Osa kirkon jäsenistä on sitä mieltä, että kirkko ei enää noudata oikeaa oppia. Onko siis kirkosta tullut harhaoppinen ja kerettiläinen?
Toimittaja, pappi Jaakko Heinimäki käsittelee kirjassaan Kerettiläisen käsikirja (Kirjapaja 2015) oikeiden ja väärien oppien kamppailua kristinuskon historian aikana. Kamppailu oli kiivainta ensimmäisten 500 vuoden aikana, mutta samoja kysymyksiä käsitellään edelleen ja kohtalaisen kiivaasti.
Usko ei ole yhtä kuin tieto, minkä vuoksi oikea käsitys siitä mitä uskotaan, on mielipide- ja neuvottelukysymys. Heinämäen mottona on kirkkoisä Augustinuksen lausahdus, että ”jos ymmärrät sen, se ei ole Jumala”. Ihminen voi uskoa Jumalan olemassaolon, mutta ei voi tuntea hänen olemustaan, vain jotain siitä.
Oikeaksi opiksi on muodostunut voittanut käsitys, häviäjät on leimattu kerettiläisiksi eli harhaoppisiksi, heresiaksi.
Päätökset oikeasta opista tehtiin noina ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina kirkolliskokouksissa, joiden toimintaan myös maalliset hallitsijat enemmän tai vähemmän sekaantuivat. Oikea oppi on ollut myös vallankäytön väline – niin kirkossa kuin joskus valtiossakin.
Oikea ja väärä riippuvat näkökulmasta. Kristinusko syntyi Jeesuksen elämän ja toiminnan seuraajien toimesta juutalaisuuden keskellä. Valtavirtajuutalaisuuden kannalta kristinusko oli harhaoppi.
Luterilaiset katsoivat 1500-luvulla jatkavansa alkuperäistä kristinuskoa, kun katoliset olivat harhautuneet siitä. Katoliset tietysti katsoivat asian olevan päinvastoin.
Heinimäki toteaa, että harhaopit eivät välttämättä olleet radikaaleja, vaan monet harhaopeista syntyivät haluttomuudesta hypätä totutuista ajatustavoista uuteen. Ne olivatkin siis konservatiivisuutta.
”Kristinusko ei ole opinkappaleiden uskomista vaan elämän näkemistä jumalallisessa valossa” on yksi Heinimäen omista johtopäätöksistä.
Suuria kiistakysymyksiä on useita, ja kuten todettu, ainakin osa niistä elää yhä. Mitä tarkoittaa, että Jeesus oli ihminen ja Jumala yhtä aikaa? Käsitys kolmiyhteisestä Jumalasta (Isä, Poika ja Pyhä henki) on yksin kristinuskolle ominainen käsitys ja yksi ydinopeista, vaikka sitä rivijäsen ei välttämättä ymmärrä. Heinimäki tosin tulee senkin avanneeksi maallikonkin ymmärrettävällä tavalla. Peruskysymyksiä on, miten Raamattua on tulkittava?
Inhimillistä on, että omaa käsitystä pidetään ainoana oikeana, muita vääränä.
Oppikeskustelu sivuaa myös ajankohtaista avioliittokysymystä. Heinimäki sanoo, että kirkolla ei ole avioliitosta oppia vaan ”aikain saatossa” muuttunut käsitys ja opetus siitä.
Heinimäki kehottaa pitämään dogmin ja opinion, opin ja mielipiteet, erillään.
Hän lainaa ruotsalaisen Martin Lönnebon ajatusta uskonnollisuuden neljästä kielestä (henkilökohtainen kokemus, rakkauden teot, liturgia ja oppi), joita on käytettävä yhtä aikaa. Usko vääristyy, jos käyttää vain yhtä kieltä, kuten monissa harhaopeissa on menetelty.
Muutamia tunnetuimpia historian kuluessa hylätyistä harhaopeista:
Gnostilaiset erottivat tosiuskovaiset ja tapakristityt eri tasoille, mikä ei ole aivan vierasta meidänkään aikanamme.
Areiolaisuus ei pitänyt Jeesusta Jumalana, fiksuna ihmisenä tosin kyllä.
Donatolaisuudessa pidettiin kirkkoa vain pyhien yhteisönä, josta syntiset jäivät paitsi.
Pelagiolaisen käsityksen mukaan ihminen pystyy itsekurilla välttämään synnin. Pelagiolaisten mukaan armo oli kykyä välttää synti, mutta jos siihen ei kyennyt, seurasi tuomio. Luterilainen ajatus on toinen.
Näitä ja muita harhaoppeja sekä niistä aikojen kuluessa käytyä keskustelua Heinimäki kirjassaan avaa ja tulee samalla kuvanneeksi sitä, mihin ja miten me uskomme.
Monista asioista kristityt ovat eri mieltä, mikä ei Heinimäen mielestä ole ongelma, kunhan muutama ydinkohta nähdään samoin. Yksi erimieliyyden aihe, johon hän toivoisi muutosta, on ehtoollinen. Siinä ei vielä toteudu Jeesuksen sanat ”ottakaa ja juokaa tästä, te kaikki”. Me vielä erottelemme ihmisiä ehtoollisen ja vähän muunkin suhteen.
