Loppuvuoden aikana on ilmestynyt mielenkiintoisia kirjoituksia ja kirjoja, joissa pyritään hahmottamaan teitä kirkkomme tulevaisuuden rakentamiseksi. Kirjoitin jokin aika sitten aiheesta kirkon talouden ja rakenteiden näkökulmasta, pohjana Pasi Peranderin paljon huomiota saanut blogikirjoitus. Kirjoitan nyt jotakin kirkon olemuksesta ja ideasta, siis kirkkokäsityksestä. Kirjoituksen pohjana on joiltakin osin kirja Jokin meitä yhdistää – näky kansakirkon jälkeisestä ajasta (Kirjapaja 2021). Osaltaan kirjoitan omien pohdintojeni pohjalta.
Kirkkokäsitys liittyy aina myös kirkon rakenteisiin ja toimintatapoihin. Monesti vain kirkkomme toiminnan piirissä ei osata tiedostaa sitä, millaisella kirkkoidealla, kirkkokäsityksellä tai teologisella otteella kirkkoa halutaan kehittää tai ylipäätään kirkon tehtävää toteuttaa.
Taustalla on reformaation ajoista jatkunut tilanne, jossa maamme väestöstä vielä 1900-luvun alkupuolella yli 90% kuului kirkkoomme. Nyt yhtenäiskulttuurin lähes tyystin kadottu ja kirkonjäsenmäärän muututtua, tilanne on toinen. Taustalla on toki edelleen 1900-luvun kehitys, jossa kirkon asema pysyi vahvana ja jossa kirkkomme henkilöstö, organisaatio ja toiminta kasvoivat tai suorastaan paisuivat. Tämä kehitys alkoi erityisesti jälleenrakentamisen vuosina ja sen on jatkunut 2000-luvulle saakka. Nyt viimeiset 20-30 vuotta ovat olleet jo sopeutumista pienenevään kirkon jäsenmäärään ja kirkon yhteiskunnallisen aseman muuttumiseen.
Kirjassa Jokin meitä yhdistää kirjoittavat hakevat näkymiä ja teologisia visioita kansankirkon jälkeiseen aikaan. Kirjan kirjoittajia ovat: Reetta Kalteenmäki, Veli-Matti Kärkkäinen, Sammeli Juntunen, Arto Antturi ja Timo Pöyhönen. Sain hieman sellaisen tuntuman, että kirjan aloite olisi tullut Pöyhöseltä, joka on muissakin yhteyksissä nostanut esille huolta kirkon tulevaisuudesta. Edelleen Pöyhönen on Hengen uudistus yhdistyksen johtajana nostanut aikaisemmin vahvasti esille jumalanpalvelusyhteisöjä ja kirkon rakentumista niistä.
Nyt Timo Pöyhönen nostaa esille laajemman vision sateenvarjokirkosta, jonka teologisena taustana olisi CA VII:n satis est periaate: Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Vaikka Pöyhönen esittää visiona tuollaista laajaa sateenvarjokirkon mallia, hän korostaa, että ytimen on oltava kuitenkin vahva ja yhteinen. Eli evankeliumin opista ja sakramenttien hoitamisesta tulisi olla vahva yhteinen näkemys ja että sateenvarjokirkon seurakuntien tulisi olla vahvasti hengellisiä yhteisöitä. Näitä teemoja on myös käsitelty Hengen uudistuksen ja seurakuntien Kirkon rakentajien foorumeissa.
Pöyhösen esittämä malli on em. kirjan päätöskirjoitus. Sitä ennen Arto Antturi käsittelee kansankirkkoajattelun ja -mallin ongelmia eri puolilta. Se lienee ollutkin hänelle annettu rooli kirjassa. Hän nostaa tärkeitä asioita esille, mutta ainakin minulle esimerkiksi ajatus kansakirkkoajattelun missionaarisuuden puuttumisesta tuntuu hieman oudolta. Olisiko hedelmällisempää pohtia kirkon tulevaisuutta siltä pohjalta, mitä hyviä anteja kansankirkkoidea on tuonut ja antaa edelleen?
