Kirkkoherra – puheenjohtaja vai ei?

[Henri Lehtola:]  Kirkkoherran jäsenyys ja puheenjohtajuus seurakunnan toimielimissä.

Kirkolliskokous päätti 15.5.2013 suuntaviivoista, joilla kirkkohallitus jatkaa seurakuntarakenteen uudistamista. Käsittelyn yhteydessä tehtiin linjaus siitä, tulisiko kirkkoherran olla kirkkoneuvoston tai seurakuntaneuvoston puheenjohtaja.

Kirkkohallituksen esityksen (11/2012) mukaan seurakuntayhtymää johtaisi tuomiokapitulin nimittämä lääninrovasti. Lääninrovasti olisi yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtaja. Seurakuntaneuvostossa puheenjohtajana toimisi kirkkoherra tai maallikko riippuen siitä, miten seurakunnassa päätetään (s. 21).
Hallintovaliokunnan mietinnössä (1/2013) näkyy käyty keskustelu kirkkoherran tehtävästä luottamuselimessä.

Mietinnössä viitataan perustevaliokunnan mietintöön 2/1997, jossa oli todettukirkon synodaalinen hallintorakenne, ja vuonna 1973 päätetyn hallintouudistuksen tulos, jossa kirkon viran asema luottamuselimissä kaventui. Kirkkoherran puheenjohtajuus kirkkovaltuustossa lakkasi, mutta kirkkohallintokunnan lakkauttaminen vahvisti kirkkoherran asemaa yhdistyneessä kirkkoneuvostossa.

Edellinen aloite maallikkopuheenjohtajasta oli saanut kirkolliskokouksessa 53-51 enemmistön, mutta ei määräenemmistöä. Vuonna 2002 kirkkojärjestystä muutettiin niin, että sopimuksen perusteella varapuheenjohtaja voi toimia puheenjohtajana kirkkoneuvostossa. Muutos ei koske seurakuntaneuvostoa eikä yhteistä kirkkoneuvostoa.

Hallintovaliokunta oli käynyt kaksi äänestystä. Ensimmäisessä valiokunnan enemmistö oli maallikkopuheenjohtajan kannalla, vähemmistön mukaan seurakuntaneuvosto voisi valita puheenjohtajan vapaasti. Toisessa äänestyksessä enemmistö säilytti kirkkoherran seurakuntaneuvoston jäsenenä, vähemmistö olisi antanut hänelle pelkän esittelijän tehtävän.

Asiaa valaisevat kaksi mietintöön jätettyä eriävää mielipidettä.

Ensimmäisen mukaan kirkkoherran ei tulisi olla seurakuntaneuvoston jäsen, ”koska hänen roolinsa tulee sitä kautta ristiriitaiseksi seurakunnan johtajana ja valmistelusta, esittelystä ja toimeenpanosta vastaavana sekä laillisuuden valvojana. Esteellisyys on tosiasia, joka leimaa kirkkoherran johtajuutta, jos hän on seurakuntaneuvoston jäsen.” Puheenjohtajaksi olisi myös päteviä maallikoita. Nykyinen kirkkoherran tehtäväkenttä on sekava ja aiheuttaa jääviystilanteita. Ilman jäsenyyttä kirkkoherran johtajuus selkeytyisi. Nykyinen tilanne on perustuslain vastainen rikkoen hyvän hallinnon ja virkavastuun periaatteita. Kirkossa on jouduttu poikkeamaan yleisistä esteellisyyssäännöksistä (Hallintolaki §28, KL 25 luku §5, KL 7 luku § 5), mikä rasittaa julkisuuskuvaa. Jääviyssäännöksistä poikkeamisen vuoksi henkilökunta päättää omista asioistaan.

Toisessa puolletaan kirkkoherran puheenjohtajuuden säilyttämistä seurakuntaneuvostossa. Asia liittyy virkateologiaan ja näkemykseen seurakunnasta. Hallintovaliokunta ei ole voinut niihin perehtyä, minkä vuoksi tarvittaisiin perustevaliokunnan ja piispainkokouksen kanta. Koska kirkkohallituksen esityksessä ei ehdotettu muutosta, ei perustevaliokunta ole lausunnossaan ottanut siihen kantaa. Uudistus saatetaan siksi tehdä ilman riittävää teologista ja kirkon hallintokäytäntöön liittyvää selvitystä. Jo nyt maallikko voi toimia puheenjohtajana sopimuksen perusteella. Lisäksi viitataan perustevaliokunnan mietintöön 2/1997.

Kirkolliskokouksen äänestyksessä tehtiin lukuisia muutosehdotuksia, joista kolme päätyi hallintovaliokunnan mietintöön. Kolmas läpi mennyt äänestys koski kirkkoherran jäsenyyttä yhteisessä kirkkoneuvostossa. Äänestyksen myötä kirkolliskokous kannatti sitä, että ”Seurakuntayhtymässä kirkkoneuvoston ja kirkkovaltuuston puheenjohtajien ja jäsenten tulee olla vaaleilla valittuja luottamushenkilöitä. Näihin tehtäviin ei tule valita ketään virka-aseman perusteella.”