Heinimäki päättää kirjansa reformaatiohenkisesti: ”Kukaan ei tule uskollaan autuaaksi. Ei kukaan. Sitä sanotaan armoksi.”
Markku Jalava :”Usko ei ole yhtä kuin tieto, minkä vuoksi oikea käsitys siitä mitä uskotaan, on mielipide- ja neuvottelukysymys.”
Ainakaan itselleni usko ei ole mielipide- ja neuvottelukysymys, vaan se on asia, jonka varassa identiteettini eläinkunnasta poikkeavana ihmisenä on.
Mielestäni sodan jälkeen tärkein säilynyt perintömme meille pakkoluovutetuilta alueilta paenneille on ollut oikeus uskoa Jumalaan, enkä ei voi mitään sille, että esimerkiksi uuden avioliittolain kansalaisaloitteen antamien virheellisten tietojen myötä häviää ainakin oma luottamukseni myös kirkon traditioon ja näyttää toteutuvan se, mitä Mikael Agricola sanoi: ”Mikä tänään ilolla hävitetään, se huomenna tuskalla käsitetään”.
Tuula: Ihan kiva, että pidät evakkojen asiaa täällä esillä. Sehän liittyykin oleellisesti tämän blogin aiheeseen.
Voi,voi…tämä unohtui kommentista. Toivottavasti lainlaatijat pitävät sote- ym. ratkaisuissaan huolen siitä, että Suomeen saadaan perheiden valinnanvapauden turvaamiseksi riittävästi erilaisille vakaumuksille ja arvopohjille perustettuja päiväkoteja nyt kun uskontokasvatus-velvoite on poistettu varhaiskasvatuslaista. Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan: ” Hoitaessaan kasvatuksen ja opetuksen alalla omaksumiaan tehtäviä valtion tulee kunnioittaa vanhempien oikeutta varmistaa lapsilleen heidän omien uskonnollisten ja aatteellisten vakaumustensa mukainen kasvatus ja opetus.”
Jos näin oikeasti olisi, niin kirkko olisi aivan tyhjän päällä:
Päätökset oikeasta opista tehtiin noina ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina kirkolliskokouksissa, joiden toimintaan myös maalliset hallitsijat enemmän tai vähemmän sekaantuivat.
Silloin mm. Seppo Heinola ja Kimmo W. olisivat täysin oikessa, väitteissään kirkosta ja evankeliumista.
Oikea ja koko kristilliseen uskon perusta on kuvattu selkein sanoin 1Kor15 alussa. Sitä eivät kirkollislkokousten edustajat ole siitä miksikään muuntaneet. Muita oppeja he ovat kyllä peilkanneet näihin sanoihin ja havainneet niiden välillä ristiriidan, joten ne on todettu harhaan vieviksi opeiksi ja siksi hylätty.
Avioliitto-opetuksen muutaaminen johtaa väkisin myös tämän perusopin erilaiseen tulkintaan. Joka Efesossa olisi varmasti tajuttu harhaksi sekin.
Pekka: ”Silloin mm. Seppo Heinola ja Kimmo W. olisivat täysin oikessa, väitteissään kirkosta ja evankeliumista.”
Niinpä. Kukapa sen tietää vaikka olisivatkin? Ainoastaan se tiedetään, että ihmiset ovat kirjoittaneet Raamatun ja ihmiset ovat sen tulkinnasta ja oikeellisuudesta kautta aikain kiistelleet ja enemmistöpäätöksillään päättäneet. Ja äänestämällä niistä päätetään yhä edelleen.
Silti niitä tulkintoja taitaai olla melkeinpä yhtä montaa sorttia kuin on tulkitsijoitakin, joista jokainen uskoo niin kuin haluaa ja omalta kantiltaan katsottuna parhain päin.
Paras on tietysti se joka toimii oikealla tavalla. Muut ei toimi. Joten siitä oikea oppi, on jopa helppo tunnistaa. Väärät tulkinnat näkee tuolla perusteella, heti vääriksi. Paras ja ainoa vaikuttaa aivan tietyn prosessin vastaanottajissa. Tuon prosessin tuotoksista pääsee jokainen tunnistamaan oikea opetuksen ja erottamaan väärät.
Olen Kimmo kassasi samaa mieltä siinä, että ei ole fiksua uskoa mihinkään mitä ei toimi lupaamallaan tavalla. Tuo paras ja oikea oppi, kun on tähän asti toiminut, juuri niin kuin Raamattu sen asian ilmaisee.
Joten mulla ei ole mitään syytä epäillä.
Pekka: ”Paras on tietysti se joka toimii oikealla tavalla. Muut ei toimi. Joten siitä oikea oppi, on jopa helppo tunnistaa.”
Mistä sinä tiedät, minkä sorttinen oppi ”toimii” oikealla tavalla? Miten opin on toimittava, jotta se ”toimisi” oikealla tavalla?
