Kirkkorakennuksista, messun tylsyydestä ja hiljentymisen tarpeesta

Kävin pitkästä aikaa kirkossa. Välillä tulee sellainen fiilis, että kirkkoon on päästävä.

Asuessani ulkomailla piipahdin kirkossa joka viikko. En aina messussa, vaan muuten vain hiljentymässä, rukoilemassa, sytyttämässä kynttilän. Roomalaiskatolisissa maissa useat kirkot ovat auki aamusta iltaan hiljentymistä, messua ja yksityistä rukousta varten. Suomessa käyn kirkossa todella harvoin, vaikka olen ”aktiivinen kirkon jäsen” ja Helsingissä olen kirkkojen ympäröimä. Valitettavasti kirkon ovet ovat harvoin auki, kun halu poiketa siellä tulee. Mahdollisuus hiljentymiseen ei myöskään aina toteudu, sillä uteliaiden turistien ohella kirkossa saattaa olla urkuharjoituksia ja työntekijöitä toimittamassa asioita. Tämä on ihan ok, kirkkohan on kaikkien paikka. Mutta hiljentymiseen olisi hienoa saada mahdollisuus, jos kirkkoon sitä varten tulee.

Kirkko on minulle pyhä paikka. Rakennus, jonne menen kohtamaan Jumalan erityisesti. Samalla kirkko on turistinähtävyys, kulttuurinen ja historiallinen rakennus, monitoimitila ja kohtaamispaikka. Kaikki arvokkaita toimintoja. Monipuolisessa käytössä kirkkorakennuksen merkitys pyhänä paikkana kuitenkin herkästi unohtuu. Omasta elämästäni tulee mieleen kaksi esimerkkiä, kuinka pyhien paikkojen pyhää tarkoitusta voi vaalia ja kuinka hiljentymiselle voisi tehdä tilaa:

• Moskeijavierailut Pariisissa, Turkissa ja Singaporessa: Turistina käyn mielelläni kaikissa pyhissä paikoissa. Vierailemissani moskeijoissa turisteille oli omat vierailuajat sekä sisäänkäynnit. Varsinkin Singaporen moskeijaan oli vaikea päästä sisään, rakennus oli rukoilijoiden käytössä lähes koko ajan. Turistina vierailumahdollisuus oli tiettyinä päivinä ainoastaan muutaman tunnin ajan. Upeaa sanon minä! Rakennus oli siinä tarkoituksessa mihin se oli rakennettukin: pyhänä paikkana, jossa lähestyä Jumalaa. Oivallinen muistutus, että useat turistikohteet ovat myös osa ihmisten arkea ja uskonelämää.
• Helsingin Tuomiokirkko elämäni kriisikohdassa: Olin jäämässä työttömäksi syksyllä 2015 ja päätin hädän hetkellä mennä sinne, missä tunnen oloni turvalliseksi. Halusin mennä kirkkoon itkemään, rukoilemaan ja hiljentymään. Rauhassa, anonyymisti ja yksin. Oli ensinnäkin työn ja tuskan takana, että ehdin silloisesta työstäni Tuomiokirkkoon ennen sen sulkeutumista (klo 18.00). Toisekseen julkinen itkeminen kirkon penkissä rukouksen ja ahdistuksen keskellä oli varmasti kiintoisa näytös paikalla olleille vierailijoille. En ole luonteeltani ujo, joten katselijat eivät minua häirinneet. Mutta olisin arvostanut, jos kirkossa olisi ollut jossain sivupenkissä rajattu paikka yksityiselle hiljentymiselle. Olisin saanut itkeä siellä rauhassa poissa kanssaihmisten katseiden alta.

Hiljentymisen ja yksityisen rukouksen lisäksi kirkko on minulle paikka, jossa osallistua messuun. Pidän rituaaleista. Jollen olisi luterilainen, olisin varmaan roomalaiskatolilainen. Jollen olisi kristitty, olisin varmaan hindu tai juutalainen, koska näissä uskonnoissa käsinkosketeltavien rituaalien kirjo on valtava. Rakastan messussa kaavaa. Tämä oli itselleni yllätys, kun sen aikanaan tajusin. Olen monessa asioissa kirkon silmissä liberaali mutta messun kaava ja tietyt muuttumattomat osat ovat minulle todella merkityksellisiä. Historian ja tradition jäljet puhuttelevat. Tietyt sanamuodot lohduttavat ja liikuttavat. Messun muuttumattomat elementit linkittävät minut osaksi kristillisen perinteen ketjua. Ehtoollinen on aina hieno kokemus.