Äänestykseen tuotiin myös muutosehdotus, jonka mukaan ”Seurakuntaneuvoston puheenjohtajan ja jäsenten tulee olla vaaleilla valittuja luottamushenkilöitä. Näihin tehtäviin ei tule valita ketään virka-asemansa perusteella.” Muutosehdotusta ei hyväksytty.

Lisäpontena kirkolliskokous päätti pyytää piispainkokoukselta lausuntoa seurakuntarakenteiden päälinjoista.

Perusteluja kirkkoherran aseman purkamiseksi

Kirkkoherran puheenjohtajuutta on ehdotettu poistettavaksi sillä perusteella, että se tekee kirkkoherran johtamistehtävästä ristiriitaisen ja sekavan. Kirkkoherran tehtävänä on olla seurakunnan hengellinen johtaja. Suhteessa kirkkoneuvostoon hän saattaa olla asian valmistelija, esittelijä, päättäjä ja toimeenpanija. Lisäksi hän on päätösten laillisuusvalvoja.

Perustelun mukaan kirkkoherran puheenjohtajuus, ehkä myös jäsenyys kirkkoneuvostossa, ei sovellu johtamisen kenttään, tai tekee siitä jännitteisen. Luopuminen kirkkoneuvoston jäsenyydestä auttaisi keskittymään johtamistehtävässä olennaiseen. Taustalla on ajatus, että kirkkoherran tulisi olla enemmän työntekijäorganisaation johtaja kuin luottamuselinjohtaja. Rinnastuksena on luultavasti kunnanjohtajan esittelijän tehtävä suhteessa kunnanhallitukseen.

Hallinnollisesti järein esitetty perustelu on esteellisyys. Perustelun mukaan kirkkoherra kirkkoneuvoston puheenjohtajana ja jäsenenä tulee esteelliseksi hoitamaan asioita, tai on tosiasiallisesti esteellinen. Tilanne olisi perustuslain virkavastuun, hallintolain säätämän hyvän hallintotavan ja esteellisyysmääräysten vastainen.

Kirkkolain 25:5 §:ssä on omaksuttu yleiset hallintolain 28 §:n esteellisyysperusteet. Kirkkolaissa on kuitenkin esteellisyyteen neljä lievennystä. Nämä ovat:

a. Hallintolain 28 §:n 1 momentin 6-kohtaa (virasto-, laitos-, ohjaus- ja valvontaesteellisyys) ei sovelleta (KL 25:5 §)

b. Kirkkohallituksessa ei sovelleta eläkeasiaa käsiteltäessä hallintolain 28 §:n 4 ja 5 -kohtia (palvelussuhde- tai yhteisöesteellisyys seurakuntaan tai järjestöön, KL 25:5 §);

c. Kirkkovaltuuston jäsen on esteellinen vain, kun asia koskee henkilökohtaisesti häntä tai hänen läheistään (KL 7:5 §);

d. Palvelussuhde seurakuntaan ei tee henkilöä esteelliseksi asiassa, jossa seurakunta on asianosainen (seurakunta ei tee palvelijaansa esteelliseksi omassa asiassaan, KL 7:5 §). Esteellisyys kuitenkin syntyy, jos hän on palvelussuhteensa perusteella esitellyt tai muutoin vastaavalla tavalla käsitellyt asiaa.

Perustelun mukaan nämä esteellisyyden rajoitukset ovat hyvän hallintotavan vastaisia ja johtuvat kirkkoherran asemasta kirkkoneuvoston puheenjohtajana. Sen vuoksi kirkkoneuvostossa henkilökunta voi päättää omista asioistaan.
Esteellisyyteen liittyy näkemys, että kirkkoherran puheenjohtajuus rikkoo perustuslain säätämää virkavastuuta ja viranhaltijan velvollisuuksia. Sitä, kuinka se tapahtuu, ei nähdäkseni ole yksilöity.

Esteellisyyden ja virkavastuun epäilyttävän tilan vuoksi tilanne on ammattieettisesti ja moraalisesti moitittava. Kirkon tulisi olla hyvän hallinnon hoitamisessa esimerkillinen. Siksi virka-asemaan, esteellisyyteen ja hyvään hallintoon liittyvät loukkaukset tulisi poistaa.

Kirkkoherran puheenjohtajuutta on perusteltu kokous- ja hallintotaidoilla. Tätä vastaan on esitetty, että kirkkoneuvostossa on riittävän taitavia seurakuntalaisia johtamaan luottamuselintä.

Seurakuntalaisen puheenjohtajuutta on perusteltu myös yleisellä demokratiaperusteella. Puheenjohtajan tulisi olla vaaleilla valittu henkilö. Kirkkoherran puheenjohtajuus on epädemokraattista.
Kirkkoherran nykyistä asemaa on perusteltu virkateologialla ja kirkon synodaalisella hallinnolla. Hyvän hallinnon ja demokratian periaatteet ovat kuitenkin kehittyneet. Niiden vaatimuksesta vanhanaikaisiksi jääneet teologiset periaatteet voisivat väistyä.