Pitäisikö oikean opin johtaa sinne paljon mainostettuun iankaikkiseen elämään ja pelastaa Helvetistä, jotta se toimisi oikein? Sitä vain et sinä, eikä kukaan muukaan elävä ihminen voi tietää minkä sorttinen oppi tai uskonto iankaikkiseen elämään johtaa, vai johtaako mikään. Uskoa toki voi mitä tahansa.
Pekka: ”Tuo paras ja oikea oppi, kun on tähän asti toiminut, juuri niin kuin Raamattu sen asian ilmaisee. Joten mulla ei ole mitään syytä epäillä.”
Eivät kristinuskon opit ainakaan vielä sinun kohdallasi ole voineet toimia niin kuin Raamattu asian iankaikkisesta elämästä ilmaisee, koska olet käsittääkseni vielä elossa Telluksen pinnalla.
Kirjoitin aikaisemmassa kommentissani: ”Silti niitä tulkintoja taitaa olla melkeinpä yhtä montaa sorttia kuin on tulkitsijoitakin, joista jokainen uskoo niin kuin haluaa ja omalta kantiltaan katsottuna parhain päin.”
Jokaiselle ihmisyksilölle ”oikea oppi” on siis sellainen uskonto, vakaumus, maailmankatsomus tai oppi, joka hänen subjektiivisen käsityksensä, kasvatuksensa, koulutuksensa, tietämyksensä ja uskonsa mukaan toimii ”oikealla tavalla” juuri hänen näkökulmastaan katsoen ja hänen omia tarpeitaan tyydyttäen. Olkoonpa sitten kysymys avaimesta iankaikkiseen taivaan riemuun, helvetistä pelastuminen tai jokin muu maallisempi oman edun tavoitteluun liittyvä asia.
Miksi uskontoja, uskontojen erilaisia suuntauksia, lahkoja, herätysliikkeitä, vakaumuksia ja maailmankatsomuksia olisi kymmeniä tuhansia, jos olisi vain yksi uskonoppi joka ”toimii oikealla tavalla” ja olisi siksi helppo tunnistaa?
Voisiko näissä olla kristikunnan piirissä esiintyneissä ilmiöissä olla kerettiläisyyttä?
Oppi, että kastamattomina kuolleet vauvat joutuvat perisynnin takia kadotukseen ja siitä johdettu käytäntö, että kansan kaikki vauvat tulee jopa lakisääteisesti kastaa kristillisen kirkon jäsenyyteen.
Kirkollisen tuomion lausuminen niille, jotka uskovat kastamattomina kuolleiden vauvojen pelastuvan (esim. Augsburg IX).
Kirkollisten johtajien hyväksyntä sille, että niitä, jotka eivät hyväksy edellisiä kohtia, karkotetaan maastaan tai teloitetaan polttamalla ja hukuttamalla.
Ja ylipäänsä oppi, että raamatulliseen kasteeseen kytketyt lupaukset liitetään imeväiskasteeseen.
Ovatko nämä oikeaoppisuutta, kerettiläisyyttä, inhimillistä heikkoutta vai mitä?
Mitä mieltä olette?
Risto Kauppinen.
Ev.lut kirkon sakramentit ovat kristinuskossa syntyneitä kauniita perinteitä ja niitä voi pitää arvossa. Ajattelen kuitenkin, että kristinuskon korostukset lähimmäisen rakkaudesta ja ihmisyydestä ovat vaelluksemme kannalta olennaisempia. Ehkä sakramentteja ja elämäntapaa ei voi vertailla rinnatusten, mutta kannatan käytännön kristillisyyttä enemmän kuin sakramenttioppia . Tiivistetysti; minulla on vanhoillislestadiolaisuudesta opittu uskonkäsitys, että sakramentit eivät ”pelasta”.
Viimeisellä tuomiolla (jos sellainen joskus tulee) ei puhuta sakramenteista – kasteesta ja ehtoollisesta, vaan tärkeää näyttä olevan se miten me olemme kohdelleet toisiamme.
”Totisesti minä sanon teille; kaiken minkä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle”
Ev. lut. kirkon sakramentteja lapsikaste mukaan lukien monet varmaan pitävät suuressakin arvossa kauniina kristinuskossa syntyneinä perinteinä. Kaste on kuitenkin Raamatun mukaan asetettu pelastukseksi ja syntien anteeksisaamiseksi, jos olen oikein ymmärtänyt.
Kysymykseni oli siinä, että onko oikein vai kerettiläistä soveltaa kasteen pelastuslupausta imeväiskasteeseen. Niinhän luterilainenkin tunnustus tekee. Voi hyvin ymmärtää kasteen vaikuttaneen alussa henkilökohtaisena tunnustautumisena Jeesukseen. Usko ja kaste pelastavat (Mark.16:16) siinä kuin usko ja suun tunnustuskin (Room. 10:9-10). Ja syntien anteeksiantamus luvataan kasteessa, mutta myös synninpäästössä Johanneksen evankeliumin lähetyskäskyn mukaan. Miten tähän kaikkeen sopii imeväiskaste ja Augustinuksen viimeistelemä oppi, että vauva pelastuu kasteessa kadotuksesta saadessaan siinä anteeksi perisynnin syyllisyyden?
