Mitä on ekumenia?
Maailma, jossa elämämme, on ihana mutta myös inha ja kummallinen paikka. Hyvää tarkoittavaa, hyväntahtoista, mutta sinisilmäistä ja naivia ihmistä tai organisaatiota saatetaan täällä viedä kuin metrin mittaa.
Ekumenia Suomen luterilaisessa kirkossa on kirkon ulkopolitiikkaa.
Uskonnollisessa mielessä ekumeniassa puhutaan kristittyjen yhteydestä, minkä asiantilan tosin pitäisi olla itsestäänselvää ilman mitään erillisiä neuvotteluja, organisaatioita, sopimuksia tai julkilausumia.
Krisittyjen kun pitäisi rakastaa paitsi toisiaan myös vihollisiaan. Ainakin jos noin Jeesusta on uskominen.
Maailma, ainakin meillä täällä pohjoisessa, on luonteeltaan sellainen, että kun valtiovalta on ajanut eristäytymistä muista uskontokunnista, luterilainen kirkko on tätä aktiivisesti noudattanut.
Silloin kun taas valtiovalta on pitänyt kansainvälisyyttä ja erinäistä yhteistyötä tärkeänä, luterilainen kirkkomme on tätäkin noudattanut.
Venäjä, Rooma, Britannia?
Tässä kirkkomme ekumeniassa on muutamia perustavanlaatuisia ongelmia, varsinkin nykyaikoina.
Kirkon johtajia tai edustajia kukaan ei ole luterilaisen kirkon koko jäsenistöä edustavalla tavalla vaaleissa valinnut tai valtuuttanut harjoittamaan kirkollista tai muutakaan ulkopolitiikkaa luterilaisen kirkon jäsenistön nimissä.
Ekumenian – kristityjen yhteyden nimissä – on kuitenkin hoidetttu kansainvälisiä suhteita siis ilman luterilaisen kirkon jäsenistöltä (esimerkiksi vaaleissa) saatua valtuutusta tällaisten kansainvälisten tehtävien hoitamiseen tai toteuttamiseen.
Vaikutusten arviointi
Minkä tahansa organisaation toimintaan kuuluu luonnollisena osana tehtyjen toimien arviointi. Näin pitäisi olla myös kirkkomme ekumeenisen toiminnan osalta.
Venäjä
Oppineuvottelut Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa olivat neuvostotiedustelun avaama keskustelu- ja vaikuttamiskanava suomalaiseen yhteiskuntaan. Verkosta löytyy tietoja, että oppineuvottelut Venäjän kanssa alkoivat Martti Simojoen aloitteesta 1970. Onkohan tämä ihan totta?
Riho Saard piirtää asiasta toisenlaisen kuvan. Miksi ihmeessä totalitaristisen, uskonnonvastaisen diktatuurin täysin kontrolloima Venäjän ortodoksinen kirkko olisi halunnut keskustella esimerkiksi rauhankysymyksistä pienen Suomen luterilaisen kirkon kanssa?
Nyt elämme Ukrainan sodan aikaa, Venäjän järjettömän hyökkäyssodan aikaa, jota sotaa Venäjän ortodoksisen kirkon johto tukee.
Onkin aiheellista kysyä luterilaisen kirkomme johdolta, että miten meni noin omasta mielestä? Mitä vuosikymmenien oppi- ja rauhanneuvotteluilla saavutettiin?
Entinen kirkkohistorian professori esitti aikoinaan, että oppineuvottelujen suurin merkitys olikin inkeriläisten ”löytämisessä” ja heidän tukemisessaan.
Niinpä. Ajatus, että kaikkea kontrolloivassa kommunistisessa järjestelmässä Suomen kirkon edustajat olisivat voittaneet Neuvostoliiton ja ryhtyneet pelastamaan inkeriläisiä, on fiktioita.
Inkeriläiset elivät Venäjällä ennen Pietarin kaupungin perustamista. Kaupunki perustettiin, niin kerrotaan, alueelle, jossa sijaitsi seitsemisen tsuhnakylää.
