Kirkkopakolainen termi tuli käyttöön USA:ssa noin 7 -vuotta sitten kuvaamaan niitä ihmisiä, jotka ovat jättäneet seurakuntayhteyden perinteisissä seurakunnissa, koska he olivat jääneet hengellisesti aliravituiksi. He ovat jättäneet seurakunnan mutta eivät Kristusta. Sen sijaan he pyrkivät jatkamaan hengellistä elämää kotonaan tai ystäviensä kanssa virallisten seurakuntarakenteiden ulkopuolella. (PDF) Book Review: Church Refugees: Sociologists Reveal Why People Are DONE with Church but Not Their Faith (researchgate.net)
Meillä Suomessa ei toistaiseksi ole pohdittu tätä ilmiötä, koska kristittynä oleminen ilman aktiivista yhteyttä seurakuntaa on normaali, oletettu, käyttäytymismalli luterilaisen kirkon jäsenille. Mutta miten voimme sitten ymmärtää kirkkopakolais-ilmiön taustaa? On niitä, jotka jättävät seurakuntayhteyden, koska heillä ei ole mielenkiintoa hengellisiin kysymyksiin, mutta miten ymmärtää tätä kirkkopakolaisuutta, jonka taustalla onkin vahva hengellinen kaipuu?
Willow Creek-seurakunta teki tätä problematiikkaa kartoittavan Reveal-tutkimuksen vuosina 2003-2007. Siinä selvitettiin, mistä syistä ihmiset jättivät seurakunnan, sekä kartoitettiin muutoinkin tyytyväisyyttä seurakunnan toimintaan. (http://www.christiancoachingcenter.org/index.php/russ-rainey/coachingchurch2/) Tutkimus toi esiin sen, että seurakunnan ohjelma palveli hyvin uskon alkuvaiheessa olevia ihmisiä, mutta tyytymättömyys toimintaa kohtaan kasvoi ihmisillä hengellisen kypsyyden myötä. Tutkimuksen lopputuloksena oli arvio, että perinteinen pastorikeskeinen toiminta ei vastaa riittävästi hengellisesti pidemmälle edenneiden ihmisten tarpeisiin.
Uskon että osan tästä ilmiöstä selittää vallitseva pappien koulutus. Papit ovat seurakuntatyön ammattilaisia, jotka osaavat johtaa seurakuntaa, opettaa, ja erityisesti rohkaista uskon alkuvaiheessa olevia. Tiedolla koulutettuja. Mutta pelkällä tiedolla koulutetun työntekijän antamat vastaukset eivät välttämättä riitä silloin, kun häneltä kysytään teemoja, kuten mitä on Kristuksen seuraaminen, itsensä kieltäminen tai oman kutsumuksen löytäminen. Kysymyksiä, joita esittävät ihmiset, jotka tosissaan etsivät Jumalan tahtoa. Kysyjä etsii henkilöä, joka on itse kulkenut näitä polkuja Kristuksen tahtoa etsien ja itsensä kieltäen.
Oletan, että Suomessa on kymmeniä tuhansia kirkkopakolaisia, jotka eivät oikein ymmärrä omaa ulkopuolisuuden kokemustaan. Osa on jättänyt seurakuntayhteyden, ja löytänyt ehkä toimivan uskon todeksi elämisen tavan ystäviensä kanssa, mutta moni on jättänyt seurakuntayhteyden ja on turhautunut. Ajattelen, että nämä ihmiset eivät oikeastaan tarvitse muuta kuin kuulumisen kokemusta toisiin Kristuksen seuraajiin, jotta he rohkaistusivat matkaamaan eteenpäin. He kaipaavat elämää, eivät puheita tai liturgiaa. Niinkuin monet ADHD – oireyhtymästä kärsivät saavat jo osan apua, kuullessaan, mikä heitä vaivaa, niin mielestäni samoin monet kirkkopakolaisuudesta kärsivät saavat osan ratkaisua ymmärtäessään, että Kristus kutsuu vain heitä matkalle, siirtymään kirkkokeskeisyydestä Kristuskeskeisyyttä kohti.
Nämä kirkkopakolaiset voivat olla se joukko kristittyjä, joiden kautta voisi tulla uusi hengellisen muutoksen aalto Suomeen. He eivät enää kaipaa suuria tilaisuuksia, puheita, vaan he haluavat olla osa joukkoa, joka opettelee omassa elämässään toteuttamaan Jumalan tahtoa.
Tätä uutta todellisuutta, joka ehkä on syntymässä, voisi kutsua mikroseurakuntien verkostoiksi, joissa ihmiset opettelevat elämään Kristityn elämää yhdessä. Voisiko olla niin, että yhteiskunnassa, joka näyttää ulospäin maaallistuneelta, olisikin pinnan alla suuri joukko Jumalan valmistamia ihmisiä, jotka vain odottavat kutsua astua esiin?