Kun jutussa viitattiin harhaopeiksi tuomittuihin suuntauksiin ja todettiin, että samanlaista on meidänkin aikanamme – mihin sitten viitataankaan – niin voidaan mennä syvempäänkin tutkiskeluun asioiden suhteen. Jos vain rohjetaan…
Kirjoitit, Leo, muuten kyllä täyttä asiaa.
Leo Tihinen. Kristikunta on kyllä aina tunnustanut uskovansa siihen, että sanan ja sakramenttien kautta saadaan pelastus. Ja onhan se merkillistä, jos sanotaan, että sakramentit eivät pelasta. 1 Pietarin kirjeen mukaan vesi kun pelastaa kasteena ja ehtoollisessa vastaan otettava Kristuksen veri on vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi… Tietysti uskon kautta vastaanotettuna, kuten me luterilaiset painotamme.
Marko Sjöblom.
Olet oikeassa siinä, että ”Kristikunta on kyllä aina tunnustanut uskovansa siihen, että sanan ja sakramenttien kautta saadaan pelastu.” Minä myönnän olevani ”kerettiläinen”, enkä usko sakramenttien pelastusvaikutukseen. Joku voi loukkaantua kun sanon, että sakramenteista minulle tulee mieleen taikausko.
Esimerkiksi nyt 2000-luvulla on ehtoolliselle kutsuttaessa alettu käyttämään sanontaa; ”Tulkaa ja juokaa kuolemattomuuden lähteestä”. En voi sille mitään kun edellä sanotusta tulee mieleen taikuus. Tuo sanonta ei ole edes raamatullinen. Joskus taas sanotaan, että kasteessa lapsesta pestään pois perisynnin turmelus. Tästä tulee myös mieleen, että tällä rituaalilla on jokin taikavoima minkä ansiosta lapsesta tulee pelastuskelpoinen.
Tiedän, että ajatteluni ei saa paljon kannatusta, mutta olen elämäni aikana nähnyt, että teologit eivät voi uskon totuuksi ratkaista. Pitäsi käyttää myös järkeä ja päivittää esim. ev.lut kirkon tunnustuskirjat vastaamaan nykyajan vaatimuksia.
Jumala, jota en sano tuntevani, on kuitenkin minun ajattelussa varmasti rationaalisempi voima kuin uskonnot antavat ymmärtää. Jos pelastus on kerran lahjoitettu ihmiskunnalle, niin miksi sen pitäisi tulla ihmiskunnan osaksi vain ”rituaalien” ja ”loitsujen” kautta?
Kun uskon pyhän yhteisen seurakunnan tai alkukielten mukaan oikeammin ”pyhän katolisen ja apostolisen kirkon” se merkitsee minulle sitä, että luotan varhaisen kirkon piirissä syntyneiden uskontunnustusten saaneen sanamuotonsa Pyhän Hengen johdatuksesta. Ja onhan jokainen uskontunnustusten lause pyhän raamatun ilmoituksella perusteltavissa.
Risto Kauppinen. Luterilaisuudessa ei tehdä eroa aikuis- ja imeväisiässä saadun kasteen vaikuttavuuden ja lahjojen välillä.
Marko Sjöblom, olen täysin tietoinen asiasta. Kuitenkin itse teen eron niiden niiden välillä ja niin tekevät monet monet muutkin. Varhaisimmat kristillisen kirjallisuuden maininnat imeväiskasteesta löytyvät vasta lähellä vuotta 200. Sitä varhaisimmissa kirjoituksissa esimerkiksi annetut kasteohjeet sopivat vain aikuisille. Vauvakaste on selkeästi myöhäinen tulokas. Kirkko- ja liturgianhistoriasta löytyy runsaasti todisteita siitä. On siis ekstrapolaatiota laajentaa kasteen pelastusvaikutus sen raamatullisesta käytöstä imeväisten kastamiseen.
Ehkä pitää korostaa, etten näe pelastuksen olevan sidottu vesikasteeseen. Kaste todella välitti pelastusta sellaisessa kontekstissa, missä sitä alkuseurakunnassa harjoitettiin. Se oli evankeliumin kuulleen ensimmäinen tunnustautuminen Jeesukseen ja samalla erottautuminen ”nurjasta sukupolvesta” eli maailmasta. Kuitenkin Uudessa testamentissa pelastus luvataan saatavan muutenkin kuin kasteessa kuten yllä totesin. Jeesus lupaa tunnustaa Isänsä edessä sen, joka tunnustaa Hänet ihmisten edessä. Eikä Raamatun mukaan vauvaa tarvitse pelastaa mistään, koska Jumala antaa kullekin hänen tekojensa mukaan, eikä siis Aadamin tekojen mukaan. Lastenkaltaisten on taivasten valtakunta.
Perisyntioppi on vielä myöhäisempi tulokas kuin vauvakaste. Sitä kehittivät Kyprianus ja ennen kaikkea Augustinus selitykseksi juuri sille, miksi kirkko kastaa vauvoja. Koska sellaista tehtiin ja koska kaste on syntien anteeksisaamiseksi, niin silloin vauvoilla tuli olla syntiä. Mutta koska heillä ei voi olla tekosyntiä, piti olettaa heillä olevan perittyä syntiä eli perisyntiä. Sittemmin taas on väitetty, että aluperinkin kaste olisi asetettu vauvoillekin, koska he muuten joutuisivat perisynnin takia kadotukseen. Eli on tehty selvä kehäpäätelmä.