Kuten perusteluista nähdään, kirkkoherran jäsenyyttä ja puheenjohtajuutta kirkkoneuvostossa on ehdotettu poistettavaksi 1. johtajuuteen, 2. hyvään hallintoon, 3. seurakuntalaisten taitoon, 4. demokratiaan ja 5. moraaliin liittyvillä perusteilla. Lisäksi on todettu, että teologiset perusteet jatkaa nykyisellään eivät ole riittäviä tai ovat vanhentuneita.

Kirkkoherran tehtävä kirkkoneuvoston jäsenenä ja puheenjohtajana

Käsittelen seuraavassa keskeisimpiä näkökohtia, miksi kirkkoherran jäsennys ja puheenjohtajuus kirkkoneuvostossa on edelleen keskeinen ja hengellisesti tärkeä asia.

1. Esteellisyys ja virkavastuu
Hyvän hallinnon perusteet on säädetty hallintolain 6 §:ssä. Siinä ilmaistaan viisi periaatetta, jotka ovat tasapuolisuus, tarkoitussidonnaisuus, puolueettomuus, oikeasuhteisuus ja oikeutettujen odotusten suoja.

Kirkkoherran virka-asema ei sellaisenaan vaikuta hyvän hallinnon vaatimuksiin On aika vaikea nähdä, että kirkkoherra tekisi hallintoasian käsittelystä epätasapuolisen, päätökset irtautuisivat niiden oikeasta tarkoituksesta tai olisivat suhteettoman rajuja, tai poikkeaisivat vakiintuneista linjauksista.

Olisi mahdollista ajatella, että kirkkoherra pappina edustaisi epätasapuolisuutta suhteessa seurakunnan muihin työntekijöihin. Epätasapuolisuus hallintoasiassa arvioidaan aina tapaus- ja asiakohtaisesti. Palvelussuhdeasiat ovat talousjohtajan esiteltäviä asioita, ja epätasapuolinen päätös tekisi siitä jo sellaisenaan laittoman. Mahdollinen epätasapuolisuus syntyy asian ratkaisun sisällöstä ja voidaan tutkia jälkikäteen. Kirkkoherran asema kirkkoneuvostossa ei liity papiston edunvalvontaan tai papiston ammatilliseen edustamiseen, vaan kirkkoherran tehtävään seurakunnan hengellisenä johtajana.

Erityisenä perusteena on mainittu esteellisyys. Esteellisyys toteuttaa hallinnon puolueettomuusperiaatetta. Henkilö ei saa osallistua asian käsittelyyn, jos on syitä olettaa hänen olevan asiassa puolueellinen.

Hallintolain 28 §:ssä on seitsemän esteellisyyden periaatetta. Ne ovat (1) asianosaisuus, (2) edustussuhde edunsaajaan, (3) erityinen hyöty tai intressi, (4) palvelussuhde edunsaajaan, (5) toimiminen etua saavan yhteisön edustajana, (6) toimiminen valvottavan laitoksen johtokunnassa, ja (7) yleislausekkeena muu erityinen syy, jolla luottamus puolueettomuuteen vaarantuu.

Käsitys kirkkoherran esteellisyydestä toimia puheenjohtajana tai jäsenenä ei osu esteellisyyden määritelmiin. Hallintolain kohdat eivät koske sitä, etteikö kirkkoherra voisi toimia virkansa puolesta kirkkoneuvoston jäsenenä ja puheenjohtajana. Luonnollisesti kirkkoherra on esteellinen, kun hallintolain esteellisyyskohdat niin määräävät. Ne eivät kuitenkaan johdu virka-asemasta.
Kirkkolain neljä lievennystä esteellisyyssääntöihin eivät myöskään johdu kirkosta tai kirkkoherrasta. En tiedä, mistä kirkkohallituksessa eläkeasiaa koskeva esteellisyysrajoitus johtuu, mutta ei se eikä myöskään kirkkovaltuuston jäsenen esteellisyysrajoitus koske kirkkoherraa.

Virka- ja työsuhteesta johtuva esteellisyyden lievennys sekä virasto- ja valvontaesteellisyyttä koskeva lievennys voisivat joissakin tilanteissa koskea kirkkoherraa. Ne ovat kuitenkin yleisiä rajoituksia kirkollishallinnossa ja koskevat sekä työntekijää että luottamushenkilöä. Koska esteellisyys on voimassa, kun henkilö on esitellyt tai käsitellyt asiaa, koskisi se kirkkoherraa myös pelkässä esittelijän tehtävässä. Lievennys on lievä, koska se ei salli henkilön osallistuvan asian käsittelyyn.