Sammeli Juntunen kirjoittaa kirkon kolmesta suunnasta: ylöspäin Jumalaan, sisäänpäin jäseniin ja ulospäin ympäröivään maailmaan. Kaikissa niissä on sekä olemista että tekemistä. Lopuksi Juntunen nostaa esille – kuten usein muissakin yhteyksissä – apologian sekä minusta viisaan näkemyksen siitä, että meidän ei tarvitse kirkon työssä erotella sisäänpäin ja ulospäin aspekteja, koska evankeliumin todellisuutta pitää välittää kaikille ja kirkon jäsenetkin tarvitsevat sitä.
Veli-Matti Kärkkäinen käsittelee luterilaista ja alkuseurakunnan seurakuntaideaa ja niiden teologisia perusteita. Samalla Kärkkäinen peilaa kriittisesti edellä mainittuja kirkkomme nykytodellisuuteen. Kärkkäinen painottaa kirkon ja sen jäsenten maailmaan lähetettynä olemista ja osallisuutta Jumalan lähetyksessä maailmassa (missio Dei). Tämän Kolminaisuudesta ja siis Jumalasta lähtevän hengellisen todellisuuden tulisi olla kaiken pohjana.
Jokin meitä yhdistää kansilehdellä ilmaistaan kirjan olevan kutsu keskusteluun. Samalla se on tarkoitettu yhdeksi vakavaksi yritykseksi luodata visio kirkon ideaksi. Sateenvarjokirkon idea on kuitenkin saanut varsinkin kirkon konservatiiviselta laidalta torjuvan vastaanoton. Itse näen siinä ainesta, josta on syytä jatkaa pohdintaa. En kuitenkaan näe siinä vielä aivan sellaista visiota, joka olisi kirkossamme ”veret seisauttava” ja uuden alkamisen feenikslintu.
Olen itse kaivannut – kirjan kirjoittajien lailla – visiota kirkkomme ideaksi eli siis sitä, että meillä olisi vahva ja yhteinen kirkkokäsitys ja siitä nouseva toimintamalli. Itse en ole löytänyt oikeastaan mitä muuta kuin ns. luterilaisen kirkkoidean, kirkkokäsityksen. Kirkko on kastettujen jäsentensä uskon, toivon ja rakkauden yhteisö. Kirkon tulee olla – tähän ehkä huonosti sopivia termejä käyttäen sekä matalakirkollinen että korkeakirkollinen.
Kirkon tulee olla korkeakirkollinen sen hengellisen vision osalta. Ja samalla sen tulee olla matalakirkollinen siten, että kynnys sen piiriin pidetään matalana erilaisille ihmisille ja että sen toiminnassa voi olla monenlaisia, ihmisiä kutsuvia ja uskon piiriin sitouttavia aineksia. Erityisesti kirkon pitää ohjata ihmisiä elämään kristittyinä omilla paikoillaan – kuten Luther opasti! Tätä voisimme tosiaan opetella paremmin tekemään eli opetella, mitä kristittynä eläminen ja seurakuntina eläminen tässä maailmassa ja maassa tarkoittaa! Mitä on olla valona ja suolana tämän elämänpiirin keskellä?
Mielestäni kansankirkkoidea ei ole siten haitallinen kuin esimerkiksi em. kirjassa kuvataan. Haitallisempaa on kokonaiskehitys, joka on tuonut meidät tähän. Olemme kirkkona ”laitostuneet” ja emme osaa päästä siitä irti ja eteenpäin. Toki ”laitostumista” tarvitaan edelleen, sillä kirkko saa myös Lutherin mukaan aina jonkin ulkoisen muodon maailmassa. Meillä se joutuu toimimaan monenlaisen lainsäädännön pohjalta, mikä toisaalta myös suojelee huonoilta asioilta. Nyt kirkkomme monipolvista rakennetta on hankala uudistaa ja se näyttää toteutuvan vain kirkon hitaan ja toki nopeutuvan pienemisen myötä – valitettavasti aina pakon edessä.
