Loppuvuoden aikana on ilmestynyt mielenkiintoisia kirjoituksia ja kirjoja, joissa pyritään hahmottamaan teitä kirkkomme tulevaisuuden rakentamiseksi. Kirjoitin jokin aika sitten aiheesta kirkon talouden ja rakenteiden näkökulmasta, pohjana Pasi Peranderin paljon huomiota saanut blogikirjoitus. Kirjoitan nyt jotakin kirkon olemuksesta ja ideasta, siis kirkkokäsityksestä. Kirjoituksen pohjana on joiltakin osin kirja Jokin meitä yhdistää – näky kansakirkon jälkeisestä ajasta (Kirjapaja 2021). Osaltaan kirjoitan omien pohdintojeni pohjalta.
Kirkkokäsitys liittyy aina myös kirkon rakenteisiin ja toimintatapoihin. Monesti vain kirkkomme toiminnan piirissä ei osata tiedostaa sitä, millaisella kirkkoidealla, kirkkokäsityksellä tai teologisella otteella kirkkoa halutaan kehittää tai ylipäätään kirkon tehtävää toteuttaa.
Taustalla on reformaation ajoista jatkunut tilanne, jossa maamme väestöstä vielä 1900-luvun alkupuolella yli 90% kuului kirkkoomme. Nyt yhtenäiskulttuurin lähes tyystin kadottu ja kirkonjäsenmäärän muututtua, tilanne on toinen. Taustalla on toki edelleen 1900-luvun kehitys, jossa kirkon asema pysyi vahvana ja jossa kirkkomme henkilöstö, organisaatio ja toiminta kasvoivat tai suorastaan paisuivat. Tämä kehitys alkoi erityisesti jälleenrakentamisen vuosina ja sen on jatkunut 2000-luvulle saakka. Nyt viimeiset 20-30 vuotta ovat olleet jo sopeutumista pienenevään kirkon jäsenmäärään ja kirkon yhteiskunnallisen aseman muuttumiseen.
Kirjassa Jokin meitä yhdistää kirjoittavat hakevat näkymiä ja teologisia visioita kansankirkon jälkeiseen aikaan. Kirjan kirjoittajia ovat: Reetta Kalteenmäki, Veli-Matti Kärkkäinen, Sammeli Juntunen, Arto Antturi ja Timo Pöyhönen. Sain hieman sellaisen tuntuman, että kirjan aloite olisi tullut Pöyhöseltä, joka on muissakin yhteyksissä nostanut esille huolta kirkon tulevaisuudesta. Edelleen Pöyhönen on Hengen uudistus yhdistyksen johtajana nostanut aikaisemmin vahvasti esille jumalanpalvelusyhteisöjä ja kirkon rakentumista niistä.
Nyt Timo Pöyhönen nostaa esille laajemman vision sateenvarjokirkosta, jonka teologisena taustana olisi CA VII:n satis est periaate: Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Vaikka Pöyhönen esittää visiona tuollaista laajaa sateenvarjokirkon mallia, hän korostaa, että ytimen on oltava kuitenkin vahva ja yhteinen. Eli evankeliumin opista ja sakramenttien hoitamisesta tulisi olla vahva yhteinen näkemys ja että sateenvarjokirkon seurakuntien tulisi olla vahvasti hengellisiä yhteisöitä. Näitä teemoja on myös käsitelty Hengen uudistuksen ja seurakuntien Kirkon rakentajien foorumeissa.
Pöyhösen esittämä malli on em. kirjan päätöskirjoitus. Sitä ennen Arto Antturi käsittelee kansankirkkoajattelun ja -mallin ongelmia eri puolilta. Se lienee ollutkin hänelle annettu rooli kirjassa. Hän nostaa tärkeitä asioita esille, mutta ainakin minulle esimerkiksi ajatus kansakirkkoajattelun missionaarisuuden puuttumisesta tuntuu hieman oudolta. Olisiko hedelmällisempää pohtia kirkon tulevaisuutta siltä pohjalta, mitä hyviä anteja kansankirkkoidea on tuonut ja antaa edelleen?
