Kirjoitusten julkaisemisessa tällä alustalla on ollut jonkin verran taukoa, mutta nyt ajattelin jälleen jatkaa. Tällä kertaa kirjoitan 2-3 kirjoituksen sarjan kirkon tulevaisuuden näkymistä. Ensimmäisenä pohdin evankelisluterilaisen kirkkomme taloutta ja rakenteita.
Tätä kirjoitusta kirjoitan pitkälti jokin aika sitten esille nousseen ja mediahuomiotakin saaneen Pasi Peranderin blogikirjoituksen pohjalta. Siinä Perander selvitti kirkollisverotuoton näkymiä ja nosti esille ehdotuksen kirkossa hänen mielestään tarpeellisesta rakennemuutoksesta, juuri talouden vuoksi.
On hyvin helppo yhtyä Peranderin arvioihin. Vaikka monissa seurakunnissa verotulot ovat laskeneet väen vähenemisen myötä, on tilanne ollut melko tasaista muutosta. Nyt kuitenkin on tulossa isompi käänne – ja huonompaan suuntaan. Kirkko ei ole toiminnan rahoituksen kysymyksessä yksin. Uskallan ennustaa, että jo nyt talouskurimuksessa oleva julkinen sektorimme (kunnat, sairaanhoitopiirit yms.) joutuu todella tiukille tulevaisuudessa. Maksajat vähenevät, mutta rahan tarve ei vähene vaan pikemminkin lisääntyy.
Perander ehdottaa , että kirkossamme tulee aloittaa pikainen valmistelu siirtymisestä noin hiippakunnan suuruisiin talousyksiköihin. Hän myös linjaa, mitä tehtäviä tämä talousyksikkö hoitaisi. Ja edelleen Perander esittää tai kaavailee, että hiippakunnan kokoisen talousyksikön sisällä voisi olla jopa nykyistä enemmän seurakuntia.
Kuulostaa melko tutulta! Tällä viittaan kirkolliskokouksessa muutama vuosi sitten kaatuneeseen uuden seurakuntayhtymän malliin. Sen rinnalla oli myös hiippakuntamalli. Olin todella harmissani sen mallin kaatumisesta. Se oli teologisesti erittäin hyvin perusteltu ja pohjustettu. Se olisi ollut vahva askel suuntaan, jota tarvitaan ja jollaista Perander kirjoituksessaan kuvasi.
Jos ja kun toivottavasti Peranderin hahmottelema malli tai jokin vastaava saadaan valmisteluun ja toteutukseen, tulee miettiä mm. se, mitä sanalla seurakunta tarkoitetaan eli millainen on rakenteiden osalta tulevaisuuden seurakunta. Se ei ole välttämättä nykyisenkaltainen julkisoikeudellinen yksikkö vaan seurakuntalaisten ja toiminnan yhteisö. Se tarvitsee kuitenkin rakenteen ja riittävän säädöstaustan. Kaikki tämä ja moni muu pitää tuollaisessa uudessa mallissa hahmotella. Sen pohjaksi voi kaivaa edellä mainitun uuden seurakuntayhtymän mallin aineistoineen.
Tähänastinen kehitys talouden ja rakenteiden osalta on ollut enemmän tai vähemmän ajopuuteorian kaltainen. Sitä on pyritty ohjaamaan ja on pyritty rakentamaan yhteistä rakennetta kirkkoomme ajatuksella ”suuret talous- ja hallintoyksiköt ja pienet seurakuntayhteisöt”. Tämä on jäänyt suurelta osin kauniin idean tasolle. Toisaalta on sanottu, että kirkon työtä voi tehdä erilaisilla rakenteilla ja että kukin alue etsii ja löytää siihen mallinsa kirkon säädösten puitteissa. Näin on tapahtunut, mutta voi edelleen kysyä. onko kehitys ollut hyvää ja voisiko asiaa tehdä paremmin.