Voisikin kysyä – kuten kriittiset äänet kysyvät – käytettiinkö tässä hyväuskoisia suomalaisia Neuvostoliiton käsikassaroina.
Presidentti Mauno Koiviston aikana jo ikiaikoja Inkerinmaalla eläneet olivatkin Suomessa kotipaikkaan oikeutettuja paluumuuttajia.
Kriittiset äänet kysyvät, että näinkö kuihdutettiin inkeriläisyyden elinvoima Venäjällä. Että siirrettiinkö Suomeen ja länteen inkeriläisyyden toimelias ja nuori sukupolvi? Inkeriläisyyden nimikkeellä Suomeen sai, kirkon luoman positiivisen kuvan avustamana, muuttaa kuka tietää keitä. No, esimerkiksi Rothenbergien oligarkkiperhe.
Rooma
Luterilaisen kirkkomne johto on pitänyt yllä ekuumenisia yhteyksiä Roomaan, siis Mussolinin luomaan kirkkovaltioon.
Näin ollut huolimatta niistä lukemattomista, lukamattomista kansainvälisistä uutisista, jotka kertovat katolisen kirkon edustajien rikoksista, lasten ja nuorten, nunnien ja seminaarilaisten, seksuaalisesta hyväksykäytöstä tai naimattomien äitien tai alkuperäiskansojen kohtelusta. Tai Vatikaanin pankin toiminnasta.
Porvoon sopimus
Luterilaisen kirkkomme suuriin ns. saavutuksiin kuuluu Porvoon sopimus vuodelta 1992, joka on opillinen, protestanttinen yhteistyösopimus eräiden Balttian kirkkojen ja ennenkaikkea Englannin anglikaanikirkon kanssa.
Jälleen on ekumenian nimissä sitouduttu asioihin ja yhteiskunnallisiin olosuhteisiin, jotka eivät meille Suomen evankelisluterilaisille kuulu ja johon me emme voi vaikuttaa.
Englannin anglikaanikirkon johto käy nykyäään taistelua itseään ja brittiläistä yhteiskuntaa vastaan, lähinnä rasismin ja seksuaalivähemmistöjen nimissä.
Anglikaanien johtaja Canterburyn arkkipiispa Justin Welby opiskeli aikoinaan Cambridgen yliopistossa historiaa ja oikeustiedettä, jonka jälkeen hän työskenteli öjyteollisuuden palveluksessa. Uskonnollisen herätyksen jälkeen hän opiskeli papiksi, ja tie johti nopeasti korkeisiin kirkollisiin virkoihin.
Hänen asiantuntijuusalueikseen kerrotaan Kenia ja Nigeria, ja mielenkiinnonkohteikseen ranskalainen kulttuuri, purjehdus ja politiikka.
Meiĺlä Suomessa on ollut hyvä traditio, jossa piispat ovat olleet teologian, siis jonkin uskonnon tutkimusalan asiantuntijoita ja väitelleitä tohtoreita, joiden asiantuntemus on kristinuskon joltain osa-alueelta.
Solmittu ekumeeninen yhteistyösopimus anglikaanikirkon kanssa johtaa oikeisiin, todellisiin poliittisiin ongelmiin. Näin on lähinnä siksi, että nykyajan anglikaanikirkon johto – osalla heistä näyttää olevan melko vaatimaton teologinen koulutus – käy kamppailua paitsi omaa kirkkoaan myös brittiläistä yhteiskuntaa vastaan.
Jokainen voi verkosta katsoa esimerkiksi nimet Calvin Robinsson ja Bernard Randall. Edellinen on poliittiselta taustaltaan konservatiivinen pappiskokelas, mustaihoinen opettaja ja toimittaja, joka kiisti anglikaanikirkon johtajien väitteen, että anglikaanikirkko ja brittiläinen yhteiskunta olisi institutionaalisesti rasistinen. Häntä ei hyväksytty papiksi.