Sammeli Juntunen kirjoittaa kirkon kolmesta suunnasta: ylöspäin Jumalaan, sisäänpäin jäseniin ja ulospäin ympäröivään maailmaan. Kaikissa niissä on sekä olemista että tekemistä. Lopuksi Juntunen nostaa esille – kuten usein muissakin yhteyksissä – apologian sekä minusta viisaan näkemyksen siitä, että meidän ei tarvitse kirkon työssä erotella sisäänpäin ja ulospäin aspekteja, koska evankeliumin todellisuutta pitää välittää kaikille ja kirkon jäsenetkin tarvitsevat sitä.
Veli-Matti Kärkkäinen käsittelee luterilaista ja alkuseurakunnan seurakuntaideaa ja niiden teologisia perusteita. Samalla Kärkkäinen peilaa kriittisesti edellä mainittuja kirkkomme nykytodellisuuteen. Kärkkäinen painottaa kirkon ja sen jäsenten maailmaan lähetettynä olemista ja osallisuutta Jumalan lähetyksessä maailmassa (missio Dei). Tämän Kolminaisuudesta ja siis Jumalasta lähtevän hengellisen todellisuuden tulisi olla kaiken pohjana.
Jokin meitä yhdistää kansilehdellä ilmaistaan kirjan olevan kutsu keskusteluun. Samalla se on tarkoitettu yhdeksi vakavaksi yritykseksi luodata visio kirkon ideaksi. Sateenvarjokirkon idea on kuitenkin saanut varsinkin kirkon konservatiiviselta laidalta torjuvan vastaanoton. Itse näen siinä ainesta, josta on syytä jatkaa pohdintaa. En kuitenkaan näe siinä vielä aivan sellaista visiota, joka olisi kirkossamme ”veret seisauttava” ja uuden alkamisen feenikslintu.
Olen itse kaivannut – kirjan kirjoittajien lailla – visiota kirkkomme ideaksi eli siis sitä, että meillä olisi vahva ja yhteinen kirkkokäsitys ja siitä nouseva toimintamalli. Itse en ole löytänyt oikeastaan mitä muuta kuin ns. luterilaisen kirkkoidean, kirkkokäsityksen. Kirkko on kastettujen jäsentensä uskon, toivon ja rakkauden yhteisö. Kirkon tulee olla – tähän ehkä huonosti sopivia termejä käyttäen sekä matalakirkollinen että korkeakirkollinen.
Kirkon tulee olla korkeakirkollinen sen hengellisen vision osalta. Ja samalla sen tulee olla matalakirkollinen siten, että kynnys sen piiriin pidetään matalana erilaisille ihmisille ja että sen toiminnassa voi olla monenlaisia, ihmisiä kutsuvia ja uskon piiriin sitouttavia aineksia. Erityisesti kirkon pitää ohjata ihmisiä elämään kristittyinä omilla paikoillaan – kuten Luther opasti! Tätä voisimme tosiaan opetella paremmin tekemään eli opetella, mitä kristittynä eläminen ja seurakuntina eläminen tässä maailmassa ja maassa tarkoittaa! Mitä on olla valona ja suolana tämän elämänpiirin keskellä?
Mielestäni kansankirkkoidea ei ole siten haitallinen kuin esimerkiksi em. kirjassa kuvataan. Haitallisempaa on kokonaiskehitys, joka on tuonut meidät tähän. Olemme kirkkona ”laitostuneet” ja emme osaa päästä siitä irti ja eteenpäin. Toki ”laitostumista” tarvitaan edelleen, sillä kirkko saa myös Lutherin mukaan aina jonkin ulkoisen muodon maailmassa. Meillä se joutuu toimimaan monenlaisen lainsäädännön pohjalta, mikä toisaalta myös suojelee huonoilta asioilta. Nyt kirkkomme monipolvista rakennetta on hankala uudistaa ja se näyttää toteutuvan vain kirkon hitaan ja toki nopeutuvan pienemisen myötä – valitettavasti aina pakon edessä.
