Herättäjäjuhlat järjestettiin tänä vuonna täällä Vaasassa ortodoksikirkon ja historiallisen varuskunta-alueen sydämessä. Syntyperäisenä vaasalaisena ja vanhana lyskalaisena sanoisin, että ”Kassun kentän ympäristössä”. Kasarmintori on syntyperäiselle vaasalaiselle vähemmän käytetty käsite, mutta ”Kassun kentällä”, on koettu monet futismatsit, eikä tietääkseni juurikaan pelattu pesistä.
Alueella on ennenkin järjestetty hengellisiä kesätapahtumia. Neljäkymmentä vuotta sitten kentällä järjestettiin iso kristillinen kesätapahtuma. Olin silloin 23-vuotias. Noihin vuosiin liittyi elämässäni tapahtumia, joiden kautta uskon tunnistavani jotain herännäisyyden sydänäänistä.
Nuori aikuinen, 22-vuotias, oli myös Paavo Ruotsalainen hakeutuessaan seppä Högmanin luo Nilsiästä Jyväskylään sisäisen ahdistuksen ajamana.
Neljäkymmentävuotta sitten elämässäni tapahtui jotain, jonka aina muistan, kun tulen herätysliikkeiden kesäjuhlille. Jumala oli pysäyttänyt minut puhuttelemalla minua Jeesuksen sanalla Pietarille: ”… minä olen rukoillut sinun puolestasi, ettei sinun uskosi raukeaisi tyhjään. Ja kun kerran palaat, vahvista veljiäsi.” (Luuk.22:32)
Tapahtui, jotain mitä voisi myös sanoa Kristuksen sisäiseksi tuntemisen löytämiseksi – tai tuhlaajapohjan paluuksi.
Oli hienoa tulla kesäjuhlille, uskon uudelleen löytäneenä.
Noilla päivillä tapahtui kuitenkin kohtaaminen, johon olen joutunut palaamaan usein. Lukioaikainen koulutoverini tuli tapahtumaan, tarkkaili ja havainnoi. Kaikki oli hyvin järjestetty. Paljon väkeä oli koolla. Myös nuoria. Ja sitten se kysymys:
”Teijo, mitä tämän jälkeen?”
Muistan hämmentyneeni, enkä osannut vastata. Tiedän, kyllä nyt, mitä kaikkea hyvää minulle tapahtui ja kuinka elämäni sai uuden suunnan. Mutta vastausta hänelle minulla ei ollut.
Joitakin vuosia tapahtuman jälkeen kuulin, kuinka koulutoverini elämä oli päättynyt inhimillisesti arvioiden aivan liian varhain.
”Mitä tämän jälkeen?” On kysymys, jota voi lähestyä monesta kulmasta. Jos etsin, löydänkö täältä sen, mitä haen? Löydänkö täältä Jeesuksen? Kohtaanko hänet, vaikka en osaisi etsiäkään? Mihin liityn, mitä rakentamaan – jos saan uskon lahjan?
Näinä viikkoina herätysliikeväki kokoontuu kesäjuhlille. Arvokasta on saada kohdata ystäviä ja tutustua uusiin – viettää aikaa – viipyä. Jumalan sanan ja hengellisten laulujen – ja Herättäjäjuhlilla avoimen taivaan alla.
Pian koittaa arki ja silloin viimeistään on edessä kysymys: ”Mitä tämän jälkeen?”
Herättäjäjuhlien, tämän kesän, tämän elämän jälkeen?
Muistan tuon edesmenneen koulutoverini syvällisenä ajattelijana, joka ei suostunut helppoihin vastauksiin. Hänen kysymyksensä ei ehkä ole jokaisen kysymys, mutta kannattaisi olla.
Siihen on kaksi syytä: elämän lyhyys ja iankaikkisuuden pituus. Siksi, niin uskon, seppä Högman asetti nuoren Paavo Ruotsalaisen, ja Jeesus Nasaretilainen, elämänsä voimissa olleen Pietarin, pysäyttävän kysymyksen eteen.
Minulle se kysymys kirkkoherrana on aina jollain tavalla tämä: ”Mitä tämän jälkeen?”
Olkoon Jeesus Kristus lupauksensa mukaan läsnä kaikissa kohtaamisissa juhlilla.
