Mitä Svea-mamma edellä, sitä Suomi-neito perässä. Niin hyvässä kuin pahassakin. Mitä Kolmella kruunulla oli eilen, sitä Siniristeillä on huomenna. Viimeistään ylihuomenna. Kuten nyt esimerkiksi tämä villitys, että hautajaisiin ei oteta osaa, elleivät ne satu olemaan omat juhlat.
Kohta on meidän vuoromme. Käy kuten riitaisien naapureitten aikanaan. Kun toisesta talosta kuoli isäntä, niin surutalostapa ei tullut kutsua hautajaisiin. Ennen vanhaan nimittäin mentiin surusaaton jatkoksi, kun saatiin sellainen mustareunainen kutsukortti. No, tästä närkästyneenä naapurin isäntä tuumasi, että antaahan olla, kuollaan sitä vielä meilläkin!
Ymmärrän hyvin, että hautajaiset ja hautuumaat, siunauskappelit ja kukkaseppeleet eivät kuulu nykyaikaisen menevän ihmisen imagoon. Hän menee mieluusti kaikkialle muualle paitsi itseensä. Ei ole aikaa, on tehtävä monenlaisia asioita elääkseen. Kuoleman pohtiminen noin niin kuin yleisesti ottaen saati omakohtaisesti fundeeraten on ihan menneen talven Lumia. Eikö se riitä, että asiaa on tutkittu jo keskiajalla?
Vauhti-ihmiset ovat tainneet lukea Jeesukselta vain sen sanan, että antakaa kuolleitten haudata kuolleensa. Onneksi meillä nykyään on täyden palvelun hautaustoimistoja. Kun kuolema on poissa silmistä, se pysyy poissa mielestäkin.
Matteuksen evankeliumissa (11:16-17) Jeesus sanoo: Mutta mihin minä vertaisin tätä sukupolvea? Se on kuin torilla istuvat lapset, jotka huutavat toisilleen: ’Me soitimme teille huilua, mutta te ette tanssineet; me pidimme teille valittajaisia, mutta te ette itkeneet mukana.’ Taitaa tuo hautajaisten boikotointi sittenkin olla vanhempaa perua kuin maailmankuulu ruotsalainen Tylo Sauna?
Pakkoruotsista olemme kohta puoliin pääsemässä eroon, pakkokuolemasta emme vielä. Ilmainen vinkki hautausurakoitsijalta, joka ei halua nimeään julkisuuteen: Jos et turhaan halua rasittaa, hermostuttaa tai huolestuttaa omaisiasi ja ystäviäsi hautajaisillasi, niin tilaa hyvissä ajoin etukäteen kuusi itkijänaista, jotka toimivat samalla myös arkunkantajina.
Tuulesta ei tätäkään blogiaihetta ole temmattu vaan Kotimaa24:n uutisesta:
https://www.kotimaa.fi/uutiset/kotimaa/11988-saattojoukot-pienentyneet-myoes-suomessa
Kuvateksti: Sinun ei tarvitse uskoa Kuolemaan. Riittää, että Kuolema uskoo sinuun!
Varoitus: Teksti saattaa sisältää tuotesijoittelua. Toivottavasti Ylläpito ei huomaa mitään… :p
Kävin taas Malmin hautausmaalla kuvaamassa. Pisti silmään yksi hauta, joka oli muiden mukana ympäröity kivillä. Se kuitenkin poikkesi ympäröivistä haudoista. Tämä ihminen kuoli 39-vuotiaana ennen sotaa. Hänen kivessä luki fil.maisteri. Se ei herättänyt ihmetystä, vaan se, ettei siellä ollut kukkia eikä kynttiläpaikkaa. Kukaan tuskin muistaa häntä, paitsi hautausmaan hoitajat, jotka ajavat nurmikkoa. Oli sitten ketä, ihmiset tekee sinusta jotain jopa kuolessasi. Arvostus tulee, jos on joku joka sinut on tuntenut kuolessasi.
60-luvulla alkaneella ehkäisyboomilla saattaa olla vaikutusta hautajaisvieraiden määriin tänään.
Katja: Kaikesta päätellen joku kuitenkin maksaa tuon haudan hoidosta, muutenhan hauta olisi otettu uusiokäyttöön. Tuo Joku olisi kyssä voinut tehdä sellaisen diilin, että myös kukkia istutetaan kesäisin haudalle…
Olet ihan oikeassa tässä merkittävyysasiassa. On aika lohdutonta seisoa yhtä aikaa Honkanummen isossa siunauskappelissa viiden arkun ääressä, kun kenelläkään noista siunaamistani ei ole ollenkaan saattoväkeä…
Heikki: Tässäpä vasta olisikin iltapäivälehdille herkullinen lööppi:
POTENTIAALINEN SAATTOVÄKI EHKÄISTY 1960-LUVULTA LÄHTIEN!
Onhan noita selitysyrityksiä tietysti moniakin, mutta aina niihin jää sitä selittelyn makua. Kuka uskaltaisi sanoa ääneen, että me emme välitä toisistamme riittävän paljon?
