Pirkko Jalovaaran toimintaan liittyvä keskustelu taannuttaa kirkkoherrat sparraavista rinnallakulkijoista kyttääviksi portinvartijoiksi. Se on surullista.
Vaikka Jalovaara ei lainkaan liity minuun eikä Jalovaara ole vieraillut Lopella vuosikausiin, minulta on kirkkoherrana pyydetty kannanottoa alueelliseen sanomalehteen. Toimittaja kysyi kantaani demoneita myöten koko soppaan ja siihen, päästäisinkö Jalovaaran pitämään tilaisuutta Lopen kirkkoon jos joku ehkä joskus saattaisi keksiä kutsua hänet. Viranomaiselta voi nähkääs pyytää pikapäätöstä, jonka voi antaa asianosaiselle eli Jalovaaralle itselleen tiedoksi sanomalehden kautta.
Jalovaara vierailee ensi viikolla lähiseurakunnan rukousillassa. Kirkkoherra on lukenut puheen etukäteen. Mutta kuvitellaanpa, että henkilö X menee Jalovaaran luokse ja kertoo olevansa riivattu. Jalovaaralla on ehkä 30 sekuntia aikaa kohdata hätää kärsivä ihminen ja samalla osoittaa eturivissä istuvalle kirkkoherralle ja vahtivuorossa oleville toimittajille kuinka toimii vastuullisesti ja koko kirkon 2000-vuotisen opin ja tradition mukaisesti. Keskittyä ihmiseen ja hänen hätäänsä, samalla kun tietää olevansa tarkkailun keskipiste ja että muutamat kaivelevat aineksia lööppiin.
Siinä on Jalovaaralla kaikki epäonnistumisen edellytykset. Jumalan ihme on, että kukaan viitsii tässä tilanteessa lähteä pitämään tällaista tilaisuutta rukoillakseen ja auttaakseen hätää kärsiviä.
Espoon kirkkoherrat ovat linjanneet todella viisaasti rukousiltojen periaatteita. Mutta hei haloo, kuka kirkkoherroista ehtii todella perehtyä siihen, onko Jalovaaran opetus kirkon opin mukaista ja seurata töllöä ja radiota että voi arvioida ovatko esiintymiset linjassa kirkossa tapahtuvan julistuksen kanssa?
Viranomaisen (kirkkoherra) on tehtävä perusteltuja päätöksiä muutoksenhakumahdollisuuksineen, jotta kansalaisen yhdenvertaisuus viranomaisen edessä toteutuu. Ja perustellun päätöksen tekeminen vaatii aikaa ja istumalihaksia. Lukekaas vertailun vuoksi vaikka tuolta, miten ”opissa pysymistä” arvioidaan. Ei ihan siinä ajassa jonka toimittaja viitsii odottaa puhelimessa.
Ja samaan aikaan homoilta 2010 osoitti, että kirkon on pakko reagoida nopeasti.
Jos kyse olisi yhdestä Jalovaarasta, voisi vielä onnistua. Mutta katsokaapa Helsingin keskustan kirkkoja joissa vieraita käy jopa useita viikossa. Kirkkoherra ei kohta muuta teekään kuin tonkii virheitä ja poikkeamia vierailijoiden opetuksesta ja konserttien ja näytelmien sekaan ujutetuista pyhänhäväistyksistä. Samalla kirkkoherra hoitaa osaltaan hallintoa, seurakuntaelämää ja on lisäksi Isä Camillona joka pellonkulmalla keskustelemassa rypsin satonäkymistä ja ratikkapysäkillä hymyillen toivottavassa Siukkiksia.
Älkääs siis ihmetelkö jos kirkoissa ei järjestetä jatkossa juuri mitään jos tilaisuuden järjestäminen vaatii pitkät litaniat kiinteistön turvallisuudesta, elintarviketurvallisuudesta, kaikenlaisista uhkakuvista ja kaiken lisäksi puolen gradun mittaisen teologisen viranomaisselvityksen vierailijan teologiasta. Ja miksi pitäytyä vain vierailijoiden teologiaan kun omatkin työntekijät välillä töräyttelevät vähän laajalla skaalalla sitä tai tätä.
Seurakunta kokoontuu ihan luontevasti ystävien kesken kodeissa, kuppiloissa ja nuotiopaikoilla. Mutta kirkosta on tullut maailman vaarallisin paikka, joka vaatii kyttäävän kirkkoherran vahtimaan mitä siellä tapahtuu.
En siis ihmettele, jos kirkkoherran virkoihin ei ole ihan hirveätä tunkua.
