi edellyttää työntekijältä tiettyä sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, määrättyä parisuhteen muotoa tai (esim. homoseksuaalilta) selibaattia. Sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen eivät lain ja kirkon päätösten mukaan ole päteviä perusteita jättää kristittyä henkilöä rekrytoimatta, jos työnhakijan koulutus, kokemus ja osaaminen vastaavat tehtävän vaatimuksia.

Piekkala sanoo, että ”kun järjestö toimii lähetystyössä, silloin po.sopimus edellyttää sen toimivan kirkon päätösten mukaan, esimerkiksi on tehtävä yhteistyötä naispappien kanssa. Mutta ei ihmisten tarvitse silti omaa vakaumustaan muuttaa”.

Kirkkohallitusta on syytä muistuttaa kirkon naispappeuspäätöksestä, jota järjestöt nyt ovat siis sitoutuneet noudattamaan nimenomaan omassa toiminnassaan. Kirkolliskokous hyväksyi naispappeuden vuonna 1986. Päätös ei ollut se, että ”kirkko tekee yhteistyötä naispappien (esim. Ruotsin kirkon naispappien) kanssa” vaan se, että kirkko hyväksyy naispappeuden ja pyrkii edistämään naisten ja naispappien kaikkinaista syrjimättömyyttä omassa toiminnassaan.

Piispainkokouksen tiedoksiannossa 1/2006 seurakunnille ”erilaisten virkanäkemysten aiheuttamien työyhteisöongelmien hoitamiseksi” selostetaan edelleen, mitä naispappeuspäätös merkitsee: Suomen tasa-arvo-ja yhdenvertaisuuslakien noudattaminen kirkollisessa elämässä liittyy olennaisesti naispappeuspäätökseen. Ihmisiä ei piispojen selonteon mukaan tule asettaa sukupuolen eikä myöskään seksuaalisuuden suhteen eriarvoiseen asemaan. Piispainkokouksen linjaus koskee myös annettavaa opetusta: vaikka jokaisella ihmisellä on mielipiteen vapaus, kirkossa (ja sen järjestöissä) ei saa opettaa kirkon yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolinjausten vastaisesti.

Seksuaalisuuteen liittyviä seikkoja piispainkokous on edelleen käsitellyt selvityksessään 2010 (ss. 129-130) seuraavasti: ”Osa homoseksuaaleista pitää omantuntonsa pohjalta oikeana elää sitoutumiseen perustuvassa ja yhteiskunnan vahvistamassa parisuhteessa. Osa pitää oikeana elää pidättyvyydessä. Jotkut tahtovat pyrkiä vapaaehtoisen terapian ja sitoutuneen vertaistuen avulla sisäiseen muutosprosessiin. Tärkeää on, että ketään ei leimata eikä eristetä, vaan jokaisen oikeutta toimia omantuntonsa pohjalta kunnioitetaan.” Kirkolliskokouksen perustevaliokunta yhtyi piispainkokouksen kantaan (Perustevaliokunnan mietintö 4/2010, s. 4,7).

Edellä mainitut asiat ovat kirkon päätöksiä. Niitä lähetysjärjestöt ovat nyt virallisesti sitoutuneet noudattamaan omassa toiminnassaan, eivät ainoastaan sietämään niitä kirkon toiminnassa.

Kirkon työmarkkinalaitoksen työmarkkinajohtaja Piekkalalta voinee edellyttää työlainsäädännön hyvää tuntemusta. Kun Kotimaa PRO kysyi Piekkalalta, voiko samasukupuoliseen parisuhteeseen kielteisesti suhtautuva yhdistys jättää rekrytoimatta tällaisessa parisuhteessa olevan henkilön, Piekkala vastasi: ”Sitä pitäisi selvittää kyseisten yhdistysten työnantajaliitosta.” Ei kai Piekkala arvele, että lähetysjärjestöjen mahdollisella työnantajaliitolla olisi valtuudet myöntää järjestöille poikkeuksia Suomen lainsäädännöstä? Rikoslaki ja yhdenvertaisuuslaki koskevat myös järjestötoimintaa.

Hyvää oli Piekkalan toteamus, että kirkon lähetystyötä tekevien yhdistysten on noudatettava kirkon linjauksia. Juuri tästä on kyse. Huolemme koskee vain sitä, tapahtuuko näin.

Huoltamme lisää Risto Jukko, jonka tulkinta sopimusoikeudesta on mielestämme omaperäinen. Kirkkohallitus ja järjestöt allekirjoittivat sopimuksen viime keväänä, mutta Jukon  mukaan vasta nyt ryhdytään pohtimaan, mitä sopimus oikeasti tarkoittaa: ”Nyt eletään sitä vaihetta, että järjestöt joutuvat tarkoin miettimään, mitä tarkoittaa sitoutuminen kirkon tunnustukseen ja päätöksiin. Ilmeisesti allekirjoittaneet järjestöt katsovat, että ne ovat tähän valmiita.”

Normaalisti sopimuksen sisältö selvitetään osapuolille ennen allekirjoittamista, ei puoli vuotta sen jälkeen, mutta Jukko kirjoittaa: ”Luulen, että seuraavassa vaiheessa on tarkennettava, mitkä ovat kirkon päätökset erilaisissa kysymyksissä, ettei synny yli- tai alitulkintoja.”

Ei kirkon päätöksistä ”erilaisissa kysymyksissä” ole tähän asti ollut epäselvyyttä. Epäselvää on vain se, noudattavatko järjestöt niitä, vai sanovatko vain noudattavansa. Vaikuttaa siltä, että kirkon aikaisempia, yksiselitteisiä päätöksiä koetetaan nyt kovasti tulkita jollain uusilla tavoilla, joka sallisi viiden lähetysjärjestön harjoittaman syrjinnän jatkua mutta turvaisi silti järjestöjen rahoituksen kirkollisverovaroilla.

Jukko sanoo: ”Näissä keskusteluissa lähdetään siitä, että lähetysjärjestöjen johto kertoo meille asiat totuudellisesti. — Jos he sanovat, että he ovat näihin sitoutuneet, en voi lähtökohtaisesti epäillä sitä.”

On olemassa erittäin painavaa, järjestöjen itsensäkin julki tuomaa näyttöä siitä, että puheena olevat järjestöt eivät tosiasiassa noudata kirkon päätöksiä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvoasioissa. Jukon tarkoituksellinen sinisilmäisyys osoittaa tässä tilanteessa suurta vastuuttomuutta: kun sitkeästi teeskennellään, että kaikki on hyvin, kaikki on hyvin. Tällaiselle pohjalle ei Suomen ev.lut.kirkon lähetystyötä voi rakentaa.

– Johanna Korhonen –

– Sari Roman-Lagerspetz–

Kirkon luottamushenkilöitä, Vantaa