Tuon tännekin tuossa viittaamassasi uutisessa olevan kommenttini:
Mietin myös, muuttaisiko se mitään, jos olisi ihan luonnollista tulla mukaan vain siunaustilaisuuteen eikä tarvitsisi miettiä, mitä nuo ”oudot sukulaiset” ajattelisivat, jos ”vieras” tunkeutuisi yllättäen myös muistokahveille. Mikä on helsinkiläinen tapa? Onko muistotilaisuuksia? Kutsutaanko/ehtiikö pappi muistotilaisuuksiin?
Vielä noista ”yksinäisten” hautajaisista. Koen sen erittäin upeana, että siunaustilaisuudet ovat edelleen arvokkaita, vaikka yhtään omaista tai tuttua ei tulisi paikalle. Siinä on minulle Sitä Jotain…
Laitokseen unohtunut vanhus ja kotiinsa erakoitunut ihminen ovat Helsingissä kenties ne kaikkein murheellisimmat tapaukset.
Helpoimmat ovat sellaiset, joissa tuleva vainaja oli jo hyvissä ajoin kirjannut ylös, millaiset hautajaiset hän haluaa.
Papinkoulussa opin, että muistotilaisuuksiin on papin syytä mennä aina, kun kutsutaan. Aina se ei käytännössä onnistu, kun arkipäivänä on paljon muutakin – aiemmin sovittua – ohjelmaa. Siunauspyynnöt tulevat hautaustoimistoista todella lyhyellä varoitusajoilla (pari päivää), jolloin on vain pakko ujuttaa siunaus keskelle päiväohjelmaa. Prime-ohjelmaan on saatettu lisätiedoksi laittaa, että Papin ei tarvitse vaivautua muistotilaisuuteen. Tuo viesti on aika monitulkintainen…
On onneksi kokemusta myös siitä, että hautajaiset järjestettäväkseen saanut henkilö on todella nähnyt vaivaa etsiessään kissojen ja koirien kanssa kadoksissa olevia sukulaisia…
Pian hautaustoimistojen kautta voitaneen palkata saattoväkeäkin paremman kuvan luomiseksi. Palkataanhan jo seurakunnan toimesta hoitohaudoille jouluna vainajalle vieras kynttilänsytyttäjä.
Näin menee meillä hautausasiat normaalisti: Kuolemasta ja vainajan tuonnista ruumishuoneelle omaiset ilmoittavat viraston kautta tai suoraan papille jolloin varataan samalla tarvittavat tilat ja henkilöstö, omaiset kuuntelevat usein vainaja tuotaessa samalla sanomakellot ja suntion kanssa katsotaan hautapaikka, omaiset tavataan etukäteen kotikäynnillä jolloin sovitaan toimituksen kulustaja virsistä sekä muusta tarpeellisesta, omaiset esittävät toiveensa muusta musiikista kanttorille joko kotikäynnin yhteydessä papin kautta tai henkilökohtaisesti, omaiset tapaavat muistotilaisuuden tarjoilusta vastaavan emännän, pappi ja kanttori ovat käytännössä aina mukana muistotilaisuudessa, omaiset tulevat hautajaisten jälkeen jumalanpalvelukseen kuulemaan ns kiitosta, joskus pappi käy kotona vielä hautauksen jälkeenkin. Kuinka erilaista onkaan hautajaiskulttuuri maaseudulla ja kaupungeissa – maaseudun eduksi!
Per-Olof. Tuommoista se oli aikoinaan Vakka-Suomen pikkuseurakunnassakin. Mukava kuulla, että se on sitä edelleenkin. Sallittakoon pikkumuisto menneisyydestä kirkkoherranpappilan emännältä:
Pappi oli lähtenyt aamulla vapaapäivänään kalaan. Papinvaimo oli syöttänyt kuopuksensa ja vaihtoi vaippoja, kun keittiön ovi kävi. Sieltä tuli tuttu mies, joka istuutui keittiön pöydän ääreen, otti hatun päästään ja sanoi: ”Miulta se kuoli eukko viime yönä.” Mitä siinä sitten osasi kuin kuunnella…
Hetken juttutuokion jälkeen lähdettiin yhdessä etsimään suntio/hautausmaanhoitajaa kirkkomaalta ja kertomaan kuolemasta. Ehdittiin sopivasti ennen kymmentä, jolloin suntio kiipesi kellotorniin ja alkoi läpsyttää kuolinkelloja. Aloitettiin naistenkellolla ja hetken kuluttua kellot läpäyttivät myös vainajan iän kaikille kuultavaksi, Moni olikin jo pysähtynyt kuulemaan, kenen vuoro oli tullut…
Siitä se sitten jatkui haudan paikan etsimisellä, papin ja kanttorin tapaamisellla, hautajaisjärjestelyillä, suunnilleen niin kuin Per-Olofilla…
Jotain tuosta kaipaan edelleen, vaikka en ehkä enää olisi valmis tuohon kaikkeen sosiaalisuuteen. Aitoa kohtaamista se oli. Jokainen kuolema kohdattiin yhdessä, koko pitäjä. Nostalgiaa…