Joka tapauksessa olen hyvin tietoinen luterilaisesta opetuksesta. Tunnustuskirjat on tullut tentittyä.
Risto Kauppinen. Uusin saksalainen kastetutkimus lähtee kyllä siitä, että lapsikastekäytäntöä voidaan hyvin perustein pitää hyvin varhaisena eli apostolisena, vaikka Uusi testamentti ei asiaa suoranaisesti käsittele. Tertullianuksen kritiikki lapsikastekäytäntöä kohtaan perustui saman tutkimuksen mukaan hänen rigorismiinsa ja todistaisi siten lapsikastekäytännön varhaisuudesta. UT:n mukaan pelastus saadaan kasteessa eikä siellä tehdä eroja aikuisten ja lasten välillä. Se, että teologiassa on todellakin usein tehty ero aikuis-ja lapsikasteen välillä perustuu onnettomaan ajatukseen, jonka mukaan imeväisikäinen lapsi ei voisi uskoa. Sitä paitsi Raamattu opettaa kaikkien ihmisten olevan luonnostaan syntisiä ja siten pelastuksen tarpeessa. Koska ilman uskoa ei voi olla otollinen Jumalalle, on kysyttävä, mistä ihminen tuon pelastavan uskon saa. Mikä ja missä on siis se sana, jonka kuulemalla lapsi saa uskon? Vaikka perisyntiopin teologiseen muotoiluun kului aikaa – kuten kolminaisuusopinkin – itse asia toki löytyy jo Uudesta testamentista. Kyse ei ole vain teoista tai niiden puutteesta vaan myös ja ennen kaikkea uskosta/epäuskosta Kristukseen. Muutoin tunnustan pitäväni luterilaisia tunnustuskirjoja tarkasti Raamatun mukaisina ilman että tätä tarvitsee joka kerta erikseen todistaa ja perustella.
Lapsikastetta kritisoivat ovat yleensä henkilökohtaista kääntymystä ja uskoa korostavia kristittyjä. Kaikenikäisten kasteeseen uskovat puhuvat mielellään seurakunnan yhteisestä uskosta, jonka piiriin kastettava liitetään.
Paras ja kattavin selvitys varhaisista kastekäytännöistä lienee yhä Harwardin teologi Everett Fergusonin Baptism in Early Church (yli 900 sivua.) Sanoma on selvä: Raamattu ja varhaiset kirjoitukset kuten Didakhe ja Hermaan paimen ym. eivät lapsikastetta tunne. Jos imeväiskaste olisi ollut apostolinen, olisi ollut perin outoa Tertullianukselta jarruttaa pienten lasten lasteelle viemistä. Origenes väitti lasten kastamisen olevan apostolinen tapa, mutta vastapainoksi ensimmäislltä vuosisadoilta löytyy useita kirjoittajia, jotka toteavat, että alussa vauvoja ei kastettu. Lapsikasteen ilmaantumisen jälkeenkin oli pitkää rinnalla tapa, että vauvat nimettiin syntymänsä jälkeen katekumeeneiksi, eikä heitä kastettu. Monet kristityissä perheissä kasvaneet kirkkoisät saivat/ottivat kasteen vasta varttuneina. Origeneesta pitää huomata, että hän kyseli: ”mitä syntiä vauvoilla on”? Varhaisimmat kirkkoisät nimittivät vauvoja viattomiksi.
Luterilaisen tunnustuksenkin omaksuma ajatus – johon ette käytännössä juurikaan usko – että kastamattomana kuollut vauva joutuisi kadotukseen, on todellakin myöhäsyntyinen kuten lapsikaste itsessäänkin on. Muuten eivät olisi selitettävissä ne monet hautakivikirjoituksetkaan, joista näkee, että kristittyjen pienet sairastaneet lapset kastettiin vasta vähän ennen kuolemaansa, eikä siis heti synnyttyään.
Kun Heprealaiskirjeen kirjoittaja sanoo: ” Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen” hän jatkaa: sillä sen, joka Jumalan tykö TULEE, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät” (Hepr. 11). Eli sanat on osoitettu tarkoittamaan sellaista, joka tulee Jumalan luokse. Se ei sovellu vauvoihin. Jumala ei vaadi heiltä mahdottomia.
Ja usko tulee kuulemisesta. Mitään muuta ei Raamattu sano. En löydä siitä ”vedessä olevaa Sanaa”, joka antaisi uskon. Eivät Raamatun kertomukset eivätkä tämänkään ajat kokemukset sellaista osoita. (Voi helposti selittää, miksi lasten kastajien oli pakko sellaista olettaa.) Samoin Pyhä Henki saadaan kuulemisesta, eikä vauvakasteesta: ”lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta?” (Gal.3:2).
Pidätkö siis todella Raamatun mukaisena näitä Augsburgin tunnustuksen tekstejä:
”perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan.”