—
Suomen Kansa vuonna 2013 on medialukutaitoisempaa kuin koskaan. Silti julistukseen suhtaudutaan kuin Seitsemän veljeksen aikaan, jolloin kansa oli tyhmää ja nielaisi kaiken mitä saarnaaja sattui sanomaan. Luupäiset veljekset tavailivat aapeeseetä lukkarin opissa. No, eipä veljeksillekään ihan tainnut lukkarin moraalisaarna tarttua päähän ilman suodattamista ja omaa ajattelua. Mutta aika kultaa muistot, vanhoina hyvinä aikoina asiat olivat ihan toisin.
Nyt Suomen nuorisolle ei saa pitää esillä ahdistavaa Tosi Rakkaus Odottaa –kampanjaa tai Maata Näkyvissä –festareiden ahdistavaa opetusta. Myös Rebekka Naatus ja Kai Sadinmaa ovat kovin vaarallisia. Jokuhan voi vaikka uskoa heitä. Jos hurahtaa niin voi onneksi tarkistaa Facebookista, Suomi24.fi:stä, demi.fi:stä tai vaikka Vapaa-ajattelijoiden sivuilta. Aina joku lyö vastapalloon.
Suuri enemmistö kansasta osaa suhtautua erilaiseen puheenvuoroihin ja totuuden töräytyksiin kriittisesti. Suurin osa ihmisistä ei mene rikki vaan pitää julistajaa höpsönä, jos tulee turhan sammakkopitoista tekstiä.
Mutta ongelma ei olekaan enemmistö vaan se särkyneiden joukko. Se joukko heikkoja, haavoittuvia, sairauden ja mielenterveyden, oman identiteettinsä kanssa kipuilevia, joiden elämä on hiuskarvan varassa, jotka syyllistyvät ja lopettavat lääkityksensä, jotka ovat jo moneen kertaan pettyneet sosiaali- ja terveyspalveluiden resurssipulaan.
Heistä osa tulee autetuksi ja hoidetuksi Jalovaaran rukousillassa, ja osa ahdistuu entisestään.
Ahdistavaan tai väkivaltaiseen uskonnollisuuteen pitää puuttua. Mutta hätä syntyy ihan muualta. Ihmiset osaavat lopettaa lääkityksensä tai syödä kaverin lääkkeet myös ihan itsenäisesti ilman uskonnollisen auktoriteetin kannustusta. Ihmisten hätään ei auta se, että kirkkoherra istuu vahtimassa ja laatimassa dogmaattisia määritelmiä tai media julkaisee kaiken minkä kehtaa Journalistisia ohjeita venyttäen.
—
MOT nosti esille sen, että kirkkoon tullaan hädän, sairauden, kivun ja epätoivon keskellä. Eikä siis hädän kanssa tulla kymppimessuun sunnuntaiaamuisin, jossa toisaalta ei luvata liikoja mutta ei myöskään tarjota kovin ihmeempää kohtaamista. Ai niin, kyllähän Jumala kohtaa ihmisen ja toimii myös kelvottoman papin kautta, vaikka saarna kuinka kuulostaisi puhelinluettelolta tai EU-mietinnöltä.
Kirkon ovesta sisään kävelevää maailmantuskaa ei voi lääkitä porttikielto-laastarilla tai muistuttamalla kirkkoherraa vahtikoiran tehtävästä.
En minä vaadi, enkä odottaisi kirkkoherroja vastuuseen mistään, mutta eikös se kirkkojärjestys 14:2§ vaadi???
Eli siis, jos kirkkoherra ei tätä tehtävänkuvaansa kuuluvaa osaa pysty, halua tai ehdi hoitamaan, niin vika on joko kirkkojärjestyksessä tai sitten se on vaan yksinkertaisesti rekrytointi- tai ammatinvalintakysymys.
Rippisalaisuus, pappien vaitiolovelvollisuus (jonka jotkut ulottavat koskemaan myös kirkon maallikoita) on yksi sellainen asia joka saattaa olla tällaisen salailun takana. Epäselvyyttä on usein myös siitä missä menevät sielunhoitajien vaiolovelvollisuuden rajat. Voi olla että tämä salaaja katsoi olevansa sellaisessa roolissa joka edellyttää vaitioloa. Näistä asioista on paljon epäselvyyttä ja ristiriitaista tietoa ja puhetta kirkon sisällä.
Kirkossa tarvittaisiin ehdottomasti lisää koulutusta ja selvää puhetta näistä asioista.
Pelkkä koulutus eikä selvä puhe riitä, sillä ”Sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, Jumalan pilkkaamiset. Nämä ihmisen saastuttavat.” (Matt.15:19, 20). Paras lääke ihmisen käyttäytymiseen on: ”Jos me tunnustamme syntimme, on Hän uskollinen ja vanhurskas, niin että Hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.”(1Joh.1:9).