Summa summarum: Maamme rakennemuutos jatkuu halusimme me sitä tai emme. Väestökehitysennusteet ovat ennusteita, mutta mitkään indikaattorit eivät toisaalta osoita, että ne olisivat kauheasti pielessä. Pienet ja keskikokoiset maakuntien seurakunnat ovat olleet talousahdingossa jo pitkään. Myös liitosten myötä syntyneet suuret seurakunnat joutuvat sopeuttamaan talouttaan, henkilöstöään ja toimintaansa kaiken aikaa.
Uusi malli, jota Perander hahmotteli, ei varmasti olisi patenttiratkaisu kaikkeen. Se voisi kuitenkin olla nykyistä selkeämpi sapluuna järjestää kirkon talous ja toiminta tulevaisuuden tilanteessa.
Mitä sitten seurakunnan tulisi olla? Siitä seuraavissa kirjoituksissa, joissa yritän käsitellä hiljattain julkaistuja, kirkon tulevaisuutta käsitteleviä kirjoja (Jokin meitä yhdistää ja Tulevaisuuden sanat).
Toivo Loikkanen
Minne olemme matkalla seurakuntataloutena? Entä mikä selittää kirkollisveron hyvän kehityksen?
Peranderin blogikirjoitus:
https://www.pasiperander.fi/minne-olet-matkalla-kirkollisvero/?fbclid=IwAR08aJRl_9hFij2qeLLQ950RnWIkXa3acwvETRmNqebk8BU4Of3phNpB4l4
Kiitos ajankohtaisesta blogista ja linkistä. Itse olen kuitenkin skeptinen hiippakunnan kokoisia talousyksiköitä kohtaan. Eri puolilla maata eletään erilaisissa olosuhteissa. Omassa rovastikunnassamme on yksi täysin itsellinen seurakunta. Se kasvaa ja on taloudeltaan parhaimmassa kunnossa. Muut seurakunnat, jotka ovat yhtymätalouksia tai seurakuntaliitosten kautta pakon edessä synnytettyjä, kamppailevat taloutensa kanssa. (1) Olisi epäreilua viedä pärjäävän seurakunnan varat yhteiseen kassaan ja vielä itsenäisyys, varsinkin kun omanarvontuntoa riittää. (2) Miten huomioitaisiin seurakuntien keskenään erilaiset hengelliset ja toiminnalliset profiilit? (3) KIPA ja muut vastaavat projektit ovat jo nyt lisänneet monissa seurakunnissa turhaa paperityötä ja nielleet varoja, vaikka tarkoitus on ollut päinvastainen. Kärsijöiksi ovat joutuneet pienet seurakunnat, jotka kuitenkin toimivat lähimpänä ihmisiä.
Sjöblom:”Olisi epäreilua viedä pärjäävän seurakunnan varat yhteiseen kassaan ja vielä itsenäisyys, varsinkin kun omanarvontuntoa riittää. ”
Miten se nyt menikään – ”Myykää, mitä teillä on, ja antakaa köyhille.”
Tarve rakennemuutokseen on ollut tiedossa ja laajasti myönnetty jo vuosia. Seurakuntayhtymämallin kaatamista edeltäneessä valmistelussa oli esillä myös hiippakuntamalli, joka silloin hävisi yhtymämallille, ja jota viime ja tänä vuonna käsiteltiin jälleen uuden aloitteen pohjalta – ja se raukesi jo ennen varsinaisen valmistelun aloittamista.
Valitettava tilanne taitaa olla, että näin laajoja rakennemuutoksia ei kirkolliskokouksessa saada aikaan. Aina löytyy riittävä määrävähemmistö estämään muutoksen.
Sen sijaan on edettävä pienin askelin ja löydettävä yhteisiä polkuja. Toinen tie on kulkea ajopuun lailla.