”Kasteesta seurakuntamme opettavat, että se on välttämätön pelastukseen ja että Jumalan armo annetaan kasteen välityksellä. Lapset tulee kastaa, jotta heidät kasteen kautta annettaisiin Jumalan huomaan ja näin otettaisiin Jumalan armoon.
Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka hylkäävät lapsikasteen ja väittävät lasten pelastuvan ilman kastetta.”
Tai Augsburgin tunnustuksen väitettä: ”On siis välttämätöntä kastaa pikkulapset, jotta heidät saatettaisiin osallisiksi pelastuksen lupauksesta”.
Eli uskot kastamattomina kuolleiden vauvojen joutuvan kadotukseen? Niinkö? Kukin ei siis saisikaan tekojensa mukaan, vaan kastetta ilman jäävät vauvat eivät pelastu Aadamin teoista tulleen syyllisyyden takia? Paavali sanoo, että ”syntiä ei lueta, missä lakia ei ole”. Jo sen perusteella uskon itse, että vauva ei todellakaan synny tuomion alaisena. Jos olisi toisin, niin eikö sinunkin mielestäsi olisi perin outoa, että Raamattu antaisi vesiselviä ohjeita imeväisten kastamisesta?
Kirjoitinpa viimeisen lauseen pieleen. Ymmärsit varmaan kuitenkin ajatuksen. Voisi todellakin olettaa, että Jeesus ja apostolit olisivat antaneet selkeät ohjeet imeväisten kastamisesta, jos kastamattomina kuolleet lapset muuten kokisivat ”iankaikkisen kuoleman”.
Risto Kauppinen. Saksalaiset tutkijat (Öhler ym: Taufe) joihin viittasin toteavat toki Fergusonin kannan ja ovat eri mieltä hänen kanssaan. (Ferguson on omassakin kirjastossani). Allekirjoitan totta kai viittaamasi Augsburgin tunnustuksen lausumat. Ne korostavat sitä kuinka tärkeää lasten kastaminen on mutta eivät määrittele sitä miten Jumala omassa kaikkivaltiudessaan voi toimia. Usko tulee kuulemisesta Jumalan Pyhän Hengen työnä iästä riippumatta. Lapsi kuulee sanan kasteessa omalla tavallaan. Kasteen välttämättömyys taas perustuu uskon ja Kristuksen omistamisen välttämättömyyteen, Jeesuksen sanoihin Joh 3:3-5 ja Mark 16:15-16 sekä siihen, miten Jumala oman ilmoituksensa mukaan toimii. Kirkkoisien ja apostolisten isien joihin Hermaan paimen luetaan kastekirjoitusten ongelma on siinä, että alan teologinen terminologia vakiintui vasta keskiajalla. Lapsiikastekäytäntö tuli tietenkin hallitsevaksi vasta 400-500 luvuilla kristinuskon levitessä laajoihin kansankerroksiin. Alkuvuosisatojen todellisuudesta ja ajattelusta olisi monessa muussakin asiassa kiinnostavaa tietää lisää, lähteet vain ovat kadonneet joten paljon täytyy päätellä ja turvautua traditioon. Yleensä lapsikastekäytännön taustana nähdään ympärileikkaus ja perhekuntakasteet sekä kollektiivinen ajattelu ja Jeesuksen esimerkki, tietysti myös perisynti. Kastekäsky on myös universaalinen eli kaikkia koskeva. Samalla luotan toki kirkon yhteiseen todistukseen. Jos torjumme lapsikasteen, pitäisi torjua myös kolminaisuusoppi, messun liturgia, Raamatun kaanon (ja vakavasti keskustella naisten osallistumisesta ehtoolliselle! ). Joitakin lahkoja lukuun ottamatta lapsikaste oli ekumeenisesti hyväksytty 1500-luvulle asti.
Leo Tihinen. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että kirkkomme viimeisessä käsikirjauudistuksessa omaksuttiin luterilaisen perinteen näkökulmasta vähän outoja ilmaisuja ja painotuksia. Minulle tulee kuitenkin kommentistasi mieleen, että olet ilmeisesti omaksunut valistusajan rationalismin (jonka ajatuksilla on muuten ollut yllättävää kannatusta lestadiolaisuudessa). Kristinuskoon nyt vain kuuluu asioita, jotka ovat meidän ’valistuneen’ järkemme ylittäviä: syntien sovitus Jumalan Pojan verella, neitseestäsyntyminen, kaikkien kuolleiden ylösnousemus jne. Sitä paitsi tässä ei ole kysymys vain pienistä lapsista ja siitä miten pelastuksesta päästään osalliseksi. Koko kristillisen uskon suurimpia paradokseja on, että Jumalan luoma ihminen on kuitenkin hänen yhteydestään langennut ihminen. Ja vaikka kaikkien synnit on sovitettu ja Jumala tahtoo kaikkien pelastuvan, kaikki eivät pelastu. Kertauksena totean, että sakramentteja kutsutaan jo Uuden testamentin kreikassa mysteereiksi ts. salaisuuksiksi. Tämä ei ole samaa kuin taikausko tai perinteinen kristillinen usko sakramenttien vaikuttavuuteen. Taikuudessa ja magiassa yritetään tempuin hallita todellisuutta. Kristillisessä teologiassa (luterilaisuudessa) taas luotetaan siihen, että Jumala tekee ja vaikuttaa sakramenteissa sen mitä niihin liittyvä sana lupaa (=vastaanotetaan Jumalan työ uskolla). Aikanaan luterilaisuudessa syytettiin katolisia (ja asiallisesti myös ortodokseja) sakramenttimagiasta ja kuultiin samaa kritiikkiä reformoitujen tahoilta. Rautalangasta: Sakramentit eivät ole mitään loitsuja tai taikuutta. Jumala, joka on luonut meidät myös pelastaa meidät käyttämällä luotua välikappaleena. Kiitos keskustelusta.
