Kuluneella viikolla kokoontunut kirkolliskokous merkitsi tiedoksi piispainkokouksen vastauksen kirkolliskokouksen pyyntöön edistää kunnioittavaa keskustelua ja edelleen selvittämää vaihtoehtoja avioliittokäsityksestä vallitsevan erimielisyyden ratkaisemiseksi.
Piispainkokouksen vastauksen mukaan kunnioittava keskustelu rakentuu keskusteluosapuolten keskinäiselle arvostukselle. Piispojen mukaan samaa sukupuolta olevien parien kirkollisesta vihkimisestä käytävässä keskustelussa on hyväksyttävä, että voimassa olevan avioliittonäkemyksen taustalla ei ole halu syrjiä eikä samaa sukupuolta olevien avioliiton kannattaja pyri mitätöimään Raamattua ja kirkon traditiota.
Kirkkomme on avioliittokäsityksen osalta sisäisesti skismaattisessa tilassa. Piispainkokouksen mukaan erimielisyyden juuret ovat syvällä avioliittoon liitetyissä periaatteissa, ihmiskuvassa ja raamattunäkemyksessä. Vastauksessaan piispainkokous on yhtä mieltä siitä, että avioliitto on Jumalan asettama. Niin ikään piispat ovat yhtä mieltä siitä, että kirkollisessa avioliittoon vihkimisessä ei siunata vain rakkautta, vaan myös se liitto, jonka osapuolet solmivat.
Nähdäkseni kirkkomme ei ole skismassa yksittäisten jäsentensä tunteista taikka kokemuksista. Kirkkomme sisäinen skisma koskee sitä, miten tulkitsemme Raamattua. Kirkkomme voimassaolevan avioliittokäsityksen mukaan avioliitto Raamatun tarkoittamassa merkityksessä voi toteutua vain miehen ja naisen välillä. Tämä siis riippumatta siitä, että kirkkomme tunnustaa avioliiton muuttuneen yhteiskunnallisena instituutiona lainsäädännön muutoksen myötä sukupuolineutraaliksi. Rinnakkaisen, kirkolliskokouksen vuonna 2018 enemmistöpäätöksellä torjuneen käsityksen perusteella Raamatun tarkoittama avioliitto voisi toteuta myös kahden samaa sukupuolta olevan välillä. Tätä rinnakkaista avioliittokäsitystä ei siis ole kirkossamme koskaan hyväksytty, mutta kirkko tunnistaa sen osan jäsenistöstään käsitykseksi raamatullisesta avioliitosta.
Riippumatta siitä, miten itse kukin meistä Raamattua tulkitsee, sitoutuminen Raamattuun on kirkolle olemassa olon kysymys. Luopumalla tietoisesti Raamatusta ja Raamattuun perustuvassa tunnustuksesta kirkko lakkaisi olemasta kristillinen kirkko sanan varsinaisessa merkityksessä. Niinpä sellainen kirkon pappi, joka perustelee vihkikäytäntöään ainoastaan yhteiskunnallisella lainsäädännöllä, riippumatta Raamatusta tai sen tulkinnasta, ei tosiasiallisesti hoida paimenvirkaansa kirkossa. Kirkkomme sisäinen skisma avioliittokäsityksestä ei varsinaisesti koske näitä pappeja. Heidän osaltaan skisma koskee pikemminkin sitä, mitä kirkko syvimmältä olemuskeltaan on.
Arkkipiispa Tapio Luoman esittelypuheenvuoron jälkeen piispainkokouksen vastauksen käsittelyssä kirkolliskokouksessa käytti ensimmäisen puheenvuoron edustaja Hanna Mithiku Helsingin hiippakunnasta. Puheenvuorossaan hän kysyi kirkkomme piispoilta: ”Saako tässä kirkossa edelleen opettaa, että minun rakkauteni on synti ja Jumalan luomistyötä rikkova voima?”. Tähän kysymykseen vastatessaan Espoon piispa Kaisamari Hintikkan totesi, ettei Espoon hiippakunnassa ei ole tilaa sellaiselle opetukselle. Turun piispa Kaarlo Kalliala niin ikään vastasi Hanna Mithikulle omassa puheenvuorossaan: ”Rakkautesi ei ole synti. Se ei ole väärin eikä luomistyötä tuhoava voima.”.