Bernard Randall, Oxfordista valmistunut teologi, oli koulunsa kappalaisena saarnannut, ettei oppilaiden tarvitse uskoa trans- ja seksuaalivähemmistöjen saarnoihin – verkosta löytyy absurdi kertomus seksuaaliaktivistin opetusvierailusta kristillistaustaiseen yksityiskouluun, jossa Bernard Randall työskenteli ja kuunteli muun opettajakunnan kanssa seksuaaliaktivistin koulutuspäivää.
Kun Randallin saarna/keskustelu oppilaiden kanssa tuli tietoon, hänet ilmiannettiin seksuaalivähemmistöjen julistusta kyseenalaistavista näkemyksistään Britannian terrorisminvastaiselle yksikölle, siis terrorismin edustajana. Miehen ura on tuhottu, ja asian oikeuskäsittely on kesken.
Kuten Calvin Robinsonin tapauksessa, anglikaanikirkon johto ei ole pannut tikkua ristiin Bernard Randallin puolustamiseksi.
Tällaisenko kirkon kanssa, joka ajaa syytöksiä anglikaanikirkon tietoisesta ja tiedostomasta rasismista (kuten arkkipiispa Welby ”häpeissään” toteaa), brittiläisen yhteiskunnan institutionaalisesta rasismista (jota ei löydy Britannian lainsäädännöstä) sekä kannattaa indentiteettipolitiikkaa, Suomen evankelisluterilaiset tekevät Porvoon sopimuksen nimissä ekumeenista yhteistyötä?
Toiminnan arviointi
Suomen luterilaisella kirkolla ja sen johdolla ei ole eikä ole ollut tosiasiallista mandaattia, jäsenistöltä saatua oikeutusta, uskonnollisen ulkopolitiikan harjoittamiseen.
Kun ekumenian nimissä uskonnollista ulkopolitiikkaa on kuitenkin harjoitettu, nyt voisi olla aika arvioida julkisesti ja avoimesti tämän politiikan tuloksia.
Neuvostoliitto/Venäjä, Rooma, anglikaanikirkko. Mitä on saavutettu?
Olisiko sittenkin pitänyt kansainvälisen ekumenian sijaan keskittyä kotimaahan, suomalaisiin ja nykyajan tieteellisen maailmankuvan kysymyksiin?
1960-luvulla yli 90 prosenttia kuului luterilaiseen kirkkoomme. Nyt luku on n. 60 prosenttia, joten kirkon jäsenmäärään nähden harjoitetun ekumeneenisen ulkopolitiikan seuraukset eivät ole olleet myönteisiä.
Mitään myönteistä tällä kirkollisella ulkopolitiikalla ei näytä olleen myöskään nykyajan Venäjän ortodoksikirkon, Rooman katolisten tai Englannin anglikaanikirkon toimintaan. Jos on ollut, ev.lut. kirkkomne voisi antaa tästä selvityksen kulut maksavalle jäsenistölleen
Kun luin tämän blogin, niin tuli mieleen Ylen areenassa olevat podcastit otsikolla: En mä sano mitään, mutta outoa on.
Sanon kuitenkin vähän, sillä ekumenia ei kuitenkaan täysin outoa ole. Rippikoulussa siitä puhuttiin jo v.1965. Ekumenia tulee kreikan kielestä sanasta oikumene. Lisäksi opetuksesta jäi mieleen, että ekumenia on kirkkojen välistä kansainvälistä yhteistyötä – ehkä piispojen ja muiden kirkkojen johtajien kokoustelua ja muuta puuhastelua, josta tavalliset seurakuntalaiset eivät juuri ole kiinnostuneet.
En voisi vastata blogistin kysymykseen, että miten kirkkomme ekumenia on mennyt minun mielestä. Tulee vain mieleen toinen kirkon toiminta – lähetystyö, jota tehdään myös rajojemme ulkopuolella ja oletettavasti ns. kehitysmaissa. Sen toiminnan ymmärrän paremmin, sillä työhön kuuluu julistustyön lisäksi myös monenlaista auttamista.