Kirkon liturgisen elämän ja rukouselämän sekä todistuksen pitää olla vahvaa, mutta samalla sen pitää olla relevanttia eli vahvasti kytköksissä Jumalan todellisuuden ohella ihmisten todellisuuteen. Ja Jumalankin todellisuus on tulemista ihmisten keskelle Kristuksessa. Yhteys alttariin ja toisaalta ihmisten hädän kohtaamiseen oltava vahva. Yhteinen kirkkovisio on tärkeä, mutta samalla kaiketi uudistuminen nousee parhaiten ruohonjuuritasolta. Näen myös, että vaikka tilastot näyttävät huonoa kehitystä, on paljon hyvää työtä ja kirkon elämää eri puolilla, suurissa kaupungeissa ja maaseudulla. Maaseudun osalta lähitulevaisuudessa ovat väestökehityksen kysymykset entistä vahvemmin vaikuttamassa seurakuntien mahdollisuuksiin. Osa temppeleistä on jäävä asujaansa vaille – Raamattua mukaillen!
PS. Kommenteissa vielä pari kuvausta minulta kirjan sisällöistä Reetta Kalteenmäen ja Veli-Matti Kärkkäisen kirjoituksista. Niissä on hyviä aineksia kirkkoidean pohtimiseen ja työstämiseen.
Toivo Loikkanen
Nostan vielä kommenttina kirjoitukseni kuvausta laajemmin esille Veli-Matti Kärkkäisen ansiokkaan kirjoituksen kirjassa Jokin meitä yhdistää. Siinä Kärkkäinen ottaa CA VII rinnalle Apostolien tekojen seurakuntaideaalin, joka on luvuissa 2 ja 4. Sen keskeisiä elementtejä ovat Kärkkäisen mukaan (kirjan s. 26): Sana ja sakramentit; Yhteys, kommuunio; Rukous ja ylistys; Sosiaalinen vastuu (johon liittyi taloudellinen jakaminen); Armolahjat ja ”tunnusteot” (esim. parantumiset); Evankeliointi ja jatkuva, nopea seurakunnan kasvu; Ilo ja vilpittömyys; Ympäröivän yhteiskunnan arvostus. Näistä Kärkkäinen esittää kriittisiä kysymyksiä kirkkomme tilanteeseen peilaten. Kärkkäinen kokoaa kirjoituksensa visioon Kolmiyhteisen Jumalan missiosta ja lähetettynä olemisesta. Tätä Kärkkäisen luvun sisältöä voisi työstää edelleen ja etsiä vaikka tästä kirkkovisiota.
Toivo Loikkanen on yksi harvoista, joka tosissaan yrittää käydä keskustelua siitä, millainen kirkon tulisi olla tulevaisuudessa sekä miten kirkko ylipäätään voisi säilyä olemassa. Vallitseva hiljaisuus suorastaan huutaa kun katsoo miten erityisesti seurakuntien toiminnassa rajapinta ympäröivään yhteiskuntaan ohenee ohentumistaan. Varmaan kansankirkkoa sellaisena kuin se sotien jälkeen tunnettiin ei voi enää elvyttää. Sen sijaan voitaisiin luoda toimivia ja vetovoimaisia hengellisiä yhteisöjä ja erityisesti verkostoja, jotka kantavat elämässä ja tarjoavat samaistumiskohteen paikasta riippumatta.