Markku, Lienet valitettavasti oikeassa sen suhteen, mitä kirkkossamme kyetään päättämään ja saamaan aikaan. Itse näen kulkumme ajopuun lailla, suurelta osin. Pitäisi kuitenkin löytää jokin yhteinen visio. Nyt sitä ei valitettavasti ole! Sellainen organisaatio ei ole kovin vahva, vaikka meillä on toki paljon hyvää seurakunnissamme.
Kimmo, et taida tietää, että myös diakoniatyö ja spontaani lähimmäisten auttaminen toimivat parhaiten pienissä seurakunnissa.
Johon työhön käytetään seurakuntien omista budjeteista, niin, paljonko?
Ajopuu teoria johtaa lopulta samaan tulokseen diakoniassa, kuin kaikilla muillakin sektoreilla.
Jäi mieleen hyvin miten diakonia oli edellisen laman aikana jo tulilinjalla. Siinä pikku seurakunnassa, jossa silloin olimme. Sama tulee toistumaan koko kirkossa, kun ensin on muut säästökohteet käyty läpi. Ajopuu teoria on todennäköisin kirkon tulevaisuutta kuvaava teoria. Siihen sopeutuminen on kirkon todellinen koetinkivi. Kirkon tulevaisuuden ratkaisee raha.
On turhaa haihattelua uskoa siihen, että kehityksen voisi vielä pysäyttää.
Pekka: Tiettyä kehitystä ympärillämme emme voi pysäyttää. Ainoa, mihin voimme vaikuttaa, on kirkkomme organisaatio ja toimintatavat. Se ei ole sokean kohtalolon käsissä vaan meidän ihmisten ja tulevaisuuden kirkon päättäjien, jäsenten ja työntekijöiden käsissä. Tähän toivon ja odotan rohkeampaa ja tulevaisuuteen suuntautuvampaa otetta.
Loikkanen: ”Se ei ole sokean kohtalolon käsissä vaan meidän ihmisten ja tulevaisuuden kirkon päättäjien, jäsenten ja työntekijöiden käsissä.”
Eikös se olekaan ”korkeemmas käres”?
Seppo (ja Kimmo). Sinun näkökulmastasi kaikki, mitä kirkko tai seurakunta tekee, taitaa olla jollakin tapaa väärin, miten sitten ikinä yritetäänkin. Seurakuntamme diakoniapappina tiedän, että yllättävän suuri osa diakoniatyöstä tapahtuu ja rahoitetaan seurakunnan budjetin ulkopuolella. Kristittyjen henkilökohtaisesta aloitteesta. Yhä isompi osa diakoniatyöstä on organisointia ja erilaista erityisosaamista vaativaa suht. näkymätöntä työtä. Mutta haluaisinpa nähdä, missä ovat ne ihan vain vapaa-ajallaan diakoniaa harrastavien lähimmäisten joukot, jotka vetävät ammattitaitoisesti suru- tai parisuhderyhmiä, järjestävät mielekästä toimintaa elämän valtavirran ulkopuolelle joutuneille sekä auttavat akuuttiin taloudelliseen hätään joutuneita. Uskosta ja uskonnottomuudesta riippumatta ja ei-uskonnollisia avustusorganisaatioita yhtään väheksymättä.
Täydennys: seurakunnan kokonaisuudessa diakonia on vain yksi sektori, vaikka siitä paljon puhutaankin. Myös rippikoulu on monella tapaa diakonissa toimintaa. Moni nuori pääsee elämänsä 1. kertaa leirille, pois kotoa pidemmäksi aikaa.
Marko.
Olen maksanut yli 20 vuoden ajan joka vuosi Suomen Punaisen Ristin katastrofirahastoon n. 850 euroa, joka olsi – jos kirkkoon kuuluisin – mennyt jäsenmmaksuna pappien palkkoihin ja kirkon rapistuvien seinien pystyssäpitämiseen. Siis sinne, missä siitä ei olisi todella tarvitseville mitään hyötyä.