Marko Sjöblom, tätä lausettasi Tunnustuskirjoista on vaikea ymmärtää: ”Ne korostavat sitä kuinka tärkeää lasten kastaminen on mutta eivät määrittele sitä miten Jumala omassa kaikkivaltiudessaan voi toimia.”
En vain löydä Raamatusta imeväiskastetta, enkä siis hyväksy, että siihen liitetään kasteen lupauksia. Kuten olen tehnyt selväksi pidän sitä – en tärkeänä vaan – vanhana erehdyksenä ja soteriologisesti turhana. Vaikuttaa kovasti, että sen merkitys on luterilaisuudessakin epäselvä. Tuntuu, että sitä vain harjoitetaan kuitenkin ”kauniina perinteenä” kuten Leo Tihinen ilmaisi. (Ehkä jäsenten keruunakin?) Itse pidän sitä haitallisena. Jos sen riitin kautta annetaan ihmiselle kristityn nimi ja seurakunnan täysvaltainen jäsenyys, osoitetaan, ettei olla ymmärretty kristittynä olemisen luonnetta. Samalla hämätään ja tuuditetaan väärään rauhaan niitä, jotka on kastettu. On omaakin kokemusta. Vauvan usko on myös jotakin, mitä ei voi hyväksyä.
Kasteen välttämättömyyttä korostit kahdella tekstillä. Ensinnäkin Markuksen lähetyskäskyä ei pidä ottaa ekslusiivisena niin, että se sulkisi pois muut tiet tai tavat pelastua. Usko ja kaste siis todella pelastavat sen, joka on uskonut kuulemansa evankeliumin UT:n kaltaisessa lähetystilanteessa. Se on lupaus, mutta ei ehto. Kuten on jo todennut pelastus luvataan myös uskolla ja suun tunnustuksella. Jeesus tunnustaa sen, joka tunnustaa hänet. Lupaukset ovat selviä. Syntien anteeksisaaminen luvataan synninpäästössä, joten herätyskristillisille käytännöille on peruste. Jopa Herran nimen nimen avuksihuutamisella luvataan pelastus. Näitä lupauksia ei pidä sivuuttaa.
Ajattelutapani ei ole luterilaiseen tapaan uskonvanhurskaus- ja sakramenttikeskeinen. Olen omaksunut paljon New Perspective on Paul -teologeilta. Paavalin soteriologian ydin ei ole uskonvanhurskaus. Hän korostaa sitä lähinnä vain kahdessa kirjeessään torjuessaan juutalaiskristittyjen vaatimusta lain noudattamisesta (ympärileikkaus, sapatti- ja ruokasäädökset ym). Toisaalta kaikissa kirjeissään hän korostaa yksinkertaisesti, että pelastus on Kristuksessa tai Kristus-yhteydessä. Ilmauksia on paljon. Tätähän nimitetty partisipaatioteologiaksi. (Vastaaviksi on nähty Lutherin unio cum Christo ja ortodoksien theosis.) Tähän Kristus-yhteyteen kuuluu ehdottomana edellytyksenä Jeesuksen tunnustaminen. Jos kieltää Jeesuksen ja/tai häpeää Häntä, ei pelastu esim. salatulla uskolla.
Kristus-yhteys oli selvä ja kirkas asia alkukirkossa. Ne, jotka uskoivat, kastettiin ja he pysyivät seurakunnan yhteydessä. He olivat ”tunnustavia kristittyjä” ja muodostivat Kristuksen ruumiin. He erottautuivat maailmasta. Lakisääteisen imeväiskasteen kautta kaikki hämärtyi lopullisesti. Lapsikasteen ja ympärileikkauksen rinnastaminen juontaa juurensa niiltä ajoilta. Raamattu kuitenkin sanoo, että oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus hengessä ja se ei ole käsillä tehty (kuten kaste). Ympärileikkaus oli lakiliittoa. Siihen kuului suunnitellusti, että kaikki juutalaiset pojat piti ympärileikata ja kaikki piti kasvattaa juutalaisuuteen eli tooraan. Juutalaisuus perustui syntyperään. Jeesuksen mukaan kuitenkaan kaikki eivät olleet todellisia Aabrahamin lapsia, minkä osoittaa sekin, että he surmasivat Jeesuksen.