Erittäin tärkeää seikka on se, että seurakuntaa koskevat lievennykset eivät ole teologiasta johtuvia kirkon erikoissääntöjä, vaan suoraan kuntalaista siirrettyjä (52 §). Kunnassa on vastaavat esteellisyyden lievennykset, jotka koskevat kunnanvaltuuston jäsentä, palvelussuhdetta silloin kun on kunta on asianosainen, ja hallintolain 28 §:n 6-kohdan virasto- ja valvontaesteellisyyttä.

Näitä kutsutaan itsehallintoyhteisön esteellisyyslievennyksiksi. Ne eivät ole hyvän hallinnon vastaisia, vaan kunnallista ja seurakunnallista itsehallintoa tukevia lievennyksiä. Kunnassa on voimassa kirkkoa laajempi esteellisyyden lievennys silloin, kun henkilö on kuntakonserniin kuuluvan yhtiön hallinnossa.
Mikäli seurakuntaa muutoin verrataan kuntaan, kunnassa henkilöstöllä on olennaisesti paremmat mahdollisuudet olla päättävässä luottamusasemassa kuin seurakunnassa. Kirkkolaissa on työntekijöitä koskeva kattava vaalikelpoisuuden rajoitus luottamustoimiin (KL 8:4 §). Kuntalaissa (KuntaL 34-36 §) vain johtavilla viranhaltijoilla on rajoitus olla valtuutettuja.

Kunnanhallitukseen on rajoitus vain kunnan keskushallinnon työntekijöillä ja lautakuntien esittelijöillä sekä liiketoimintayksiköiden hallituksen jäsenillä. Kunnanhallituksessa lähes puolet jäsenistä voi olla kunnan työntekijöitä. Ero seurakuntaan on radikaali – seurakunnan hyväksi.

Esteellisyyden on myös katsottu liittyvän siihen, että kirkkoherra voi toimia saman asian esittelijänä, päättäjänä ja toimeenpanijana, ja vielä laillisuusvalvojana. Tällöin ajatellaan, että henkilö ei voi osallistua asian käsittelyyn useassa vaiheessa. Asian valmistelu ei kuitenkaan tee henkilöä esteelliseksi päättämään tai toimeenpanemaan sitä. Vääränlainen käsitys johtuu luultavasti siitä, että muutoksenhakutilanteessa henkilö ei voi olla toisella tasolla käsittelemässä asiaa, jota hän on valmistellut tai josta on ollut päättämässä. Esim. johtokunnassa asian käsittelyyn osallistunut ei voinut käsitellä sitä enää kirkkoneuvostossa, jos johtokunnan päätöksestä oli valitettu kirkkoneuvostolle. Muutoksenhakutilanteissa periaate on voimassa. Seurakunnissa on nykyisin siirrytty käyttämään hallintomenettelyyn kuuluvaa oikaisukäytäntöä.

Monijäsenisissä toimielimissä usein, kuten kirkkoneuvostossa, asiat päätetään esittelystä. Esittelijä voi olla jäsen tai muu henkilö. Pelkistetyimmillään hallintoasioilla voi olla yksi käsittelijä, tai käsittely voi olla jopa automatisoitua. Nykyisin onkin yleistynyt, että toimielimen päätösvaltaa siirretään johtaville viranhaltijoille, yksin käytettäväksi. Muualla yhteiskunnassa tehdään varsin suuria yksilöä koskevia päätöksiä yhden viranhaltijan voimin. Hyvä hallinto ei estä esittelijä-päättäjä-toimeenpanija –ketjua, mutta hyvä hallinto ilmaisee käsittelyssä vaadittavat sisältöperiaatteet.

Kirkkoherran tehtävä valvoa kirkkoneuvoston päätösten noudattamista sekä hallinnon ja talouden laillisuutta ei ole esteellisyysasia (KJ 6:13 §). Kirkkoherra ei valvo itseään. Hän valvoo päätösten noudattamista. Koska seurakunnassa on yleensä erillinen talous- ja hallintojohto, asettaa tehtävä kirkkoherran heihin katsoen riippumattomaan asemaan, nimenomaan esteettömäksi valvojaksi. Kirkkoherran tehtävä on velvollisuus, ei yksinoikeus. Päätöksiä ja toimintatapoja, ja vaikka kirkkoherran toimintaa, voi moittia esim. valituksin tai kanteluin. Kirkkovaltuuston päätösten laillisuutta valvoo kirkkoneuvosto.

Viranhaltijan toimiminen toimielimen jäsenenä ei sellaisenaan ole perustuslain virkavastuun tai viranhaltijan velvollisuuksien vastaista. Perustuslain 118 §:ssä on perussäännös esittelijän vastuusta. Siinä on myös perussäännös viranhaltijan vastuusta silloin, kun hän toimii monijäsenisen toimielimen jäsenenä. Viranhaltijan jäsenyys monijäsenisessä toimielimessä on perustuslain tuntema tapa ja mahdollisuus, josta tosin seuraa erityinen vastuu.

