Keskipohjanmaa-lehden ”Tiedonjyvä-palkinnon” saanut kirkkoherra, lääninrovasti Kari Tiirola sanoo kotimaa 24 uutisissa:”Seurakunnan tasolta katsottuna se julkinen keskustelu, mitä kirkon ympärillä käydään, kulkee kuitenkin väärillä raiteilla ja on kaukana arkipäivän asioista ja antaa kummallisen käsityksen kirkossa käytävästä keskustelusta.”
Hän sanoo, että toki ne asiat, joista keskustellaan ja joita ne koskettavat, ovat kipeitä, mutta eivät ole pääasia. Näin on. Jos minä en olisi koskaan ennen kuullut kirkosta, enkä saanut siihen mitään kosketusta aikaisemmin, en varmaankaan nyt esillä olevien tietojen valossa koskaan liittyisi siihen. Onneksi olen oppinut tuntemaan kirkon jo lapsena ja sitä kirkkoa olen oppinut rakastamaan.
Näitä Tiirolan kaltaisia kirkkoherroja on onneksi muitakin ja heitä tarvitaan kipeästi kirkossamme.
Monenlaiset asiat ristiriitoineen ovat näkyvästi esillä. Näiden asioitten keskellä usein unohdetaan mitä varten kirkko on ja mikä on sen tehtävä? Lähetyskäskyssään Kristus on antanut tehtävän: Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni. – Kastakaa ja opettakaa.- Kirkossa emme toimi omassa asiassamme, omin valtuuksin emmekä itsemme varassa. Evankeliumissa Kristus itse lähestyy kaipaavia, etsiviä ja Häntä tarvitsevia. Kirkon tulee olla aina uskollinen lähettäjälleen. Uskossa Kristus liittää meidät itseensä ja toisiimme siinä rakkaudessa, joka on valmis asettumaan lähimmäisen asemaan, palvelemaan ja luopumaan omasta.
Kirkko ei ole vain rakennus, eikä seurakunta ole yksin ihmisten yhteenliittymä ja yritys. On aina hyvä muistuttaa, että seurakunta jatkaa Kristuksen työtä maailmassa. Pyhä Henki suorittaa työnsä seurakunnassa armonvälineitten kautta. Ja tätä tehtävää kirkko hoitaa maailmassa, jossa on niin monenlaisia ihmisiä. Me olemme kirkossamme saaneet löytää todellisen aarteen ”Jumalan armon ja kirkkauden kaikkein pyhimmän evankeliumin” kuten Martti Luther on sanonut.
Kirkon ei tarvitse lähteä kilpailemaan maailman kanssa. Jos joku haluaa maallisia huveja, hän menee etsimään niitä sieltä, missä niitä yleensä järjestetään. Jos joku haluaa teatteria, siitä on monenlaista tarjontaa muualla. Moni eroaa kirkosta, jos kirkko ei mukaudu oman mielipiteen mukaan. Ketä se hyödyttää? Ei ainakaan sitä, joka eroaa.
Ristiriitoja synnyttävien asioitten lisäksi keksitään toinen toistaan viisaampia selityksiä. Vaarallisimpia nuo selitykset ovat silloin, kun niillä pyritään kumoamaan Raamatun todellisuus ja
kristillisyyden peruspilarit. Sana ja virsi, jotka ovat monia hoitaneet lapsuudesta asti,
tuntuvat liian arkisilta. Suurin viisaus on ja suurin ihme toteutuu aina siellä, missä Kristus kohtaa syntisen ihmisen ja armahtaa.
”Kirkko on läsnäolon kirkko. Sen perustehtävä on pysyvä. Aika muuttuu, paikat vaihtuvat, mutta tehtävä on sama. Synnin rikki repimä maailma on Jumalan maailma ja Hänen rakkautensa kohde.”
Minä pidin tästä! Kiitos, on edes jotain pysyvää, vaikka Jumala tekee uuttakin Henkensä kautta. Paikka ja aika vaan kaikille omansa, myös meille kirkossa kävijöille.
– Muistan kun äitini vei meidät ala-asteiläiset kolulaiset sunnuntaisin kirkkoon – messuun vaikka meillä olisi ollut muuta tärkempää tekemistä.
Muistan katselleeni kirkossa ristiinnaulitun Kristuksen naulojen lävistämiä kämmeniä.
En silloin ymmärtänyt inkarnaatiota ja Kristuksen sovitustyön merkitystä.
Pidin tuolloin lapsena Jeesuksen ristiin-naulitsemista – tekoa, josta pappi saarnasi erittäin epoikeudenmukaisena ja tuomittavana, rikollisena tekona, josta joudutaan Jumalan tuomittavaksi viimmeisenä päivänä.
Mutta Sanan kylvö, jonka vanhempani olivat tuolloin aloittannet johti myöhemmin uskossa Kristuksen kohtaamiskokemukseen elämää ylläpitävään kristityn vapauteeni ,iloon ja Rauhaan.
Seurakunta yhteys on säilynyt perheessämme vuosikymmenien takaisesta tapahtumista lähtien.
Jospa kaikki ihmiset tietäisivät sen, kuinka hyvä on istahtaa kirkon penkkiin kiireisen elämän keskellä. Siellä saa olla ja levähtää. Kaikkein tärkeintä on se, että evankeliumi tulee eteemme ja elämäämme siihen tilanteeseen, missä olemme. Meillä onneksemme ”evankeliumia puhtaasti saarnataan ja sakramentit evankeliumin mukaisesti jaetaan”, kuten kristinopissa sanotaan.
Tämä on niin kutkuttava aihe, että kirjoitan siitä paraikaa blogia Kotimaa24:ään! En puolesta enkä vastaan. Vain historian omaavana ilmiönä, johon minullakin on suhde.
Laulu, piirustus ja muu joutava esteettinen kaunoasia on tietysti aivan turhaa, vievät vain energiat pois tärkeimmistä.
”Matti Klinge puolustaa kaunokirjoitusta. Ensinnä hän painottaa, miten selvän ja kauniin kaunokirjoituksen ja käsialan merkitys on suuri.”
Kieltämättä se oli ainakin henk.koht. suuri 50-luvulla, kun vasenkätiseksi syntyneenä kirjoittelin M ja N -kirjaimia väärinpäin ja opettaja kutsui luokan katsomaan ”sotkua”, jonka vain vasenkätinen voi saada aikaan ja sanoi, että kenenkään ei pidä ryhtyä vasenkätiseksi, jonka jälkeen hän aina heitti vihkoni lattialle.
Opettelin huonoa kaunokirjoitusta osaavaksi oikeakätiseksi, ja vasemman käden taitoihin jäi alaluokkalaisen kaunokirjoitustaito. Vasempaan käteen jäi myös mm. marjojen keräys ja pallonheitto. Koskaan en oppinut kunnolla hahmottamaan sitä, mikä on vasen ja oikea, kun piti nopeasti tietää, ja tämän vuoksi puolisoni on monta kertaa ajanut harhaan, kun olen kartanlukijana sanonut ”oikealle” kun olisi pitänyt sanoa ”vasemmalle”. Olen samaa mieltä Matti Klingen kanssa siitä, että näiden asioiden merkitys esim. omassa lapsuudessani oli hyvinkin suuri.