Uusi liitto perustuu henkilökohtaiseen uskoon eikä syntyperään. Se näkyy esimerkiksi siinä, että ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen perhekuntalaisensa. Ja ”jokaisessa kansassa se, joka häntä pelkää ja tekee vanhurskautta, on hänelle otollinen”. Kristittyjä kansoja ei ole. Kristillisyys ja usko eivät ole automaattisesti periytyviä. Ympärileikkaus voisi olla alkuperäisen kasteen esikuva, mutta lapsien kastetta ei ole tarkoitettu korvaamaan poikavauvojen ympärileikkaus. Jos ajatellaan, että vauvakaste liittää Kristukseen, ollaan itse asiassa siinä vanhan liiton lakihenkisyydessä, josta Paavali varoitti.
Juutalaiskristityt vaativat pakanakristityiltäkin ympärileikkauksen harjoittamista. Varhaiskatolisuudessa sen sijaan tuli vauvakaste, mutta periaate on sama. Toisten suorittama riitti vaikuttaa imeväisen osaan tai kohtaloon. Eli väitän, että vauvakaste vastaa niitä lain tekoja, joiden merkityksen pelastuksessa Paavali torjui. Vaikuttaa, että se henki, mikä oli kyseisillä juutalaiskristityillä, pääsi voitolle kristillisyydessä. Juutalaisuuden lain tekojen sijaan tulivat vain kristillistetyt versiot niistä. Henki on kuitenkin sama: ulkoiset teot korostuvat evankeliumin kuulemisesta tulleen uskon sijaan. Usko eli kreikaksi pistis muuten piti sisällään myös uskollisuuden. Usein pistis on Raamatussa pakko kääntääkin uskollisuudeksi, koska muuten ei saada järkevää lausetta.
Joh. 3:3-5 on joillekin kirkkoisille peruste sille, että kaste on välttämätön pelastukseen. Tosin muun muassa Tertullianusta lukiessani huomasin, että asiasta oltiin siihen aikaan montaa mieltä. Kaikki eivät nähneet vesikastetta pelastuksen ehtona. Teksti on vaikeatulkintainen. Jos vesi on konkreettista vettä ja viittaa kasteeseen, niin viitataanko alkuperäiseen kasteeseen vai myös vauvakasteeseen?
Uudestisyntyykö vauva kasteessa? Toisaalta läheisessä tekstiyhteydessä on myös ”joka juo sitä vettä, jota minä hänelle annan, se ei ikinä janoa”. Viittaako Joh.3:5 siihen veteen? Näistä jutuista on kirjoitettu paljon.
Kirjoitit perhekuntakasteista ja myös: ”Kastekäsky on myös universaalinen eli kaikkia koskeva”. Käytäntö kuitenkin oli: ”Jotka nyt ottivat hänen sanansa vastaan, ne kastettiin”. ”…niin he ottivat kasteen, sekä miehet että naiset.” (Lapsia ei mainita.) On selviä viitteitä, että perhekuntakasteissa kastetut olivat varttuneessa iässä (he uskoivat, ylistivät ym). Toisaalta sana perhekunta eli oikos ei UT: n teksteissä aina sisällä automaattisesti lapsia vaan heidät mainitaan erikseen (1. Tim. 3:12).
Kyse on siitä, että onko varhaiskirkko voinut harhaan tällaisessa kysymyksessä. Paavalikin varoitti, että hänen jälkeensä oli tuleva susia, joten lähden siitä, että pääuoma saattoi mennä harhaan ja myös meni. Vanhassa testamentissakin näkyi, että Israel aina eksyi, mutta kuitenkin oli pieni uskollinen jäännös. Se oli esikuvallista. Olen varma, että jos varhaiset kirkkoisät olisivat voineet kurkistaa tulevaisuuteen jonnekin katolisen kirkon pimeimpään yöhön, niin olisivat miettineet tarkemmin kannattaako sittenkään liittää koko kansaa kirkkoon ja antaa kenen vain vaikuttaa siinä ja jopa johtaa sitä. Voi olla, että jos Luther ja muut reformaattorit olisivat nähneet mihin kaikkeen kansankirkkoajattelu lopulta johtaa, he olisivat voineet harkita vauvakastetta uudestaan aivan eri tavalla.
Miksi ihmeessä lapsikasteen torjuminen johtaisi kolminaisuusopin tai Raamatun kaanonin torjumiseen? En näe mitään syytä.
Jos sallitte, niin osallistun keskusteluunne kysymyksellä.
Marko Sjöblom, kirjoitit: ”Kertauksena totean, että sakramentteja kutsutaan jo Uuden testamentin kreikassa mysteereiksi ts. salaisuuksiksi.”
Osaatko kertoa perustelut väitteelle? Missä kastetta ja ehtoollista kutsutaan mysteereiksi (mysterion).
Tekee melkein mieli pahoitella Markku Jalavalle, että keskustelu on mennyt hänen bloginsa tekstistä sangen kauas. Otsikko oli kiinnostava ja lopun kerettiläisviittaukset saivat minut tarttumaan kirjoittamiseen. Enemmänkin niistä voisi ottaa asioita pohdintaan, mutta ehkei enää…