2. Synodaalisuus

Kirkon hallinnon usein sanotaan olevan tarkoituksenmukaisuuskysymys. Sillä tarkoitetaan, että hallinto voidaan järjestää niin kuin se on viisasta, yksinkertaista ja hyödyllistä.

Kirkolla on kaksi tärkeää hallintoon vaikuttavaa teologista lähtökohtaa: kirkko-oppi ja virkaoppi. Kirkko-opin mukaan seurakunta on hengellinen yhteisö. Sen tehtävä on julistaa evankeliumia ja jakaa sakramentteja. Virkaopin mukaan kirkolla on yhteinen ja erityinen pappeus. Erityinen pappisvirka on asetettu evankeliumin julistamista ja sakramenttien jakamista varten; niitä asioita varten, joilla Kristus tekee yhteisöstä pyhän seurakunnan. Kirkko kokonaisuutena on Jumalan pyhä kansa, jossa kristityt armolahjoillaan palvelevat toisiaan yhteisen ja erityisen pappeuden lahjoilla. Kaikki kastetut kristityt ovat osallisia yhteisestä pappeudesta. Erityiseen pappisvirkaan kutsutaan ja vihitään.

Kirkko- ja virkaopeista nousee kirkon hallinnon synodaalinen periaate. Synodaalisuus tarkoittaa, että kirkon asioista päättävät yhteinen ja erityinen pappeus yhdessä. Piispallisuus antaa synodaalisuudelle oman piirteensä.

Kristillisissä kirkoissa on karkeasti jaotellen neljänlaista hallintoa: piispallista, synodaalista, konsistoriaalista ja kogregationalistista. Piispallisuus ja kongregationaalisuus ovat yleisesti ottaen toistensa vastakohtia. Piispallisuus antaa seurakunnille evankeliumia ohjaavan ylärakenteen. Kogregationalistiset seurakunnat ovat itsenäisiä vapaakirkkoja. Konsistoriaalisuus tarkoittaa viranhaltijavirastojen päätösvaltaa. Synodaalisessa hallinnossa yhteisen ja erityisen pappeuden edustajat hoitavat hallintoa yhdessä. Luterilaisessa kirkossa on korostettu piispallisen ja synodaalisen hallinnon tärkeyttä, kun taas reformoidussa kirkossa on edustettu konsistoriaalista (ja kongregationalistista) hallintoa. Konsistoriaalisen hallinnon nykyajan muotoja ovat päällikkövirastot ja johtoryhmät.

Synodaalinen periaate läpäisee kirkon hallinnon. Synodaalisia toimielimiä ovat kirkolliskokous, kirkkohallitus, tuomiokapituli, hiippakuntavaltuusto ja kirkkoneuvosto. Konsistoriaalisuutta edustaa kirkkohallituksen virastokollegio, ja sen merkkejä on tuomiokapitulissa. Ainoat ei-synodaaliset toimielimet ovat kirkkovaltuusto ja yhteinen kirkkovaltuusto. Vuoteen 1976 saakka niissäkin oli synodaalinen juonne kirkkoherran toimiessa niiden puheenjohtajana. Lyhytikäikäinen kirkkohallintokunta oli ei-synodaalinen.

Kirkkoneuvoston tehtävä on johtaa seurakunnan hengellistä toimintaa. Kirkkoneuvoston alkua voidaan hahmotella Uuteen testamenttiin saakka vanhemmistoon, jolla on juonteita pappisviran syntyyn. Suomessa kirkkoneuvosto muodostui 1700-luvulta lähtien kirkkoherrasta, papeista ja valituista seurakuntalaisista. Sen synodaalisuus on nykyisellään ohut: kirkkoherra edustaa seurakunnan johtajana pappisvirkaa. Muut jäsenet edustavat yhteistä pappeutta – olemalla kristillisestä vakaumuksesta tunnettuja konfirmoituja seurakunnan jäseniä. Vuoteen 1976 saakka kirkkoneuvoston synodaalisuus oli vahvempi, kun kaikki vakinaiset papit ja lehtorit olivat sen jäseniä.

Taloutta ja hallintoa hoitava kirkkohallintokunta oli vuosisadan alusta vuoteen 1976 kirkkoneuvoston rinnalla. Se koostui ei-synodaalisena toimielimenä seurakuntalaisista. Kirkkoherralla oli läsnäolo- ja puheoikeus. Esikuvana oli kirkkoväärti, maallikkovirka, jonka tehtävänä oli hoitaa seurakunnan omaisuutta.

Ei-synodaalinen kirkkohallintokunta ja vahvasti synodaalinen kirkkoneuvosto yhdistettiin 1970-luvulla. Silloin tehtiin synodaalinen kompromissi: kirkkoherra jäi ainoana edustamaan kirkkoneuvostossa pappisvirkaa, kun vakinainen papisto poistettiin yhteisestä kokoonpanosta, mutta kirkkoherra jäi yhdistetyn toimielimen puheenjohtajaksi. Toimielimien yhdistämisellä oli hyvä tavoite: hoitaa seurakunnan taloutta ja toimintaa yhdessä. Ratkaisu vahvisti kirkkoherran asemaa mutta kavensi synodaalisuutta. Kirkkohallintokunnan perintönä kirkkoneuvosto voi edelleen jakautua taloudelliseen jaostoon, jonka puheenjohtajana on varapuheenjohtajana toimiva seurakuntalainen.