Asioita on helppo arvostella ja jopa arvostaa, vaikka ei niitä hyvin tunne. Tyydyn siis nyt vain tähän ihmettelyyn ja totean, että outoa on.
Niin,
Vanha viisaus lienee, että asiallla kukn asialla on aina ainakin kaksi puolta. Suomen Evankelisluterilaisen kirkon sisällä näyttäisi olevan (sivustaseuraajan näkökulmasta tarkkailtuna) vähintään yhtä suuri hajaannus kuin kahden kirkkokunnan välillä. Eihän Suomessa ”kirkon ääni” ole mitenkään yksikäsitteinen, ja se on toisaalta virallisesti Raamattuun ja tunnustuskirjoihin perustuva, käytännössä ihmisten mielipiteisiin (myös poliittisiinkin sellaisiin) nojautuva. Ekumenia ei oikein toimi kirkon sisälläkään. Kiistoja selvitellään oikeuslaitoksenkin avulla.
En ole kirkkohistorioitsija mutta olen ymmärtänyt (sivusta etäisesti kuulleena), että vähän kaksijakoinen tilanne oli silloi(kin) Suuren Neuvostiliiton kanssa: toisaalta ehkä saatiin jotain yhteydenpitoa ylläpidettyä, toisaalta sikäläinen poliittinen järjestelmäkin ehkä myös sai itselleen joptain etua.
Tuntuu, että joskus epävirallinen pienimuotoinen keskinäistä ymmärrystä lisäävä (jopa kuunteleva ruohionjuuritason) ekumenia voi olla hengellisestin antoisampaa kuin suurieleinen ja ”maailmoja syleilevä” diskuteeraus julkilausumineen. Suuret eleeet tuppaavat olemaan tai muuttumaan poliittisluontoisiksi. Missä valtarakenne, siellä valtaa tavoittelevat.
Blogisti väittää:
Suomen luterilaisella kirkolla ja sen johdolla ei ole eikä ole ollut tosiasiallista mandaattia, jäsenistöltä saatua oikeutusta, uskonnollisen ulkopolitiikan harjoittamiseen.
Arkkipiispan tehtävistä sanotaan:
Arkkipiispa edustaa kirkkoa kotimaassa ja ulkomailla ja vastaa kirkon ekumeenisista ja ulkomaisista suhteista.
Lukutaitoa?
Tarja- Liisa: ”organisaation toimintaan kuuluu luonnollisena osana tehtyjen toimien arviointi.”
Millä sektorilla on jotain toimintaa kunnolla arvioitu? Typpillistä kirkolle on se, ettei toiminaa ja sen mielekkyyttä arvioida, eikä sen johdosta tehdä tarvittavia korjauksia. Miksi Ekumenia olisi poikkeus tästä periaatteesta?
Yhdellä tavalla ekumenian harjoittaminen nykyisessä kontekstissä ”asiakirjaesittelyineen” on hyväksynnän hakemista olla ja pysyä mukana maailmanlaajuisessa yhteisössä samalla kun saada huomiota ja tunnustusta kotimaan markkinoilla olla aktiivinen kirkko.
Mielestäni Suomen vielä pysyvät kirkon rivijäsenet ovat tärkeämpiä.
Piti laittaa ensimmäiseksi kiitos erinomaisesta blogista.
Joskus kriittinen puheenvuoro voi olla paras mahdollinen mainospuhe sen kannattamiselle, jota kritisoidaan… 🙂
Siitä puhe, mistä puute.
Kriittinen tarkastelu kaikkea kohtaan paikallaan. Tämä kirjoitus jättää kuitenkin kriittisessä tarkastelussaan vähälle huomiolle ekumenian perusidean sekä sen, miten paljon myönteistä asiassa on kuitenkin tapahtunut – sekä paikallisesti Suomessa että maailmalla ja suhteissamme toisiin kirkkoihin maailmalla. Ekumenia on lähetystyön ja kansainvälisen diakonian ohella avannut silmämme siihen, että maailmamme on yhteinen ja että olemme ihmisinä kaikki Jumalan luomia, sisaria ja veljiä.