Edellisessä blogikirjoituksessani kerroin kohtaamisestani Kirkkojen maailmanneuvoston vammaistyön koordinaattorin Anjeline Okolan kanssa, joka kyseli mahdollisuuttani osallistua syyskuun alussa pohjoismaisiin vammaistyön neuvottelupäiviin. Tiettyjen vaiheiden jälkeen vietin kolme sateista päivää Tanskan kirkon koulutuskeskuksessa Løgumklosterin kylässä Etelä-Tanskassa kirkkomme edustajana.
Päivien teemana oli Community for All People – Community and Communication, Kaikkien yhteisö – Yhteisö ja yhteydenpito. Ohjelman päärunko oli jokaisen osanottajamaan esitys tähän liittyvästä aiheesta, joiden jälkeen oli ryhmäkeskustelut. Koin kaikki esitykset ajatuksia herättävinä, joiden työstäminen jatkuu vielä kotonakin. Tässä tunnelmia esityksistä.
Norjassa ihmisoikeusnäkökulman mukaan otto edistää vammaistyötä
Norjan kirkon edustajan, Tor Ivar Torgautenin esitys oli: Hyvä yhteistyö sosiaali- ja terveydenhuollon ja kirkon välillä päämääränä huolehtia ihmisten oikeudesta harjoittaa uskontoaan yksin ja yhdessä muiden kanssa.
Norjassa on sama henkinen ilmapiiri kuin Suomessa eli asumispalveluyksiköt ja sosiaali- ja terveydenhuollon laitokset tulee olla uskontoneutraaleja ympäristöjä. Siellä on jo viime vuosikymmenellä kirkon taholta alettu lähestyä tilannetta ihmisoikeusnäkökulmasta. Norjan perustuslaki ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset takaavat oikeuden harjoittaa uskontoaan. Nyt kirkko on ollut haastamassa, kuinka palveluja järjestävät tahot turvaavat tämän ihmisoikeuden toteutumisen. Tältä pohjalta on kirkko päässyt hyvään vuoropuheluun paikallisten toimijoiden kanssa ja se on mahdollistanut paremmat toimintamahdollisuudet vammaisten ja pitkäaikaissairaiden parissa.
Vammaistyön ekumeenisuutta Ruotsista
Ruotsilla oli kaksi alustuksen pitäjää. Ensimmäiseksi saimme kuulla Karin Wibornin katsauksen ekumeenisesta toiminnasta vammaistyössä, joka tapahtuu Ruotsin kristillisen neuvoston (Sveriges kristna råd) alaisuudessa. Heti tuli mieleen, onko meillä Suomessa mitään vastaavaa yhteistyötä.
Toisena esityksenä oli Elna Wahlgren Lundqvistin selostus Ruotsin kirkon vammaistyön organisoitumisesta. Hänen toimenkuvansa on projektityönä kirkolliskokouksen alaisuudessa koordinoida vammaistyötä.
Tanskassa yhteistyötä erityisoppilaitosten kanssa
Tanskan kirkolla on 9 – 10 vuotiaille suunnattu minirippikoulu, jonka käy noin puolet ikäluokasta. Projektipäällikkö Benny Vindelev kertoi, kuinka tätä toimintaa on kehitetty sopivaksi erityisoppilaitosta käyville. Esimerkit olivat autismin kirjon kuuluvien oppilaiden ryhmistä. Ensimmäisenä iltana oli paikallisessa elokuvateatterissa 2 lyhytelokuvaa, joista toinen käsitteli tätä minirippikoulua.
Suomen kirkon vammaistyön rakennetta ja toimintaohjelmaa
Pidin toisen puolen Suomen esityksestä. Kerroin kirkon saavutettavuuden ja vammaisuuden neuvottelukunnan toiminnasta puheenjohtajan näkökulmasta sekä ennakkotietoa marraskuussa julkaistavasta Aktiivisesti osallinen – YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksien sopimuksen kirkon toimintaohjelmasta. Claus Terlinden kertoi niistä haasteista, mitä hänellä on toimiessaan ruotsinkielisen vammaistyön pappina Kirkkohallituksen alaisuudessa.
Materiaalien ja tunnelmien välitystä
Toisena iltapäivänä oli eri maista paikalle tuotujen materiaalien tutustumismahdollisuus. Siinä yhteydessä tuli kanssa kaikenlaista ajatustenvaihtoa edustajien kesken. Kuulin tanskalaiselta osallistujalta kommentin, että kyllä te Suomessa olette niin paljon edellä heitä kokonaiskirkollisessa vammaistyössä. Hän totesi, ettei heillä ole mitään yhtenevää ohjelmaa. Erot paikallisseurakuntien välillä ovat suuret ja riippuu täysin seurakunnan johtohenkilöistä, nähdäänkö vammaistyö vain menoeränä, johon ei ole varaa vai yhtenä osana normaalia toimintaa.
Minua hieman hämmästytti, että ainoastaan Suomessa on saavutettavuuteen ja vammaistyöhön suuntautunut toimielin. Muutenkin 2000-luvun alussa Kirkko kaikille -symposiumista liikkeelle lähtenyt vammaistyön aseman parantamisen merkitys nousi ajatuksissani uudelle tasolle.
Kuvssa Suomen edustajat kokouksessa: (vas.) Jukka Sariola, Heli Ojalehto, Claus Terlinden, Minna Kovalainen ja Maria Hall-Pänttäjä