Arvelisin että kysymykseen onko jonkun ihmisen rakkaus syntiä, olisi kuka tahansa kirkkomme piispoista vastannut kieltävästi. Saman arvelisin olevan vastaus, jos kysymys piispojen sijaan esitettäisiin jollekulle kirkkomme piirissä toimivista herätysliikkeistä johtohenkilöstölle. Rakkauden tunne, kokemus rakkaudesta tai rakastetuksi tulemisesta ei ole syntiä olipa rakkauden kohde kuka, ketkä tai mikä tahansa.
Meitä ihmisiä ei kuitenkaan hallitse rakkaus vaan paha himo, joka vääristää rakkautemme aivan seksuaalisesta suuntautumisestamme riippumatta. Kuten luterilaiset tunnustuskirjamme opettavat, emme voi omilla järjen voimillamme tulla vanhurskaaksi Jumalan edessä. Tunnustuksemme mukaan perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan. Tähän tunnustukseen ovat kirkkomme piispat ja pappisviran haltijat sitoutuneet, eikä kirkkomme hiippakunnissa tulisi olla tilaa asiassa toisenlaiseen opetukseen.
Kaikkia pareja koskeva tunnustautuminen kristilliseen uskoon on ratkaisu heti johdantopuheen jälkeen, ja tähän voivat liittyä myös kysymykset mitkä ovat tuttuja rippikoulusta.
Näin kirkollisen vihkimisen malli hyvin olisi niin perinteisessä kuin samansukupuolisessa asiassa kaavan alkuun johdannon jälkeen tuleva tunnustautuminen kristilliseen uskoon.
Siunauksen asia ilman kirkon päätöksiä olisi myös helpompi katsoa tunnustautumisen jälkeen sen statuksen substanssissa jolloin eri sanalliset variaattiot kuitenkin vapaammassakin papin tahdonilmaisussa omatuntoonsa asti saisivat hyvän kiintopisteen nyt Ihmisten vapaasta harkinnasta syntyneeseen konsensukseen ja sen katsomisessa Jumalan arvioitavaksi kun asia heikosti meiltä näyttää onnistuvan.
Eikö malli ole hyvä.
Morsiusmessuun kuuluu uskontunnustus.
Morsiusmessua ei heti tohtisi esittää ratkaisuksi samansukupuolisen konsensensuksen vahvistamisen asiassa, ja pitäisihän asian koskea kaikkia pareja.
Lisätään vielä sapluunaan Ehtoollinen. Eiköhän näillä eväillä ratkaisu löydy helposti.
Kun vielä parannetaan otetaan Lutherin rippi mukaan edelliseen, siis kaikille pareille, niin eiköhän tule valmista.
Kirkollisten toimitusten tulee olla kirkon tunnustuksen mukaisia ja jos kirkon teologisen kannan mukaan samaa sukupuolta olevia ei voi vihkiä avioliittoon, niin sitten ei voi.
Vastaavasti esimerkiksi ehtoollisviininä ei voida käyttää mustikkamehua vaikka seurakuntalaiset ja papisto kuinka pitäisivät mustikkamehun mausta. Mustikkamehu voi siis olla kaikin puolin parempaa, kuin rypälemehu, mutta ei sovellu ehtoollisviiniksi.
Kyllä rypälemehua ja vaikka muutakin luonnonmarjoista saatua voi käyttää juomana Ehtoollisella.
Kyse on siunatusta asiasta Kristuksen Veressä hengellisessä substanssin omistamisessa uskossa.