Kirkon liturgisen elämän ja rukouselämän sekä todistuksen pitää olla vahvaa, mutta samalla sen pitää olla relevanttia eli vahvasti kytköksissä Jumalan todellisuuden ohella ihmisten todellisuuteen. Ja Jumalankin todellisuus on tulemista ihmisten keskelle Kristuksessa. Yhteys alttariin ja toisaalta ihmisten hädän kohtaamiseen oltava vahva. Yhteinen kirkkovisio on tärkeä, mutta samalla kaiketi uudistuminen nousee parhaiten ruohonjuuritasolta. Näen myös, että vaikka tilastot näyttävät huonoa kehitystä, on paljon hyvää työtä ja kirkon elämää eri puolilla, suurissa kaupungeissa ja maaseudulla. Maaseudun osalta lähitulevaisuudessa ovat väestökehityksen kysymykset entistä vahvemmin vaikuttamassa seurakuntien mahdollisuuksiin. Osa temppeleistä on jäävä asujaansa vaille – Raamattua mukaillen!
PS. Kommenteissa vielä pari kuvausta minulta kirjan sisällöistä Reetta Kalteenmäen ja Veli-Matti Kärkkäisen kirjoituksista. Niissä on hyviä aineksia kirkkoidean pohtimiseen ja työstämiseen.
Toivo Loikkanen
Kyllä, mutta jos teologian maisterimme, saati teologisessa opiskelevat, eivät kykene tekemään tutkimusta seurakuntajäsenyyden harjoittamisesta lisukkeineen, on kirjailut avautuvasta missionaarisuuden mahdollisuuksista turhaa.
Ei pitäisi olla olemassa erikseen korkea, ja matalakirkollisuutta. Näitten hyvien tähtien alla tulisi kuulua yhteen ja samaan malliin elämisessä.
Pekka: Kyllä, yhteinen pohjavisio tarvitaan. Noilla matala- ja korkeakirkollisuudella tarkoitin kirkkoidean lähtökohtia ja toiminnan eri puolia.
Toivo
Kiitos näistä terveistä kannanotoistasi.
Sinulla on hyvä tapa pitää jalat terveesti maassa ja suunnata katse eteenpäin menoa varten.
Kiitos, Matias! Olen taas arvostanut sinun kirkkovuoteen ja kirkon elämään liittyviä kirjoituksiasi täällä. Niissä on ollut vahva teologian ja kirkon tradition ymmärrys!
Kirkom tulevaisuus perustuu ensisijassa Jeesuksen esinntymisen ymmärtämiseen.
Itse ajattelen kirkon tulevaisuutta kolmen teesin kautta:
1) Jos miettii maksavien jäsenien osallistumisprosenttia, jumikset ei ole mikään hittituote. Mikä tahansa kaupallinen yritys olisi luopunut noin epäsuositusta palvelusta. Koska motiivi ei ole kaupallinen, lähestyisin tätä miespappeuden ja homovastaisuuden strategialla. Nämä ovat joka tapauksessa tilaisuuksia, jotka keräävät urkujen kireimmät pillit.
2) Kirkollisen vihkimisen suosia laskee vuosi vuodelta eikä muutosta ole näköpiirissä. Avioliittojen osalta lähtisin panostamaan suuresti homoparien viihkimiseen, koska he tuntuvat olevan ainoa kasvava ja selvästi aktiivinen asiakaskunta tälle toiminnalle.
3) Ihmiset kuolevat tulevaisuudessakin ja kuoppaamiselle ei ole varteenotettavaa sekulaaria vaihtoehtoa. Väittäisin, että hautajaisissa on eniten potentiaalia toimia kirkon hittituotteena. Strategisena haasteena on se, että se ei ole varsinaisesti sisäänheittotuote, jolla kalastetaan uusia jäseniä.
Mikko, Kiitos mielenkiintoisista nostoistasi! Itse ajattelen niistä: 1) Jumalanpalvelusten toteuttamisessa pitää olla ensin ihmisten kohtaamista riittävästi arjessa, sitten nekin voivat vetää enemmän. Ja toiseksi niiden toteuttamisen tapoja ja paikkoja pitää varmaan lisätä kuitenkin niin, että liturginen ja teologinen perinne ei katkea tai ohene.
2-3) Kirkolliset toimitukset ovat edelleen ja jatkossa vahva kosketuspinta ihmisiin. Ne ovat keskeinen osa kirkon mission toteuttamista, siis evankeliumin todistusta, palvelua ja yhteyden luomista. Hautajaisia on eniten. En näe tarvetta erityisesti panostaa samaa sukupuolta olevien vihkimisiin, kunhan se ylipäätään toteutuisi.