Ja arjessa juhlan jälkeen.
Teijo Peltola, Vaasan kirkkoherra
Blogi on muokattu Peltolan puheenvuorosta kirkon työntekijöiden tapaamisessa Herättäjäjuhlilla 6.7.
Ihana ja samalla tärkeä kysymys. Voisikohan minulla olla vastaus tähän suureen kaikenkattavaan kysymykseen. Sillä koen löytäneeni jotain suuremoista. Viisikymmentä vuotta sitten sain löytää Jeesuksen sisällisen tunnon ja monen kompuroinnin jälkeen olen samalla tiellä yhä. Luulin että tiedän jo paljon rukouksesta ja sanasta, mutta nyt koen olevani ihan alussa. Joulun alla sain sydämelleni varsinaiseksi työalakseni esirukouksen. Sen jälkeen on koko uskon elämä mullistunut. Minun ei tarvitse enää kysellä mitä sen jälkeen. Tavoitteeni on että löytäisin sellaisen elämänrytmin joka mahdollistaisi jatkuvaan rukouselämään keskittymisen. Siinä sitä on tekemistä senkin jälkeen. Kiintoisaa on havaita miten oma mieli , maailma ja vihollinen pyrkii kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin estämään tätä pyrkimystäni. Samoin sitä miten vähän me kiinnitämme huomiota rukouksen merkitykseen. Sehän on sitä, että käytämme aikaa Vapahtajan seurassa. Hän sanoi ettemme saa mitään aikaan ilman tätä seuraa. Tuskin mikään asia hengellisen elämän alueella on niin vähälle huomiolle jäänyt, kuin oma rukouselämä.
Hyvä kirjoitus. Elämä on lyhyt, iankaikkisuus pitkä. Jos vakavasti kysyy, mitä tämän maallisen elämän jälkeen niin huomio kääntyy väkisin vanhojen kirkkojen puoleen.
Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa. Ei iankaikkinen elämä ole ainoa mihin kristityn tulee pyrkiä. Jo tässä elämässä meidän on pyrittävä elämään täysillä tätä elämää. Antero Laukkanen opetti: ” Jumalan läheisyydessä ihminen kukoistaa” ja ”Jumalan tahdossa ihminen on parhaimmillaan”.
Näihin kun elämässä keskittyy niin ei tarvitse kysellä sitä, ”mitä juhlan jälkeen.” Koko elämästä tulee yhtä juhlaa.
Tärkeitä kysymyksiä elämästä ja ikuisuudesta. Itseäni on puhutellut eräs Paavo Ruotsalaisen elämään liittyvä tapaus. Jyvät olivat loppu. Säkki kainalossa hän meni rantaan ja souti vähän matkaa. Epätoivo valtasi hänen mielensä. Suoti minne souti, häntä tuskin otettaisiin vastaan. Naapurit vihasivat häntä. Hän vaipui veneen pohjalle, antaen veneen mennä omia aikojaan. Viimein vene ajautui rikkaan miehen rantaan. Säkki kainalossa hän astui tupaan ja kertoi asiansa. Isännän vastaus: Ei minulta paremmatkaan saa velaksi!
Paavo heitti hyvästit isännälle ja koko maailmalle. Rantaan mennessään hän kulki vilja-aitan ohitse, pysähtyi ja asettui masentuneena ovelle makaamaan. ”Tähän minun täytyy kuolla, minua ei auta enää Jumala eikä ihmiset!” Isäntä kuitenkin näki ikkunasta Paavon aitan ovella, heltyi ja antoi jyviä ja vielä lisäksi ruokki vieraansa sisällä. Lähtiessään Paavo nöyrästi kiitti isäntää ja Jumalaa.
Ajankuvauksena tämä Paavon elämään liittyvä tapaus on osuva. Kaskitalous oli kriisissä. Mutta eikö tämä ole kuvaus myös kristityn vaelluksesta. Usko ei jääne ilman koetusta. Meidän ”murhehuoneemme” ovat toisenlaisia. Kellä mitäkin. Mutta lohduttahan Kristus itse meitä: ”Teidän murheenne on muuttuva iloksi.” Ajallaan.
Miksi vasta ajallaan? Miksei juuri nyt? Tätä kyselin kun luin psalmia 100.