Pekka Veli ja Toivo. Byrokratia onnistuu yleensä aina pitämään huolen siitä, että juuri siitä säästetään viimeisenä. Talouden keskittäminen suuriin yksiköihin johtaa siihen, että myös päätös- ja ohjausvalta valuu paikallistasolta ylöspäin. Tämä voi olla järkevää ja välttämätöntä isoissa kasvukeskuksissa. Meidän isoin ongelmamme on kyllä aivan liian raskas ja ohjeistettu paikallisseurakuntatason hallinto. Se on mitoitettu tilanteeseen, jossa lähes kaikki paikkakuntalaiset ovat myös seurakuntalaisia kunnan tapaan. Ja nyt kun olemme hyvää vauhtia syöksymässä vähemmistökirkoksi ja vapaakirkoksi muiden joukossa, se syö suhteettoman paljon voimia.
Kerran valtuuston kokouksessa katselin miten siinä istuu pöydisään pari kolmekymmentä valtuutettua ja puheenjohtaja paukuttaa nuijallaan ehdotukset hyväksytyikisi sellaisenaan.
Yhdenkään meistä pyytämättä yhtäkään puheenvuoroa. Siinä istuimme kokouksessa tuppisuina kaikki.
Kovin mielekästä touhua ei ole tämä kirkon alarakenteen byrokratia. Tuskin se on sitä jossain korkeammalla hallinnon tasolla sen enempää. Toimintamalli on raskas ja täysin hyödytön.
Samalla se on sementoitu sellaisella tavalla, että sen toimimattomien osien poistaminen on tuhoon tuomittu yritys.
Pasi Peranderia kannattaa kuunnella. Hänellä on kirkossa ehkä parhaiten tilastot ja niihin pohjaavat tulevaisuuden visiot hallussa. Toinen edelleenkin pätevä tulevaisuuden tiekartta on Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö vuodelta 2016.
Molempiin pätee se, mitä Toivo yllä totesit: ympäröivää kehitystä emme voi pysäyttää, ainoa mihin voimme vaikuttaa on kirkkomme organisaatio ja toimintatavat. Siihen todella voi toivoa ja odottaa rohkeampaa ja tulevaisuuteen suuntautuvampaa otetta, kuten sanot.
Koska kaikkea ei tarvitse keksiä uudestaan, linkkaan tähän Kotimaahan tekemäni jutun vuodelta 2017. Mikään ei olennaisesti ole muuttunut siitä, ei varsinkaan Pasi Peranderin siinä esittämä huoli kirkon päätöksentekokyvystä.
https://www.kotimaa.fi/artikkeli/nuorten-erovirta-ravistelee-kirkon-verotuloja-ja-identiteettia/
Kiitos, Hannu! Luenpa tuokin uudelleen. Meillä on sama näkemys – ja toivomme, että tämä näkemys olisi myös kirkossamme ja johtaisi muutokseen! 🙂
Kimmo, periluterilainen nöyryyteni estää minua kertomasta, mitä minä tuen. Saattaisivat monet jopa järkyttyä. Inter arma caritas on oikein hyvä vaihtoehto.
Se laupeus nyt on mielestäni vähän liikaa sanottu, tai ainakin liian juhlallista minun makuuni, mutta en minäkään aseista pidä.
” ainoa mihin voimme vaikuttaa on kirkkomme organisaatio ja toimintatavat.”
Noin huonosti asiat ei sentään onneksi ole. On yksi sektori, joka kummasti unohtuu näissä pohdinnoissa. Se ei ole ihme, koska vain papit yleensä näitä asioita pohtii.
Verovarojen vähetessä on jo nyt ollut pakko vähentää työvoimaa ja sen seurauksena töitä on jouduttu jakamaan jäljellejääneille. Joten työmäärä ja työpaineet lisääntyy. Sama tulee jatkumaan ja kestokyky on monen kohdalla jo nyt koetuksella. Joten mihinkään uudistuksiin ei ole voimavaroja jäljellä. Tästä näkökulmasta kun asiaa katselen, niin en näe paljon toivoa sille seikalla, että työntekijät kykenisivät muuttamaan ajopuuteorian suuntaa.