Kuten kehityksestä nähdään, kirkolla on erittäin vahva synodaalisen hallinnon itseymmärrys. Mikäli kirkkoherra ei enää olisi kirkkoneuvoston jäsen, poistaisi se seurakunnassa viimeisen synodaalisen säikeen.

Synodaalinen hallinto ei ole vain periaate. Sillä on tarkoituksensa. Nykyinen hallintojärjestelmä on pääpiirteissään luotu kirkon järjestysmuodon uudistamiskomitean 1973 pohdintojen perusteella. Se pohti synodaalisuutta ja demokratiaa kirkossa tavalla, joka on vieläkin pätevä.

Uudistamiskomitean mukaan seurakunta on kirkon varsinaisen toiminnan perusyksikkö. Päätöksenteko seurakunnassa on ensi sijassa uskonnollinen asia. Yhteinen pappeus merkitsee osallistumista vallankäyttöön ja vastuuseen seurakunnasta. Oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon soveltaminen tarvitsee demokraattista päätöksentekojärjestelmää. Demokraattinen tasa-arvo lähtee hengellisestä todellisuudesta ja päätyy hengellisiin tavoitteisiin: jakamattomaan ehtoollispöytään.

Demokratiaa rajoittaa se, että uskonnollisena yhteisönä seurakunta on kristokratia. Raamattu on kirkon uskon ja elämän korkein ohje. Erityinen ja yhteinen pappeus kuuluvat samalla tavalla kirkkoon. Pappisviralla on kuitenkin tehtäviä, jotka eivät ole johdettavissa yhteisestä pappeudesta. Tämä rajoittaa demokratiaa kirkossa. Lisäksi Pyhän Hengen antamat armolahjat ohjaavat ihmisiä erilaisiin tehtäviin tavalla, joka ei synnytä vääränlaista eriarvoisuutta. Koska päätöksenteon tulee olla ensi sijassa uskonnollinen asia, demokratian ei tule sitä omilla ihanteillaan syrjäyttää.

Pappisviran ja yhteisen pappeuden rinnakkaisuus on olennainen osa kirkon hengellistä luonnetta. Se on kirkon elämän ja olemisen rakenne. Sekä hengellisessä toiminnassa että hallinnossa papit ja yhteinen pappeus ovat yhdessä. Hengellisen toiminnan vastuu ei ole pappien yksinoikeus, eikä hallinto seurakuntalaisten. Synodaalisuutta ja demokratiaa harjoitetaan rinnakkain, yhtä aikaa.

Kirkon hengellinen toiminta, evankeliumi ja sakramentit, toimitetaan seurakunnassa. Siksi synodaalisuus on tärkeä nimenomaan siellä. Seurakunnassa kirkkoneuvoston tehtäviin kuuluu johtaa hengellistä työtä. Siksi kirkkoneuvoston synodaalisuuden säilyttäminen ei ole vain periaate, vaan hengellistä työtä kaitseva käytännön rakenne. Toimielin, jonka tehtävänä on johtaa evankeliumin työtä, saa rakenteensa evankeliumia palvelevasta pappisvirasta ja yhteisestä pappeudesta. Seurakunnan hallintoelimet eivät siten ole pelkästään jäsenten tasa-arvon, yhtäläisen vallan ja oikeudenmukaisuuden välineitä, vaan evankeliumia palvelevia välineitä.

Synodaalisuutta tarvitaan yhtä lailla yhteisessä kirkkoneuvostossa. Kuten uusi seurakuntayhtymä ‑valmistelu toteaa, yhtymä on seurakuntien palveluorganisaatio. Seurakuntayhtymän painopiste on seurakuntia enemmän talouden- ja hallinnonhoidossa. Yhtymän tarkoitus on kuitenkin seurakuntien tukeminen. Yhtymällä voi myös olla laajaa omaa hengellistä työtä. Uudistuksen tavoitteena on luoda kevyitä palveluorganisaatioita, mutta valmistelun perusteella uuden yhtymän päätösvaltaa kuitenkin kasvatetaan. Siksi on olennaista, että yhtymä suuntautuu hengellisen työn ja seurakuntien tarpeiden mukaisesti. Koska yhteisen kirkkoneuvoston ohjaus on seurakuntien työtä ajatellen olennaisen tärkeä, synodaalinen periaate tulee ulottaa myös sinne. Kirkkohallituksen valmistelussa yhtymän vahva luonne oli nähty erinomaisen hyvin sikäli, että se näki tarpeelliseksi perustaa myös selkeän hengellisen johtajan tehtävän yhtymän johtoon ja kirkkoneuvoston puheenjohtajaksi.