Selvästi valtavan iso remontti tarvitaan paikallisseurakuntien järjestämisessä. Suurten virastoseurakuntien sijaan tarvitaan enintään 500 hengen tiiviimpiä seurakuntia, joissa ihmiset tuntevat toisensa, osallistuvat vastuunkantajina tuntevat työntekijät ja yhteisöllä on missio palvella omassa yhteisössä (paikkakunnalla). Kun ihmisten elämä ei ole enää yhteen paikkaan sidottua, tarvittaisiin myös kirkon jäsenyys, jota ei tarvitsisi jokaisen paikkakunnan muutoksen jälkeen rakentaa uudelleen ja jonka kautta voisi saada puitteet henkilökohtaiseen hengelliseen kilvoitteluun ja palveluun seurakunnasta riippumatta. Tällainen sitouttaisi silloinkin kun joutuu pettymään paikalliseen seurakuntaan. Tällainen yleiskirkollinen sitoutuminen voisi myös vahvistaa yhteistä opillista pohjaa ja spiritualiteettia kirkossa.
Kiitos, Pellervo, vahvasta ja hyvästä kommentistasi! Havahduin tuohon, että seurakuntien rajapinta ympäröivään yhteiskuntaan ohenee. Mietin, onko se niin ja olen itsekin jossakin kirjoittanut kirkkokuplassa olemisesta. Kommentin toisen kappaleen asia on todellinen tarve. Seurakunnat on mm. liitoksissa järjestetty kirkollisten palvelujen tuottamisen ja hoitamisen sekä talouden näkökulmista, vähemmän noista muista lähtökohdista ja tavoitteista. Noita pienempiä seurakuntayhteisöjä tarvittaisiin ja niillekin pitää luoda jokin sopiva rakenne. Voisiko se olla Peranderin esille nostama hiippakunnan kokoinen talous- ja hallintoyksikkö ja sen sisälle nykyistä enemmän seurakuntia?
https://www.kotimaa.fi/blogit/kirkkomme-tulevaisuus-osa-1-talous-ja-rakenteet/
Kansakirkkoajattelun missionaarisuuden puuttuminen , johtunee siitä että siinä ajattelussa ei seurakunta ole evankelioinnin kohteena. Kaikkia kastettuja seurakunnan jäseniä pidetään saman veroisina, riippumatta siitä onko heillä henkilökohtaista uskonelämää. Jolloin koko tehtäväkuva muototuu sen mukaiseksi. Kansankirkkoajattelussa ikäänkuin kannatellaan uskoa, jota ei vättämättä edes ole. Seurakuntalaiset eivät silloin ole mission kohteena.
Kiitos, Toivo, kirkkokäsityksen pohdinnasta. Luulen, että nyt on tullut aika pohtia sitä, mikä kirkko on, millaista kirkkoa tavoittelemme, ja tällaista pohdintaa näkyykin eri puolilla.
Olen jo jonkin aikaa ollut sitä mieltä, että yhdessä pysymisemme kirkossa ratkaisee se, millainen kirkkokäsityksemme on. Pelkistettynä: haluammeko rakentaa puhdasta kirkkoa vai kirkkoa kaikille.
Jos jälkimmäistä, pystymme elämään yhteisessä kirkossa niidenkin kanssa, jotka mielestämme ovat väärässä esimerkiksi virkakysymyksessä, avioliittoasiassa jne. Jos taas vaadimme yksimielisyyttä näissä asioissa, emme voi elää yhteisessä kirkossa, koska yksimielisyyteen emme pääse. Turha meidän on yrittää pakottaa toisiamme.
Tilanne kirkossa on nyt se, että luottamus eri tavoin ajattelevien väliltä puuttuu, ja näemme toisemme uhkina. Tämä halvauttaa kirkon toimintaa huomattavan laajasti. Tästä tilanteesta voisimme päästä pois, jos pääsisimme jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen yhteisestä permixtum-kirkosta.
Jos katsomme Kristukseen ja uskomme että Hän ohjaa meidät oikealle tielle, voivat erilaiset ihmiset palvella yhdessä. Jos katsomme virheisiin emmekä armahda, seurakuntien hajoamisen päätepiste on todellinen ”henkilöseurakunta” – koko yksi henkilö. Tuomitseva puhe on se joka hajoittaa. Voisimmepa kaikki tehdä parannusta siitä!