Evankeliumin sisältö herättää liian paljon kysymyksiä, joihin kirkolla ei ole vastauksia.
Armosta, anteeksiannosta ja totuudesta on turha puhua ennenkuin on käsitelty evankeliumin kaksikon toinen osapuoli, eli Juudas. Juudas tuntuu olevan kuin kuuma peruna, se pureksitaan hampaat irvessä ja naama vinossa, tai sylkästään ulos.
Jos joku yhdistää kirkkoväkeä, se on juuri Juudas, jokainen voi lyödä rintoihinsa ja sanoa, onneksi minä en ole kuin Juudas, minä en petä Jeesusta. Juudas pitää käsitellä niin avoimesti, että jokainen saa purkaa sen kalvavan vihansa ja mustan sappensa ja päästä vapaaksi. Näin Juudas on se, joka vapauttaa, vihasta. Tuskin Juudas muuta vaatii, kuin oikeutta.
Jeesus ei voi vapahtaa Juudas vihasta, koska se on hänen jättämänsä perintö.
Nykyisten ja uusien sukupolvien elämän ajattelu kehittyyjatkuvasti elämänkuvioiden monipuolistuessa. Tämä ilmenee myös kirkon opin kyvykkäässä ajattelussa. Yhä paremmin ymmärretään kirkonopin, Raamatun, rakentajien tavoite saada kaikki ihmiset valtansa alle. ” Vuosikalenteri ”.
Kirkon opissa ei ole mitään tilaa meidän ihmisten Korkeimman antamalle tasa-arvostukselle. Se on todella rakennettu omia valta tarkoituksia silmäälä pitäen. Puhutaan evankeliumeista, niitä on kirjoitettu 20, kirkon käytäntö on voisi sanoa epärehellistä. Kirkon nimi ” luterilainen ” siis ihmisen mukaan, ei Korkeimman mukaan. Jne.
Elämä on realismia, ei esim. uskonasioissa mitään pilvilinnojen rakentelua.
”2-3) Kirkolliset toimitukset ovat edelleen ja jatkossa vahva kosketuspinta ihmisiin. ”
Ne ovat seremonioita, eivätkä sinänsä loukkaa ketään sen enempää, kuin tarina siitä, että Jeesus käveli vetten päällä.
Lapsen syntymä, avioliitto ja hautaus ovat kuitenkin ne todelliset ihmisille tapahtuvat asiat, ne syvälliset, jotka ihmistä koskettavat, ei niinkään pelkkä seremonia, joka useimmille aiheuttaa vain paineita. Muistaako kaikki säännöt, milloin mitäkin tapahtuu.
Kun muutenkin on mieli herkillä, ja melkein tarvitsee taluttajaa, ei haluaisi enää pohtia sitä, että enhän minä vain mokaa tässä rituaalissa ja saa aikaan jälkipuheita.
Henkilökohtaisesti melkein vihaan näitä pakkopullia ja pönötyksiä.
Se tietysti yhdistää ihmisiä, että kaikki näitäkin kokee.
Jälleen mielenkiintoista pohdintaa Toivo Loikkaselta.
Kirkon tulevaisuutta pohdittaessa kysymys ”Mikä meitä yhdistää” on hyvinkin keskeinen.
Pöyhösen lailla ajattelen, että meillä tulee olla yhteinen näkemys evankeliumin opista ja sakramenttien hoitamisesta. Joistakin yksityiskohdista voi olla erilaisia painotuksia, mutta kirkon opetuksen tulee olla yhtenäinen esimerkiksi siitä, mistä sakramenteissa on kyse.
Yhteinen opetus on samanaikaisesti sekä sisään sulkevaa, että ulos sulkevaa. Kaste ja usko ovat kokonaan Jumalan pelastavaa työtä. Kaste ei ole vain uskovan ihmisen tunnusteko. Jälkimmäisellä tavalla opettaminen ei kuulu luterilaiseen kirkkoomme vaan suljetaan ulos. Luterilaisen käsityksen mukaan ehtoollisen leipä ja viini ovat Kristuksen todellinen ruumis ja veri, Hän on niissä läsnä. Asiasta toisin opettavat suljemme ulos.