Tällaisia arvuuttelen ja pohdin. Riippumatta siitä, olenko oikeassa, olisi mielenkiintoista kuulla mielipiteitänne siitä, että onko kirkkopakolaisuus ilmiötä olemassa Suomessa. Pakenevatko kypsät hengelliset ihmiset seurakunnista Suomessa?
Yllätys?
Ei ole.
Oulussa todennäköisesti on myös sosiaaliasiamies.
On tämä touhua, kun lastensuojelustakin on tehty vallankäyttöä ja perheiden hyvinvoinnista ei ole kiinnostunut kukaan. Mikä tätä yhteiskuntaa vaivaa?
Niin jatkan tähän sen verran, että mitä tuolla perhepoliittisella kannanotollani tarkoitan, niin vaikkapa tämän hallituksen viimeiset leikkaukset kohdistuvat kaikkein kipeimmin juuri perheisiin ja aiheuttava pahoinvointia, kun ei selvitä enää arjesta. Se on kallista säästöä, kun perheet voivat huonosti, kun ihminen voi pahoin.
Tuomo Hirvi : ”lastensuojelustakin on tehty vallankäyttöä ja perheiden hyvinvoinnista ei ole kiinnostunut kukaan.”
Niin on tehty muistakin ”hyvinvointiyhteiskunnan” aiemmin verovarolla katetuista ja sittemmin puolueiden päätöksillä yksityistetylstä ja yhtiöitetyistä palveluista,
lMitäpä tuotakaan ”ratkaisua” itkemään. 90-luvulla annoime puolisoni kanssa Suomen valtiolle 30 000 markan omavelkaisen takauksen, että suomalaisen yhdistyksen stipendin turvin Suomeen opiskelemaan tullut nuori sai jäädä Suomeen, kun hänen kotimaassaan oli hänen täällä ollessaan puhjennut sisällissota.
Tappelimme 90-luvulla kahdeksan vuotta sen puolesta, että hän lopulta sai jäädä Suomeen. Vuosikaudet hän maksoi Suomen valtiolle veronsa, mutta hänen ainoa sosiaaliturvansa oli antamamme takaus, josta hänen valtiolle kenties aiheuttamansa kulut olisi katettu. Ei voi muuta kuin olla Tuomo Hirven kanssa samaa mieltä siitä, että ”on tämä touhua.”
Joo, kyllä joku ihmisenä olemisen ulottuvuus tällaisessa käytöksessä unohtuu. – Vaikea ’laji’ tämä ihmisyys.
Pappi painii vieraalla pellolla. Perhe varmaan jo tässä vaiheessa tietää ”kriteerit” (huostaanottopäätöksestä ne on luettavissa) ilman, että joku pappi niitä kyselee julkisuuden toivossa. Ulkopuoliset ”tietävät” aina kaiken paremmin kuin asianosaiset.
Charlotta Lindfors, ihan yksinkertaisesti vähintä mitä lastensuojelussa työskentelevältä odottaisin olisi, että kysyisi kuinka ”karkulainen voi”, kun kerran tiedetään, että on lähtenyt sijoituksesta siihen tyytymättömänä niin ei sitä saa epäillä. Eivät ainakaan vanhemmat tähän tilanteeseen ole syypäitä. Sormeni osoittaa suoraan sijoittajaan, joka on viranomainen.
Kysyin kerran musiikkioppilaitoksen rehtorilta, että mikä on muuttunut musiikkikasvatuksessa. Hän totesi, että 1970-luvulla, jolloin olin kyseisen oppilaitoksen viulunsoitonopettaja, keskusteltiin vanhempien kanssa. Tänä päivänä 50% keskustelusta käydään viranomaisten kanssa. Ei tämä huonoista kotioloista taikka vanhemmuudesta kerro yhtään mitään vaan byrokratian lisääntymisestä ja otteesta suomalaisessa perhepolitiikassa. Perheet eivät ole ydinperheitä vaan puhutaan uusioperheistä viranomaisten valvonnassa. Jotain tässä yhteiskunnan arvoperustassa on pahasti järkkynyt, eikä vaikkapa lastensuojelu ole lähelläkään tätä päivää.
Kyllä tämä kyseinen perhe, josta lapsia on huostaanotettu, on ainakin niitä ydinperheitä.
Enkä tiedä olisiko esimerkiksi kristillinen lastensuojelu sen turvallisempaa. Käsittääkseni Paavi pyysi ihan vastikään anteeksi niitä laiminlyöntejä, joita mm. kristillisessä lastensuojelussa on menneiden vuosikymmenten aikana tapahtunut. Valvonta puuttui ja se ei toiminut, että kirkko valvoi itseään. Byrokratia on tympeää mutta se on kuitenkin merkki valvonnan lisääntymisestä ja uskoisin, että väärinkäytökset ovat vähentyneet. Ei mikään järjestelmä ole kuitenkaan täydellinen.