Vesa, Tämä on osuva analyysi ja itsekin ajattelen, että yksimielisyys (riittävä sellainen) evankeliumin opista ja sakramenttien hoitamisesta riittää. Viime mainitun osalta vaikeaa on virkakysymys: Voimmeko kulkea kirkossa rinnatusten kahden virkakäsityksen kanssa ja millaisia käytännön johtopäätöksiä siitä pitäisi tehdä, jos voisimme? Nytkin toki kuljemme kahden virkakäsityksen kanssa…Yhteisymmärrys permixtum kirkosta! Siinäpä yksi avain ja siihen suuntaan tuo Pöyhösen sateenvarjokirkkoidea vie…
Olet Vesa varsin oikeassa pohtiessasi kirkkokäsityksen merkitystä yhdessä pysymiselle. Puhtaan kirkon tavoittelu johtaa kirkon jatkuvaan sirpaloitumiseen. Sitä vastoin epätäydellisyyden sietämisellä voimme saavuttaa jotakin.
Epätäydellisyyden sietäminen kannattaa aloittaa ihan omasta itsestä. Emme itse kykene noudattamaan Jumalan lakia sellaisena miksi se on tarkoitettu. Vika ei ole laissa, vaan meissä itsessämme. Emme kykene hahmottamaan Jumalan todellisuutta sellaisena kuin hän on sen meille itse ilmoittanut. Vika ei ole Jumalan ilmoituksessa vaan meidän omassa vajaavaisuudessamme.
Tästä kaikesta vajaavaisuudesta riippumatta on olemassa sekä sisään sulkevia että ulossulkevia linjauksia. Jokainen uusia avaus voi aukaista ovia yhteen suuntaan, mutta samalla sulkea niitä toiseen suuntaan. Näin kävi virkakysymyksessä ja näin uhkaa käydä myös avioliittokysymyksessä, ellemme aidosti etsi ratkaisua, joka ei ulossulje ns. perinteisen Raamattukäsityksen omaksuneita kirkkomme jäseniä.
Kirkko voi toimia epätäydellisenä, mutta evankeliumi voi toimia vain täydellisenä. Evankeliumi on pidettävä puhtaana ja sen puhtauteen kuuluu olennaisena osana käsitys synnistä. Synnistä ei silloin kirkossa voi olla kahta erilaista näkemystä.
> Synnistä ei silloin kirkossa voi olla kahta erilaista näkemystä.
Mikäli tarkoitat sitä, onko jokin yksittäinen asia syntiä vai ei, joudun toteamaan ettei kirkolla tälläkään hetkellä ole mietään listaa, jossa olisi kirjattu kaikki asiat, jotka kirkon mielestä ovat syntiä.
Tällaisen listan rakentaminen olisi epärealistinen tavoite, ja todennäköisesti myös turha.
Pekka: ”Synnistä ei silloin kirkossa voi olla kahta erilaista näkemystä.”
Mikä on kirkon yksiselitteinen – ainoa oikea – näkemys/käsitys ”synnistä”?
Epäusko.
”Epäusko.”
Ei voi olla, koska siinä tapauksessa syntiä tekisivät he, jotka eivät usko, eikä kukaan voi pakottaa itseään uskomaan mihinkään. Ihminen joko uskoo tai ei usko. Uskkominen tarkoittaa käytettävissä oleviin tietoihin perustuvaa käsitystä jonkin totuudellisuudesta. Jos käytettävissä ei ole riittävästi TIETOA, ei myöskään uskoa synny.
Jos ihminen ei johonkin asiaan usko, ei se ole millään lailla, eikä missään nimessä hänen syynsä (syntinsä). Käytettävissä ei vain yksinkertaisesti ole riittävää määrää luotettavaa tietoa, jotta usko asiaa kohtaan syntyisi. Joten hminen, joka ei usko, ei voi epäuskostaan johtuen olla syntinen.
