Jos sosiaaliseen mediaan uskoisi, kirkossa ei muuta tehtäisikään kuin riideltäisi ja rakennettaisi rintamalinjoja. Jakaannuttaisiin sinne, tänne ja tuonne, erottaisiin silmät kiiluenja parahdeltaisiin kaikkea hätää.
Minä en usko olevani ainoa, jolla ei ole mitään syytä riidellä, moittia ketään tai jakaantua kuppikuntiin.
Uskon, että huomattava osa ellei peräti enemmistö kirkon jäsenistä seuraa lähinnä hämmentyneenä keskustelua, jota taitavasti lietsotaan. Samalla kuitenkin tehdään kuten ennenkin: käydään kirkossa, rukoillaan, luetaan Raamattua.
Rauhallinen enemmistö ei ole kieltämässä keskustelua, mutta pyytää saada olla ottamatta itse jyrkkää kantaa mihinkään suuntaan.
Emme halua olla sormella osoittelemassa, kuka on suurin syntinen ja miksi. Kristillinen omatunto kun kehottaa ennen muuta kilvoittelemaan oman sielun tilasta. Kaikki olemme syntisiä ja tarvitsemme Jumalan armoa Kristuksessa.
Ei tällainen asema ole ongelmien kieltämistä. Se on rauhallisuutta ja sovinnon rakentamista. Jokaisen ei tarvitse rykäistä ilmoille painavaa sanaansa arkkipiispasta, avioliittolaista, suhteesta vähemmistöihin tai ties mistä. Arvokkaana pidän sitä, että hiljaa rukoilee viisautta niille, joilla on valta ja vastuu.
Minun kirkossani joistakin asioista eri mieltä olevat mahtuvat hyvin samaan pöytään. Yhdistäviä asioita on niin paljon enemmän. Ennen muuta Kristus itse.
Yhteisöjen rakenteet ovat hyvin kiinostavia. Kapituli elää omaa elämäänsä. Niinhän tekee jokainen työyhteisö. Näköala muotoutuu oman työn kautta. Sama tapahtuu myös paikallisesti.Usein on vaikea nähdä oman työnsä ”taakse”. Työ itsessään sokaisee. Nyt tarvitaan kykkyä ja uskallusta nousta oman työn yläpuolelle. Tutkia rakenenteita ja ymmärtää toiminnan tuloksia.
Oman työn ja elämäntehtävän mielekkyyden kyseenalaistaminen ei ole kenellekkään helppoa. Kirkon tulevaisuuden kannalta tämä olisi välttämätöntä. Jonkun olisi uskallettava sanoa:”miksi kunikaalla ei ole vaatteita”. Kirkon raskain virhe on sen itsetyytyväisyys.
Se ei uskalla nähdä sitä minkä muut katselevat.
On hurjan surullista nähdä miten kirkko käpertyy oman toimintansa tyhjyyden ympärille, puolustusasemiin kaikkea siihen kohdistuvaa aitoa kritiikkiä kohtaan. Surullista se on siksi, että kirkko menettää aivan valatavasti mahdollisuuksiaan.
Oma osansa tässä on myös kirkon raskas ja monilta osin täysin tarpeeton hallintohimmeli: on kirkkohallitusta, hiippakuntia, rovastikuntia, seurakuntayhtymiä ja vielä työalaselektiivejä ja sitten vielä jos sun vaikka mitä johtokuntaa ja toimielintä. Siinä on hyvin helppo jäädä pyörittelemään papereita keskenänsä ja vieraantua todellisuudesta, sokeutua huomaamatta.
Luulen muuten, näin osa-aikaisilomantsilaisena, että yksi syy Ilomantsin päätökseen muuttaa kappalaisen virka seurakuntapastoriksi oli juuri siinä, että srk-pastorin virkaa koskevissa asioissa paikallisseurakunnalla on suurempi päätäntävalta kuin kappalaisen virkaa koskevissa.
Harmittaa muuten sekin, että Ilomantsia pitkään palvelleen lehtorin paikkaa ei täytetty hänen eläköitymisensä jälkeen. Olisin ehdottomasti hakenut. Toisaalta, ehkä kirkko on onnellisempi kiltimpien, nöyrempien ja kuuliaisempien työntekijöidensä kanssa… valtaosa ihmisistä todennäköisesti sosiaalistuu helpommin sisäiseen valtapeliin ja kirjoittamattomiin sääntöihin sun muihin virtahepoihin sakasteissa kuin alle- tai siis tässä tapauksessa yllekirjoittanut.
Autuaita ovat rauhantekijät, kuten Herramme sanoi. Olen tätä keskustelua sen verran pitkään seurannut, ja myös tarjonnut rauhaa siinä varsin heikosti onnistuen, että itselleni herää kysymyksiä.
On hyvä asia, että vedotaan rauhaan. Mutta olisi mielenkiitoista tietää lisää mitä Marja-Sisko ajattelet rauhan tarkoittavan. Joitain asioita mainitsekin, mutta ei haittaisi jos ymmärrys siitä mitä rauha on lisääntyisi.
Kiitos kysymästä, Mika Laiho.
Rauhalla viittaan ajatuksiin blogikirjoituksessani. Vaikka meillä jokin tiukka kanta johonkin asiaan, sitä ei aina ole pakko sanoa. Tai jos on, niin voisiko sen tehdä joulun jälkeen?
Politiikassa sanotaan, että annetaan asioiden riidellä, ihmiset voivat silti olla sovussa. En yleensä ihannoi politiikkaa, mutta tuota henkeä toivoisin kirkolliseen, uskonnolliseen ja hengelliseen keskusteluun.
Jos asiat riitelisivätkin, ihmistä voi silti kunnioittaa ja aidon keskusteluyhteyden säilyttää.
Kaikki lienevät kohdanneet somessa ”keskustelijoita”, jotka eivät keskustele, vaan huutavat yrittämättäkään selvittää toisin ajattelevien kantaa ja sen perusteita.
Sitten on tietysti myös se rauha, jota ei anneta niin kuin maailma antaa…
Olen paljon miettinyt YK:n ihmisoikeuksien julistuksen 1. artiklaa, joka on osa julistuksen menetelmällistä osaa. Se siis kertoo, miten ihmisoikeuksia tulisi ajaa. Teksti on jo hiukan vanha, mutta sisältää erittäin suuren viisauden. ”heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä”. Tämän artiklan perusteella kaikki suomalaiset päälinjan ihmisoikeustoimijat ovat samalla rauhanjärjestöjä myös käytännössä.
Nähdäkseni yksi osapuoli sanoo ajavansa ihmisoikeuksia, mutta niiden asiasisältö on jäänyt tuntemattomaksi. Sitä olen usein hämmästänyt, miten paljon hyökkäävälle toiminnalle annetaan taustatukea. Kuitenkin jotenkin tuntuu historian perusteella sitlä, että muu kuin rauhanomainen toiminta lopulta syö lapsensa.