Miten voisin olla kiitollisin mielin kun olen yli voimieni käyvissä koetuksissa.
Sitten vähä kerrassaan se alkoi avautua. Katseeni kääntyi siihen huolenpitoon, lohdutukseen ja turvaan, joka saan kun keskityn rukoukseen ja siihen mitä minulla on uskon kautta. Järjetöntähän se on mutta niin vain on käynyt, että jotain merkillistä on alkanut tapahtua. Siitä huolimatta että sisälläni on yhä suuri suru ja huoli, niin silti koen olevani täysin turvassa ja hyvillä mielin.
Raamattu puhuu paljon odottamisesta, kuten vaikkapa PS.27:14. Tiedämme, miten vaikea läksy ihmiselle on odottaminen. Jos vielä hieman palataan tuohon Paavon tapaukseen, niin kaiketi hänellä veneen pohjalla maatessaan elämänhallinta oli aikalailla kateissa, eikä kiitos noussut ylös korkeuksiin vaan tilanteen aiheuttama ahdistus, jopa epätoivo.
Menköön vene minne tahtoo Jumalan taivaan alla. En enää jaksa, kuvaa kaiketi meidän kaikkien ihmisten tuntoja, kun tilanteemme näyttää mahdottomalta. Jos Herra ei auta, minä en voi itse mitään Paavo lienee ajatellut. Omastaan riisuttuna Paavo sai vielä kovan kolauksen. ”Sinulle ei jyviä anneta.” Ei ihme, että hän masentui ja tunsi itsensä ihmisten ja Jumalan hylkäämäksi.
Vilja-aitan portailla maatessaan hän sai viimein lohdutuksen. Oliko kyseessä tuo Raamatun kuvaama ahdas portti? Ahdas kuitenkin. Hän sai viimein mitä pyysi ja kiitosmieli Jumalaa kohtaan heräsi. Näin siis Paavon kohdalla. Jumalan ajalla lohdutus tuli. Toki Jumalan armo Kristuksessa on aina tarjolla ja myös heti omistettavissa. Kaiketi se riippuu tilanteesta missä me olemme. Ei ole kuitenkaan ennenkuulumatonta, että Jumalan vastausta johonkin asiaan on saanut odottaa yli 40 vuotta ja vastaus on edelleen: Odota!
Vaikka Jumalan laista ja omasta kokemuksestasi näet itsesi kuinka kurjaksi syntiseksi tahansa, niin kuitenkin saat vapaasti uskoa, että Jeesuksen veren armo on ylivoimaisesti syntejäsi suurempi (Room. 5:20) ja riittää sinunkin autuudeksesi (pelastukseksesi ja onnellisuudeksesi) ja tuntosi haavojen lääkkeeksi. Tämä uuden liiton veri lepytti suurena sovintopäivänä Jumalan vihan sinunkin kohdaltasi, (3. Moos. 16:30) jotta sinullakin on Isän sydämessä ihan valmis syntien anteeksiantamus. Tämän uskoessasi on sinulla omantunnon rauha ja ihana vapautus kuoleman ja tuomion pelosta.
Heino Pätiälä, Saarnaa Sanaa. Sulut ovat allekirjoittaneen lisäys.
Herra Jeesus Kristus. Sinä olet asettanut meidät, sinun opetuslapsesi, maailmaan, ihmisten keskelle. Sinä olet antanut meille todistajan tehtävän. Auta meitä, ettemme taipuisi maailman tapoihin ja osallistuisi synnin harjoitukseen. Varjele meitä kaikesta pahasta. Anna meille ystävällinen ja rakastava mieli voidaksemme vastata pahaan hyvällä ja siunauksella herjaukseen. Suo meidän sävyisyydellä voittaa ihmisiä sinun valtakuntaasi, Vapahtajamme.
Jaakko Haavio, Taivaan avain, s. 46, WSOY, 1965.
Jaakko Haavio (1904-1984) oli kai myös käsittääkseni körtti. Hänellä on hyviä rukouksia tässä kirjassa. Isoäitini sai lahjaksi tämän rukouskirjan Noormarkun seurakunnalta täyttäessään 70 vuotta vuonna 1977.
Teijo
Kiitos hyvästä tekstistäsi
Merci