KW. Mikäli edelleen epäilet, voinet kysyä rovasti Toivo Loikkaselta, onko – epäusko – kirkon yksiselitteinen ja ainoa oikea käsitys synnistä. Ellei vastaus tyydytä, sitten voit kääntyä kirkon ylimmälle taholle arkkipiispa Luoman puoleen.
”Ellei vastaus tyydytä, sitten voit kääntyä kirkon ylimmälle taholle arkkipiispa Luoman puoleen.”
EVVK.
Vaikka sinua ei EVVK:aan toteat, ” joka ei usko, ei voi epäuskostaan johtuen olla syntinen.” Osut käänteisesti asian ytimeen. Kaiken synnin juuri ja päälähde on nimenomaan epäusko, josta me kaikki ihmiset olemme osallisiksi tulleet. Epäuskosta ja samalla synnistä vapaita meistä ei ole kukaan. En minä, etkä sinä, josta seuraa, että me olemme kaikki syntiin sidotut. Vapahtajakin on, joka häneen uskoo. Kaikkien puolesta.
Kukaan ei voi pakottaa itseään uskomaan mihinkään. Hokemalla itselleen, tai väittämällä muille uskovansa, eikä kuitenkaan oikeasti sisimmässään usko, pettää vain itseään ja on ulkopuolisia kohtaan feikki.
Todellinen usko syntyy ainoastaan oikeasta ja luotettavaksi koetusta tiedosta. Raamattu ei ainakaan minulle sitä ole, eikä saa absurdiudessaan uskoani kristinuskon, enempää kuin muidenkaan uskontojen oppeja kohtaan syntymään. Olen siis suuri syntinen koska en pysty uskomaan.
Ok. So what.
P.S. Ihmettelenpä vain moniko uskontunnustusta messussa lausuessaankin lausuu puhdasta puppua väittäessään uskovansa sen mukaan. Kirkkomme naispuolisista papeistakin – kirkon oman tutkimuksen mukaan – vain puolet uskoo Jeesuksen neitseestäsyntymiseen (”sikisi pyhästä hengestä”).
Ei synti mihinkään uskomalla katoa. Ristinkantaja on tosin ottanut sen omaksi syykseen. Näinollen kommenttisi, ”olen siis suuri syntinen koska en pysty uskomaan” ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Tietoisuus sensijaan omasta synninalaisesta tilasta, joka koskee koko ihmiskuntaa kylläkin syvenee. Me kaikki kuulumme langenneeseen sukukuntaan. Synti on meissä kiinni, kuin täi tervassa. Valitettavasti se on realistinen tosiasia. Sekin on realistinen tosiasia, kun viittaat tuohon tehtyyn tutkimukseen. Kolmas realistinen tosiasia on kuitenkin, ettei Raamatun sana raukene tyhjiin, vaikkei siihen uskottaisikaan. Myös se on hyvä huomata, ettei kukaan pakota ketään uskomaan. Vapaus on uskoa ja olla uskomatta.
Raamatun avioliittokäsitys ja spn-parien vihkimiset ovat toisensa poissulkevia asioita, kun teologisia perusteita spn-parien vihkimiselle ei Raamatusta yksinkertaisesti löydy. Ehkä olisi aika huomata, että evlut.kirkko on jo perustavalla tavalla jakaantunut tässä asiassa ja myös syvemmin kuin virkakysymyksessä. Ehkä jotakin vastuuta voisivat tässä asiassa kantaa myös papit, jotka ovat rikkoneet ehdoin tahdoin virkavelvollisuutensa.