Huomioksi että sakramenttien oikean toimittamiseen liittyvät näkemykset kirkollisessa järjestyksessä eivät sellaisenaan muodosta perustetta ulossulkemiseen, mutta voivat käytännön kirkollisessa elämässä sellaiseksi muodostua. Luterilaisen käsityksemme mukaan ehtoollisen jakoon ei pidä osallistua, ellei kyseisessä tilanteessa usko että ehtoollisen leipä ja viini ovat Kristuksen todellinen ruumis ja veri.
Haastavampaa onkin rajata, mitä kaikkea luemme välttämättömän yhteisen näkemyksen evankeliumin opista. Nähdäkseni siihen kuuluu ainakin luominen, lunastus ja pyhitys. Ei niin että meillä tulisi olla kaikesta sama näkemys, mutta niin, että meillä on tulee olla yksimielisyys siitä mistä meillä voi olla erilaisia näkemyksiä.
Jälleen huomioksi, ettemme voi saavuttaa yksimielisyyttä myöskään evankeliumin ytimeen nähden kehällisistä asioista perustelemalla ratkaisua sellaisella teologialla, jonka perusteista meillä ei vallitse yksimielisyyttä. Esimerkkinä tästä vaikkapa kirkossamme käynnissä oleva keskustelu avioliittokäsityksestä. Itse varoisin peukaloimasta luomiskertomusta asiasta perinteisesti ajattelevat ulossulkevalla tavalla.
Evankeliumin ytimessä on ristiinnaulittu Kristus joka kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu. Evankeliumin rinnalla meillä on Jumalan laki joka kiteytyy rakkauden kaksoiskäskyssä. Lakia ja evankeliumia ei pidä toisistaan erottaa, eikä sekoittaa. Lakia ei pidä siirtää evankeliumin paikalle, eikä toisinpäin. Samalla tavoin, kuin apostoli Paavali piti aina uudelle paikkakunnalle saapuessaan esillä ristiinnaulittua Kristusta, pitää myös meidän kirkossamme olla keskeisimmällä paikalla esillä. Ei niinkään se mitä Kristus kenties tekisi jossain arjen tilanteessa, vaan nimen omaan se mitä Kristus on jo tehnyt meidän kaikkien puolesta. Tästä seikasta meillä kaikilla pitää olla yhteinen näkemys.
Opetuksen ristiinnaulitun Kristuksen merkityksestä pitää olla meidät kaikki kristityt sisään sulkevaa.
Jukka, Kiitos hyvästä kommentistasi ja pohdinnastasi. Myös Timo Pöyhönen nostaa kirjassa esille kysymyksen siitä, että yksimielisyys evankeliumin opista on tärkeä ja samalla on haasteellista määritellä mitä se merkitsee. Mistä pitää olla yksimielisyys. Palaan tähän vielä tuonnempana.
Laki on elävä sana, mutta ristiinnaulittu Kristus on kuollut, se ei voi auttaa, ruumis on kuollut ja risti on kuollut puu.
Rististä ei ole elämänpuuksi, se lahoaa, koska se on sahattu irti juuristansa ja ihmisten pystyyn nostamana se siinä seisoo, joko patsaana, tai maalattuna kuvana kirkon alttarilla.
Ihan saman asian ajavat hindujen kuvat ja kotialttarit.
Kirjan Jokin meitä yhdistää kirjoittajista Reetta Kalteenmäki kirjoittaa osiossaan tärkeistä teemoista, mm. kotiin tulemisen tunnusta, kuulumisen tunnusta, yhteisöllisyydestä, armolahjojen löytämisestä kysymyksestä mihin seurakuntaa tarvitaan. Huomaan, että jätin tämän kirjoituksessa huomioimatta vaikka nämä ovat hyvin olennaisia teemoja seurakunnan idean kannalta. Jotta esimerkiksi tuo kuulumisen tunne voisi toteutua, seurakuntien pitää olla riittävän pieniä. Toisaalta pitää pohtia luterilaiselta pohjalta sitä, että seurakunta ei ole vain ”hengellisiä harjoituksia yhdessä” vaan myös arjen kristillisyyttä. Kuulumisen tunteeseen liittyy asian merkityksellisenä pitäminen. Onko seurakunta, johon kuulun, minulle merkityksellinen sekä periaatteessa että käytännössä?