3. Kirkkoherran johtajuus

Kirkkoherran tehtävänä on olla seurakunnan hengellinen johtaja. Alkuperäinen tehtävä nousee piispan virasta ajalta, jolloin seurakunnissa oli oma episkopos, kaitsija. Kun piispan virka eriytyi seurakuntia laajemmaksi tehtäväksi, seurakunnan hengellisen johtajan tehtävän sai yksi tavallisista papeista.

Kirkkoherran johtajuus on monitasoista ja kokonaisvaltaista. Siihen kuuluu ainakin tehtävät 1. toimia seurakunnan hengellisenä johtajana, paikallisena kaitsijana; 2. suunnata ja ohjata hengellistä työtä seurakunnassa; 3. edustaa pappisvirkaa seurakunnan toimielimissä; 4. toimia hengellistä työtä tekevien esimiehenä ja 5. valvoa seurakunnan elämää ja toimintaa.

Kirkkoherran johtamistehtävä ei ole epäselvä eikä ristiriitainen. Se on toki laaja, mutta ennen kaikkea kokonaisvaltainen hengellisen johtajan tehtävä. Ehdotuksissa pyritään rajaamaan kirkkoherran tehtävistä pois hallinnollinen johtajuus. Tämä ei selkeyttäisi johtamista vaan tekisi siitä vajaan: kirkkoherra olisi hengellinen johtaja, jolla ei kuitenkaan olisi asemaa hengellistä työtä johtavassa kirkkoneuvostossa.

Kirkkojärjestyksessä kirkkoherran tehtävä on koottu neljään kokonaisuuteen: (1) johtaa kirkkolain 4 luvun mukaista seurakunnan toimintaa, (2) vastata kirkkoherranvirastosta, (3) toimia hengellisessä työssä toimivien esimiehenä ja (4) valvoa seurakunnan toiminnan laillisuutta (KJ 6:13 §). Kirkkoherra siten johtaa KL:n 4. luvun mukaista seurakunnan varsinaista tehtävää. Esimiehenä toimiminen on vain osa sitä.

Kirkkoneuvoston tehtävänä on ”yleisesti johtaa seurakunnan toimintaa, edistää sen hengellistä elämää ja muutoinkin toimia seurakunnan tehtävän toteuttamiseksi” (KL 10:1 §). Kirkkoneuvoston tehtävä tulee olennaisesti samalle alueelle kuin kirkkoherran tehtävä, olkoonkin että hengellinen toiminta on kirkkoherran vastuulla. Toteuttaakseen tehtäväänsä kirkkoherra johtaa kirkkoneuvostoa. Kirkkojärjestys asettaa kirkkoherran kokonaisvaltaiseksi ja riippumattomaksi seurakunnan varsinaisen tehtävän johtajaksi. Hengellinen johtaminen tulisi hankalaksi ja ristiriitaiseksi, mikäli kirkkoherra johtaisi seurakunnan perustehtävää, mutta ei johtaisi kyseistä toimintaa johtavaa toimielintä.

Suomessa seurakuntien työntekijävaltaisuus antaa vääristyneen kuvan kirkkoherran tehtävästä. Esim. Yhdysvalloissa luterilaisilla seurakunnilla on mahdollisesti vain yksi päätoiminen työntekijä: kirkkoherra. Mitä on olla hengellinen johtaja seurakunnassa, jossa on seurakuntalaisia, vapaaehtoisia ja ehkä vain yksi toimielin? Jotta kirkkoherra voisi hoitaa tehtävänsä, hän johtaa seurakuntaa ja joukkoa, joka tekee seurakunnan hengellisen työn päätökset. Esimiesjohtaminen ei ole kirkkoherran johtajuuden ydin. Työntekijäorganisaatiota ei ehkä ole.

Melko usein tuodaan esille näkemys, että kirkkoherralla on käsissään liian vahva hallinnollinen ketju asioiden valmistelusta toimeenpanoon.
Pienissä seurakunnissa kirkkoherran tehtävä valmistelusta toimeenpanoon on ollut luonteva, ehkä ainoa mahdollinen toimintatapa. Tässä suhteessa ajat muuttuvat. Suurissa seurakunnissa on luontevaa, että esittelijöinä ja toimeenpanijoina toimivat muut henkilöt, lähinnä työalojen väliesimiehet. Tulevaisuudessa kirkkoherran tehtävistä karsiutuu valmistelu-, esittely- ja toimeenpanotehtäviä. Kirkkoneuvoston jäsenyyden ja puheenjohtajuuden poistaminen purkaisi tehtävää väärästä kohdasta.

4. Demokratia

Kirkolliskokouksessa ehdotettiin, että neuvostossa tulisi olla pelkästään vaaleilla valittuja luottamushenkilöitä.