Eri laidoilta näköjään löytyy ihmisiä, joille tämä spn-liitto on kirkon määrittelevä asia. Se on oikeastaan aika rajoittunutta. Onneksi me tavan taapertajat emme leiki Jumalaa emmekä edes kirkolliskokousta vaan teemme työtä ja rakastamme ja odotamme että ne joilla valta on tekevät Jumalan johdatuksessa viisaita päätöksiä.
Kun Jumala on avioliiton asettanut, niin silloin sen on määritellyt Hän, jolla on kaikki valta.
Vasumäki: ”teologisia perusteita spn-parien vihkimiselle ei Raamatusta yksinkertaisesti löydy”
Eipä taida löytyä teologisia perusteita kauppakeskusten tai siltojenkaan vihkimiselle. Eikä monen muunkaan asian vihkimiselle/siunaamiselle.
Tietysti minulle tavan taapertajana on surullista, että siellä korkealla tasolla on jo valittu omat puoletkin. Me tavan taapertajat toivoisimme kuitenkin kaiken jatkuvan niinkuin tähänkin asti. Oikeasti kun on niin, ettei nuo riidat vaikuta mitenkään hengelliseen elämääni , eikä seurakuntamme toimintaan. Osallistumme mahdollisuuksien mukaan. Täällä periferiassa kun tuota kuumaa keskustelua ei edes käydä. Miltei ainoa paikka jossa kyseisiin vastakkainasetteluihin törmää on Kotimaa 24. Näistä jutuista täällä saa semmoisden kuvan että kirkko on kohta hajoamassa. Täällä en kuitenkaan minkäälaista merkkiä semmoisesta näe.
Onko nyt niin että siellä suurissa kasvukeskuksissa on ihan omat kirkolliset ongelmat? Joista täällä ei tiedettäisi mitään ilman Kotimaata.
Me kaikki ihmiset synnymme tänne maailmaan ihmisarvoltraan samanarvoisina poikina ja tyttölnä, tyttöinä ja poikina. Korkeimman lähimmäisen rakkaus olemuksessamme. Me lähdemme myös täysin samanlaisina ihmisarvoltamme. Jos ns. pelastus on olemassa niin se on Korleimman käsissä, ei meidän ihmisten.
Kirkko voi luonnollisesti rakentaa oman oppinsa omine jumalineen aivan miten se itse haluaa.
Oikeastaan luterilaisuus lähtee siitä, että jokainen kaste on missionäärinen tapahtuma. Näin Ingemar Öbergin klassikkotutkimuksen ”Luther och världsmissionen” mukaan. Vain lähetystyön (kaste & opetus) olosuhteet ja muut käytännön olosuhteet vaihtelevat rankasti. Edellä on esitetty kiinnostavia näkökohtia. Yksi keskeinen haaste on minun näkökulmastani se, että muuntautuminen passiivisten veronmaksajien kirkosta uskovien yhteisö(i)ksi on iso haaste. Koska 500 hengen seurakunnat – mitä ideana kannatan – eivät voi toimia passiivisten ”uskontopalvelujen kuluttajien” varassa. Tuolla matematiikalla meidänkin seurakunnassamme olisi 10 pastoria vaikka miten matalakirkollinen luterilaisesti ajateltaisiin …
Haaste on jopa epärealistinen. Jollei sitten meitä tavan taapertajia herätellä uuteen aamuun. Tavasta taaperrella on päästävä eroon ja mikäläiset on aktivoitava yhdessä tekemisen meininkiin. Se vaatii uutta asennoitumista taapertajilta ja myös varsinaisilta työmyyriltä.
Jos meille tulee kirkossa tilaa toimia omaehtoisesti ja tasveroisesti työntekijöiden kanssa, niin moni mahdottomalta nyt tuntuva asia tulee mahdolliseksi ja jopa todennäköiseksi.
Yhdessä tekeminen nimittäin sitouttaa tekijät yhteisöön.