Samoin leipä asiassa taipuu esimerkiksi murretuksi ohrarieskaksi kun näin katsotaan ja peruste sama kuin edellä.
”Vastaavasti esimerkiksi ehtoollisviininä ei voida käyttää mustikkamehua vaikka seurakuntalaiset ja papisto kuinka pitäisivät mustikkamehun mausta”
Niinpä, ja syykin selviää, kun tutustuu rypäleen ja käymisen symboliikkaan.
Heprealaisten rabbien mukaan paratiisin hedelmät kasvoivat näet puussa, joka tuotti grape-hedelmien etäisiä sukulaisia, (luultavasti pomeloita) jotka lienevätkin eräitä vanhimpia ihmisen hyödyntämiä. Tämän paratiisihedelmän nimi on hepreaksi bni eli onab, joka vokalisoituna eneb merkitsee myös viinirypäleterttua, jota vastaa myös synonyymi eshkol lksa, josta puolestaan tulee maskuliinista ’terttua’ eli miehen kiveksiä vastaava sana ashka !SA. Nooa oli siis ihmiskunnan ensimmäinen viinitarhuri eli onab-mehun puristaja, joka siis juopui viinistään ja jonka kives-tertut (tässä hepr. tvri:’paljaat’ tai ’arat’) Nooan pojat siis näkivät. Kertomuksessa on selvästi nähtävissä kertojan mieltymys vertauskuviin, kuvakieleen ja erityisesti sanaleikkeihin, joita Raamatussa muutenkin on noin 30 000. Kaikki tyylit ovat kertomuksessa mukana.
Sillä viinitarhurina Nooa edustaa Jumalaa, viinitarha on Israel ja Nooan peitetty häpy antaa armeliaan verhon kirjoitusten niille osille, jotka luonteeltaan ovat perin sukupuolisia, kuten sanat grape-onab, viinirypäle-eneb, paratiisihedelmäterttu-ashkulit ja kives-ashka kontekstuaalisessa yhteenkuuluvuudessaan osoittavat.
Sillä viinirypäle muistuttaa muodoltaan suuresti miehen kivestä, molemmista saadaan juovuttavaa elämän nestettä, Nooan nesteestä syntyy uusi sukupolvi kuten ihmisen uudestisynnyttävässä ehtoollissymbolissa ehtoollisviini on tehty käymis-prosessoidusta rypäle-mehusta ja joka symboloi uutta liittoa ihmisen ja Jumalan välillä. (Tämä on uusi liitto minun veressäni…jne. ).
Näin siis paratiisihedelmän ’syöminen’ oli ’viinin’ eli kivesmehun juomista symboloiden miehen ja naisen yhtymistä ensinnäkin paratiisissa ja sitten Nooan viinitarhassa, joka on itse asiassa Edenin toisinto. Kertomukset ovat saman aatteen kaksi eri versiota. Sanaan onab törmäämme myös nimessä Onan, joka siis vuodatti oman rypälemehunsa kedolle.
Asia on paljon yksinkertaisempi: Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: »Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.» Sitten hän otti maljan, kiitti Jumalaa, antoi heille ja sanoi: »Juokaa tästä, te kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi. Ja minä sanon teille: tästedes en maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa.»
Mustikkamehu ei ole viiniköynnöksen antia.
”Ja minä sanon teille: tästedes en maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa.»
Mustikkamehu ei ole viiniköynnöksen antia.”
Tuossssä Jeesus muuten tekee essealaiseen tapaan temporaalisen nasiirilupauksen. Muta asiaan: minä esitin perustelut ja syyt sille MIKSI ehtoollisujuoman piti olla juurkin viinpuun antia. Mukaan antamiini lähtökohtiin voi vielä lisätää Dionysos -mysteerit. Dionysoshan muutti veden juurikin viiniksi hänkin häissä. Ariadnen häissä.