Kirkkoherran asemaa kirkkoneuvostossa ei voi helposti moittia epädemokraattiseksi. Itsenäisen seurakunnan kirkkoneuvostossa kirkkoherra on ainoa vaaleilla valittu jäsen. Näihin päiviin asti kirkkoherrat on valittu suoralla kansanvaalilla. Kirkkoneuvoston muut jäsenet on valittu välillisillä vaaleilla. Kirkkoneuvostossa kirkkoherran demokraattinen toimivalta on vahvempaa ja suorempaa kuin muiden jäsenten. Seurakuntayhtymässä kirkkoherra ja yhteisen kirkkoneuvoston jäsenten tausta on sama: kansanvaali ja välillinen valinta. Seurakuntaneuvostossa kaikki jäsenet, luottamushenkilöt ja kirkkoherra, on valittu suoralla vaalilla.

Perustuslain mukaan toimielimessä voi olla viranhaltijajäseniä. Viranhaltija toimielimessä ei tee siitä perustuslain, hyvän hallinnon tai demokratian vastaista.
Kirkkoherran puheenjohtajuuden puolesta on sanottu, että kirkkoneuvoston puheenjohtajan tehtävää varten ei löydy riittävän päteviä muita jäseniä. Yhtäältä olen melko varma, että puheenjohtajaksi löytyisi päteviä seurakuntalaisia. Toisaalta kirkkoneuvoston ja kirkkovaltuuston puheenjohtajuudessa on ero. Kirkkoneuvoston puheenjohtajan on hallittava kirkkolaissa ja ‑järjestyksessä olevat hengellistä työtä koskevat normit. Siksi yleisen toimielinhallinnon tai kuntahallinnon tuntemus ei riitä. Kirkon järjestysmuodon hallinta on kovin harvinainen taito.

Yhtäältä puheenjohtajalla tulee olla riittävää taitoa, toisaalta asiaan vaikuttaa se, kenen tehtävä on johtaa kirkkoneuvostoa. Maallikkopuheenjohtajaa perustellaan vaalissa annetulla, demokraattisella valtuutuksella. Sama koskee kirkkoherraa. Kirkkoherran virka saadaan seurakunnan kutsun, vihkimisen ja vaalissa annetun valtuutuksen perusteella. Kirkkoherra on kutsuttu ja valtuutettu johtamaan seurakunnan hengellistä toimintaa.

Demokratian äärimmäinen koe on kutsua tasavallan hallitusta epädemokraattiseksi. Siinä kokoontuu suoralla vaalilla valittu presidentti puheenjohtajana ja välillisellä vaalilla valittu valtioneuvosto. Hallituksen epädemokraattisuutta on harvoin perusteltu presidentin asemalla ja puheenjohtajuudella. Sen sijaan valtioneuvoston demokraattisuutta on jouduttu perustelemaan parlamentarismilla. Presidentin ja kirkkoherran ero on määräaikaisuudessa ja palvelussuhteessa, mutta vahvaa demokratiavajeen perustetta niistä ei saa.

Lopuksi

Kirkkoherran jäsenyyttä ja puheenjohtajuutta kirkkoneuvostossa on epäilty raskailla hallinnollisilla perusteilla. Ne eivät osu kohteeseensa. Hallinnolliset, demokraattiset tai perustuslailliset syyt eivät vaadi tai edes puolla kirkkoherran aseman muuttamista. Sen vuoksi asiaa voidaan tarkastella kirkon omista lähtökohdista käsin. Ulkoinen pakko ei edellytä muutosta, varsinkin kun perustuslaki suojaa kunnan ja kirkon oikeuden itsehallintoon. Nykyinen järjestelmä ei tosin ole edes tarvinnut yleistä hallintoa koettelevia poikkeuksia.

Kirkkoherran nykyinen asema kirkkoneuvostossa ei johdu perusteluista, jotka liittyisivät valtaan tai edunvalvontaan. Se ei varsinaisesti perustu edes kyvykkyyteen, kuten ei demokratiakaan, vaikka kirkkoherran vaalijärjestelmässä on pitkään korostettu taitoja ja kykyjä. Kirkkoherran asema johtuu kirkon synodaalisesta ja hengellisestä luonteesta, jossa kirkkoherra on asetettu ja valtuutettu seurakunnan hengelliseksi johtajaksi. Kirkkoneuvoston jäsenyys ja puheenjohtajuus on tehtävä, joka on annettu hengellisen toiminnan johtajalle, kirkkoherralle. Tehtävän perusteena on 1. kirkkoherran kokonaisvaltainen hengellinen johtajuus, 2. kirkkoneuvoston tehtävä johtaa seurakunnan hengellistä työtä, 3. kirkon luonne yhteisen ja erityisen pappeuden yhteisenä, synodaalisena evankeliumin palvelemisena, 4 sekä kirkkoherralle vaalissa annettu kutsu ja valtuutus.

Yli 20 vuoden ajan on myös kyvykkyyteen kiinnitetty paljon huomiota – myönteisin tuloksin.

– Henri Lehtola –

Kirjoittaja on Kangasalan kappalainen. Kirjoituksen tiivistetty versio julkaistu Kotimaassa 31.10.