Pekka Veli. On hyvin erilaista yhdessä tekemistä ja kaikki tehtävät eivät taida soveltua muuta kuin työntekijöille. Kolme esimerkkiä tosielämästä:
(1) On hienoa, kun messussa on ehtoollisavustaja, tekstinlukija, laulaja ja esirukoilija sekä sielunhoitaja. Mutta kun tilanne on samalla se, että työntekijän pitää viikottain varmistaa jokaiselta erikseen, pääsevätkö kaikki paikalle. Ja jos eivät, hankkia sijainen. Lisäksi papin pitää valmistella eli kirjoittaa valmiiksi se esirukous, jonka esirukoilija rukoilee ja kanttorin sopia säestykset. Olen ehkä vain laiska ja saamaton, mutta tällainen systeemi merkitsee mielestäni tuplatyötä papille: saarnan lisäksi kirjoitat esirukouksenkin. Jos pappi ei hommaa hoida, systeemi ei pyöri. (Ei tarvitse muistuttaa, että innosta hehkuvia ja innokkaita vapaaehtoisia, jotka ottavat homman hoitaakseen on pilvin pimein). Kirkkokahvit ovat eri juttu: ne pyörivät oikein hyvin vapaaehtoisvoimin.
(2) Vuosittainen pääsiäisvaellus tehdään porukalla koko työntekijäjoukon voimin. Mutta kun työntekijät eivät yksin riitä, joidenkin on joka kevät soitettava joukolle pirteitä eläkeläisiä, ja kysyttävä näitä eri tehtäviin…
(3) Vapaaehtoiset kanttorit hoitavat tutussa seurakunnassa ehkä 25 -30 % vihkimisistä. Mutta entäs kun vihkiparilla on musiikkitoive, jonka vain kirkkomusiikin koulutettu ammattilainen pystyy toteuttamaan?
Pitääkö esirukoilijalle kirjoittaa rukous valmiiksi? Kuulostaa kankealta.
Meillä on koulutetut avustajat ehtollisella ja varauslista netissä. Sieltä avustajat saavat valita sopivat pyhät ja jos tulee yllättävä este, niin vaihdetaan. Muihin messun tehtäviin on Kirkkoväärti, joka vuorollaan hoitaa muut avustajat tehtäviinsä. Jos yksi ei pääse, niin väärti hoitaa toisen tilalle. En ole kuullut syteemin ongelmista. Täytyy kysellä onko jotain , joka vaatisi korjausta. Mikään systeemi ei ole täydellinen, mutta meillä on aika toimiva. Jos systeemi olisi papeille rasite, niin tuskin sitä olisi vuosia pidetty yllä.
Jos jollain on hyviä vikkejä kirkkokahvien organisoinnista, niin niitä otetaan miellään vastaan.
Kirkkokahvi on yksi parhaista kirkollisista tapahtumista. Joten niitä moni kaipaa. Ongelmiakin järjestelyissä voi tulla vastaan. Niistäkin olisi hyvä tietää etukäteen. Pitäisiköhän kirjoittaa kirkkokahviblogi seuraavaksi?
Petteri, olen täysin samaa mieltä kanssasi. Pointtini on, että seurakunnat ovat kovin erilaisia keskenään. Osa aktiivisistakin seurakunnista on tosiasiallisesti yllättävän pappisvetoisia. Ja seurakuntalaisten valmiudet sekä taidot ovat erilaisia.
Pappisvetoisuus on monen seurakunnan perusongelma. Vapaaehtoisuutta voi olla paljon, mutta siihen, että seurakuntalainen alakaa itsenäisesti organisoimaan seurakunnan toimintaa ei yleensä rohkaista. Silti juuri tämänkaltainen toimintamahdollisuus on sitä, joka ei rasita tuolla Markon kuvaamalla tavalla pappia. Kirkossa on paljon toimintamahdollisuuksia sellaisilla alueilla, joihin papit ei ehdi, eikä edes osaa mennä. Joten paljon tilaa on seurakuntalaisten omaehtoiselle toiminnalle.