Se, että asiaa ylipäänsä käsitellään julkisesti, osoittaa, että Oulun Ev.-lut. seurakunta ei osaa hoitaa asiaa. Asian julkinen puiminen ei johda mihinkään eikä paranna missään tapauksessa lapsen asemaa.
DIakonia ei ole julkinen juttu.
Kun kirkko näyttää ottavan hoitaakseen yhteiskunnan viranomaistoimia (kirkollisverovaroin?), niin voisiko kirkko alkaa myös myöntämaan ajokortteja ja huvilupia. Vaikka alehintaan.
Minusta tässä on vain kyse siitä, ettei ole ollut tietoa, miten toimitaan. Ensimmäisen kerran jälkeen ollaan varmasti viisaampia. Samaten suositan sitä eräiden tahojen paheksumaa yhteistyötä. Omasta kokemuksesta tiedän, että diakoni on ollut asiakkaansa mukana sossussa selvittämässä tilannetta. Eikä tässä ole mitään ihmeellistä. Yleensä normaali tapaamisia eri tahojen kanssa oli muistaakseni jopa kuukausittain.
Huostaan otetun lapsen osa ei ole aina helppo ja toivon, että vinkkini ensimmäisessä viestissäni huomattiin. Nyt ei ole mitään merkitystä mitä on tehty tai kuka on tehnyt, vaan vain sillä on merkitystä, että tytön asiat saadaan kuntoon. On asioita, joissa tekijätahon takia ei kannata tehdä myrskyä juomalasiin. vaan ne on korjattava.
Amerikassa on pilvin pimein perustettu uusia ja uusia ”kirkkoja”, yhteisöjä josta sitten tehdän markkinointitutkimuksia. Tämäkin kahden miehen perustama seurakunta, joka on uskonnollisesti sitotumaton on yksi kivi kengässä. – sieltä tuleekin lähteä pois. Toivottavasti ihmiset löytävät todellisen kirkon jossa apostolin seuranto on voimassa. ”Kirkkoja” ei tarvitse itse perustaa, Jeesus on kerran perustanut, se riittää. Ei tarvitse muuta kuin liittyä seuraan.
Tämä kartoittava tutkimus, on sikäli ongelmallinen, että se sisältää monia teologisia tausta kysymyksiä. Allianssi kristillisyydessä teologia on erilaista, siellä pyörä on keksitty uudestaan, kirkon historia unohdettu ja uskon traditionaalinen jatkumo korvattu. Yleensä siitä tulee jossain vaiheessa krapula. Joten en antaisin niin merkittävää painoa näille tuloksille.
Mielenkiintoinen näkökulma. Virkakysymys ainakin on saanut osan aktiivisista luterilaisista pakenemaan herätysliikkeiden, yhdistysten tai katolisen kirkon helmoihin. Erilaisten parisuhdekäsitysten kanssa taitaa käydä samoin.
Sitten on myös niitä, joille opilliset asiat eivät ole niin tärkeitä mutta jotka kokevat seurakunnan etäiseksi ja työntekijävaltaiseksi. He kaipaavat yhteisöä ja mahdollisuutta aktiiviseen toimintaan. Osa (mutta vain osa) heistä löytää mielekkään toimintaympäristön herätysliikkeestä tai muusta kristillisestä yhdistyksestä.
Hannu,
Ensimmäiset kirkkopakolaiset kohtasivat kirkon vainon ja pakenivat Jerusalemista ja näin Evankeliumi levisi kaikkialle tunnettuun maailmaan. Seuraavia aaltoja, mitä kirkon vainoamisiin tulee, alkoi esiintyä tuhatluvun vaiheteessa. Heitä edusti mm. Pietro Valdus-liikehdintä. Nk. Uudelleenkastajat oli seuraava merkittävä vainon aalto, jota toteutti paavin lisäksi mm. Lutherin kirkollistuminen ja tähän vainoamiseen liittyi jopa Calvin.
Azusa – kadun aalto sai levitä suhteellisen pienillä vainoilla. Ainoastaan italiassa paavin sanelema nk. Buffarini-Guidi lakia, jonka nimi oli ”Laki Helluntalaisten tuhoamiseksi”, alettiin totetuttamaan v. 1935. Laki poistui ”käytöstä” virallisesti v. 1957. Tämän vainon tuloksen Italiassa on suurin läntisen Euroopan helluntailiike, yli 1200 paikallista seurakuntaa.
Toistaiseksi ”kirkoistapako” on ollut toteuttamassa maailman evankeliointia.