Sunnuntaimessu ei kuitenkaan kuulu rutiineihini. Pääasiassa siitä syystä, että ne ovat itselleni väärään kellonaikaan, klo 10.00 on liian aikaisin, klo 14.00 alkavat ”perhemessut” on suunnattu ennen kaikkea lapsiperheille – olen sinkku aikuinen eli en kohderyhmäläinen – ja klo 18.00 Helsingissä alkava Tuomasmessu ei tyyliltään aina puhuttele itseäni. On upeaa, että messutarjontaa on enkä halua kuulostaa valittajalta. Vierailemattomuuteni messussa ei johdukaan pelkästään kellonajoista.  Kyse on siitä, että varsin usein messu ei puhuttele minua – yleensä mitenkään. Siksi käyn (sunnuntaisin) messussa kovin harvoin, vaikka ehtoollinen on minulle tärkeä rituaali. Jos messu puhuttelisi, menisin sinne mihin kellonaikaan tahansa.

Messun ongelma itselleni on, että niin hieno rituaali kuin se onkin, sen irrallisuus arkielämästä häiritsee. Harvoin koen messussa myöskään pyhyyttä. Jos raamatuntekstit eivät puhuttele ja saarna ei kosketa, niin miksi käydä kirkossa niitä kuuntelemassa? Jos virret eivät innosta, miksi mennä laulamaan niitä? Jos messun liturgia ja vuorolausunnan sanat tuntuvat ulkokultaisilta eikä tunnelma tunnu pyhältä, miksi osallistua messuun?  Varsin usein koen kirkossa näitä tunteita. Tekstit ja saarna eivät puhuttele minua millään tavalla. Niitä ei avata tai linkitetä osaksi arkikokemusta, jolloin ne jäävät ontoiksi. Jos minulle sanotaan, että mene ja palvele Herraa, niin mitä se nykyihmisille tarkoittaa? Tähän toivoisin kirkossa sanoitusta.

Messussa lohdullisinta itselleni on anonyymius ja muuttumattomuus. En usko Jumalan tarvitsevan messua, vaan minun ihmisenä tarvitsevan sitä. Ja siksi on mahtavaa, että meillä on jumalanpalvelustraditio, joka siirtyy ajasta aikaan, sukupolvelta toiselle. Toivosin vain, että jos luterilaisen oppimme keskiössä on evankeliumi ja sananjulistus, niin sitä tehtäisiin sillä tavoin, että se koskettaisi ihmisten elämää jotenkin. Tiedän kokemuksesta, että saarnaaminen on vaikeaa eikä kirkkovuoden raamatunkohtien sisällöstä ammentaminen nykyhetkeen aina ole helppoa. Toivoisin silti, että tähän panostettaisiin. Olisi hienoa, jos Raamatun rikas sanoma löytäisi yhtymäkohdan arkitodellisuteeni kanssa. Valitettavan usein tämä ei messussa toteudu ja siksi en sinne tahdo mennä, vaikka rituaalisuutta kaipaankin.

Olin messussa viime sunnuntaina ja se oli tylsä. Voi tietysti keskustella, että kuuluuko messun olla viihdyttävä, mutta jos kirkkona suremme tyhjiä penkkirivejä, voimme mennä itseemme ja kysyä, mistä niiden tyhjyys johtuu. Jos emme välitä evankeliumia ihmisiä kiinnostavalla ja koskettavalla tavalla, niin kuihtuuko sen julistus lopulta kokonaan? Nykyihminen kaipaa elämyksiä ja kokemuksia, messu voi parhaillaan tarjoilla näitä liikutaanhan siinä syvällä uskon kysymysten äärellä. Mystisyys on messusta kuitenkin riisuttu ja varsin usein se tuntuu näytelmältä, jota seuraa sivusta. Tunnekokemus puuttuu ja ainakin sitä minä juuri kaipaan. Usko on elämystä, tunnetta ja jotain käsittämätöntä. Olisi hienoa elää näitä asioita todeksi niin kirkossa kuin messussa.