Me seurakuntalaiset katselemme tätä kaikkea toimettomana sivusta. Silti juuri meidän tavallisten tallaajien varassa kirkko pysyy pystyssä, tai kaatuu. Riippuen siitä heräämmekö ajoissa ottamaan kopin. Olemme tottuneet elämään täysin työntekijöiden varassa, joten meidän on vaikeaa havaita missä mennään. Saati sitä, ettei tulevaisuus ole enää pappien hallussa.
Pekka, Toimintatapoihin kuuluu nimenomaan miettiä ja edistää myös tätä puolta eli seurakuntalaisten vastuuttamista.
Pekka Veli. Asiat nuijitaan läpi kirkkovaltuustoissa siksi, että valmistelu- ja suunnittelutyö on tehty aikaisemmin, kirkko- tai seurakuntaneuvostossa sekä virkatyönä. Olen vuosien varrella ollut tilanteessa, jossa esimerkiksi erilaiset työalajohtokunnat ovat työntekijöiden yrityksistä huolimatta vierittäneet vastuun työntekijöille. Mentaliteetti: me päätämme, hoitakaa te hommat ei ole aivan tavaton seurakunnissa. Ei kannata aina syyllistää pappeja seurakuntalaisten ”unohtamisesta”.
Tietääkseni en ole oppositiossa pappien kanssa. Arvostan työtänne Marko S.
Systeemiä ihmettelen : miksi me poliittisin perustein valtuustoon valitut siellä istumme. Edes tietämättä ja tuntematta niitä perusteita, joiden pohjalta valmistelutyö on tehty.
Ensin samat asiat käsitellään neuvostossa ja sitten vielä valtuustossa. Paikalla on samoja henkilöitä molemmissa kokouksissa. Mielessäni on vain tuo kirkon raskas hallinnollinen kuvio.
Ei tarkoitukseni ole sillä ketään henkilöä mitätöidä, tai väheksyä.
Yhtä raskaan byrokratian läpi kun kaikki päätökset täytyy kirkossa viedä läpi, niin toivoa niiden muutosten toteutumisesta, joita Pasi P. on ehdottanut, en näe.
Mielestäni seurakuntaneuvosto ja – valtuusto on samalla myös kuva koko kirkon hallintohimelistä. Se on yhtä raskastekoinen ja kankea, kuin nuo minulle tutut elimet.
Siihen kun lisätään vielä tuo kaksinapaisuus jossa ollaa monissa asioissa vetämässä aivan päinvastaisiin suuntiin.
Hallinnnon täytyy kuitenkin ponnistella asioiden eteen, vaikka se ei tuottaisikaan toivottuja tuloksia. Se on heidän työnsä ja siitä heille maksetaan. Tuskin kuitenkaan kukaan, joka voi käyttää kirkossa valtaa , tai ja saa tuloja kirkolta on valmis yhteisen hyvän nimissä luopumaan eduistaan. Edut on nähdäkseni sidottu niinhin hallinoolisiin elementteihin joita pitäisi ryhyä karsimaan. Päätös niiden karsimisesta on usein kuinkin etujen saajilla itsellään.
Olen herkällä korvalla seurannut Tulevaisuustoimikunnan asettamia tavoitteita ja sitä etten näe mitään korjauksia näiden asioiden kohdalla tapahtuneen. Kuinka Pasi P:n mielipidekirjoituksen pohjalta voisi kirkossa lähteä lumivyöry liikkeelle ja ryhdyttäisiin heti panemaan toimeksi.
”Ei tuu mittää.”
Täytyy kuitenkin viranhaltijoiden jatkaa ponnisteluja, mutta minä yritän vain valmistautua omalla kohdallani tulevaan.