Kirkon kutistumisen syyt on hyvin monet. Pelkkä politiikka ei sitä saa aikaan. Yhtenäiskulttuuri on kadonnut . Sitä vain ei enää ole. Kirkossa kuitenkin toimitaan ja eletään, niin kuin tätä ratkaisevaa muutosta ei olisi tapahtunut.
Tarvitaan laajempaa sitouttamista toimintaan ja yhteisöllisyyden rakentamista. Se samalla synnyttää yhteisöllisyyttä. Pirkkalan nuorisotyö on siitä yksi hyvä esimerkki. Rippikoulussa luodaan nuorista yhteisö, joka tulee yhdessä seurakunnan toimintaan mukaan.
Tämä aivan yksinkertainen perusasia on jäänyt kirkossa huomiotta miltei kokonaan. On luotava yhteisöllisyys. Syynä siihen on ilmeisesti se, että pappien työaika kuluu lakisääteisissä toiminnoissa, joilla ei ole mitään tekemistä yhteisöllisyyden luomisen kanssa.
Yhteisön luomiseen tarvitaan työnäkyä ja on tunnettava ne mekanismit, joilla yhteisöllisyys syntyy.
Samalla on jostain saatava ne voimavarat, joita tämä tehtävä vaatii. Ne pitää osata ottaa käyttöön.
Kaupungistuminen muutti yhtenäiskulttuurin lopullisesti. Maaseudulla ja pienemmissä taajamissa yhteisöllisyyttä vielä on. Vastaantulijoita maalla tervehditään ja tiedetään, kuka seinän takana asuu ja autetaan tarvittaessa. Yhteisöllisyyttä löytyy kaupungeissakin vielä harrastuspiireistä yms.
Kerrostaloissa harvemmin yhteisöllisyyttä on osattu hoitaa
Täällä meilläpäin vielä suuri osa kirkon väestä tuntee toisensa ja kokee yhteisöllisyyttä kirkon toiminnassa. Isoissa taajamissa, joissa suurin osa kansasta asuu, on täysin eri tilanne.
Heti kun kirkossa herätään yhteisöllisyyden merkitykseen ja sen rakentamiseen, niin myös viranhaltioille avautuu aivan uusia mahdollisuuksia omien työtehtävien delegoimiseen seurakuntalaisille. Jolloin yhteisön hoitamiseen avautuu mahdollisuuksia.
Parikymppinen seurakuntanuori kykenee pitämään paljon mielenkiintoisemman oppitunnin riparilaisille, kuin leiristä vastaava viranhaltija. Samalla tällä nuorella aikuisella on mielekästä ja jopa koukuttavaa tekemistä, joka varmasti rohkaisee sitoutumaan kirkon toimintaan. Samaan aikaan viranhaltija voi ihan rauhassa keskittyä muihin tehtäviin, joita leirillä riittää Tai vaikka omaan virkistäytymiseen, joka sekin on välttämätöntä välillä. Kaikkia tunteja ei tietenkään voi muille antaa. Osan voi kuitenkin aivan hyvin. Rippileiri on melkoisen rasittava kokemus kokeneellekin työntekijälle ja nuoret aikuiset helpottaisivat tilannetta paljon.
Viranhaltijoiden- ei tarvitsisi välttämättä vetää itseään aivan loppuun asti. Kaikkiin tehtäviin, kuten tuntien valmisteluun, niiden pitämiseen ja kaiken maailman tehtävien hoitamiseen yksin. Apuna kun on muutama nuori aikuinen, joihin riparilaiset voivat samaistua ja ajatella, ett hekin voisivat joskus olla apuohjaajina. Kirkkoon kuuluminen on silloin mielekäs juttu.
Samaa sapluunaa voisi aivan hyvin toteuttaa monissa muussakin seurakunnan toiminnoissa.
Puuttuva yhteisöllisyys syntyisi itsestään, kun seurakuntalaiset ovat osa vastuuta kantavaa tiimiä.
Näkisin näissä mahdollisuuksissa paljon hyötyä viranhaltioille, jotta hekin voisivat paneutua paremmin tehtäviinsä ja delegoida toisarvoisempia tehtäviä muille. Jolloin syntyisi sitä kaivattua yhteen hiileen puhaltamisen meininkiä. Kaikki hyötyisivät ja kirkkoa ei enää koettaisi sisäänlämpiävänä, vaan sen koko toiminta voisi yhteisöllisenä suuntautua ulos.
Pekka: ” Samalla tällä nuorella aikuisella on mielekästä ja jopa koukuttavaa tekemistä, joka varmasti rohkaisee sitoutumaan kirkon toimintaan.”
Jaa’a, mistäköhän noita nuoria aikuisia mahtaisi löytyä? Kyllä se Pekka on niin, että tänä päivänä niin nuorilla kuin vähän vanhemmillakin aikuisilla on mielessä ihan muut mielenkiinnon kohteet ja koukuttavat tekemiset kuin rippikoulujen opettajapuuhat. Eivätkä ne tekemiset nyt juurikaan taida olla omiaan rohkaisemaan kirkon toimintaan sitoutumaan.
Kiva Kimmo kun olet tässäkin keskustelussa mukana. Ehkäpä et ole ollut kuuntelemassa ja seuraamassa parikymppisen pitämää rippikoululeirin oppituntia. Ne tilanteet laittoi minut pohtimaan sitä, miksi ihmeessä me ohjaajat pidetään yleensä kaikki oppitunnit itse. Joitain voi aivan hyvin antaa muille.
Nuorten aikuisen pitämää oppituntia riparilaiset seurasivat paljon kiinnostuneempana, kuin omia tuntejani. Mistään häiriöistä , tai muusta vastaavasta ei ollut mitään merkkiä. Nuoretaikuiset osaavat puhua ymmärrettävää nuorten kieltä nuorille.
Jopa hoopolle tuntuu ajatus siitä, että me koulutusta saaneena kykenisin parempaan kuin nuo nuoret, jotka vasta melko vähän aikaa sitten olivat itse riparilaisia.
Pekka: ”Nuorten aikuisen pitämää oppituntia riparilaiset seurasivat paljon kiinnostuneempana, kuin omia tuntejani. ”
Sitä en epäilekään. Kysymys olikin vain siitä, mistä niitä parikymppisiä nuoria aikuisia löytyy, joita vielä tänä päivänä henkimaailman hommat kiinnostavat. Taitavat parikymppisten mielenkiinnonkohteet olla jossain ihan muualla kuin rippikkoulujen opetushommissa – ainakin suuren enemmistön.
Delegoida ”toisarvoiset” tehtävät muille. Mitä papit sitten tekevät ? Rentoutuvat ? Aivan kuin ennen vanhaan, että naiset kelpasivat vain kahvinkeittoon.
Lähetyssihteerinä kirkon leivissä ehdotin sitä, että seurakuntalaiset ottaisivat myös vastuuta tehtävistä. Seurauksena oli juuri tuo. ”Teillehän palkka siitä maksetaan, että teette työn.” No mikäs siinä sitten. Suretti, että seurakunnalla itsellään on tämä asenne lujassa. Halutaan olla vain katsomassa ja moittimassa, mutta mitään todellista vastuuta ei haluta ottaa. No tähänhän kansaa on vuosisadat jo opetettu. Papit tekee työn ja puhuu ja muut istuu penkissä hiljaa.
Kahvikeitto on parasta yhteisöllisyyden luomista.
Jos on ammattikoulutuksen saanut työntekijä joka on pitänyt 20 kertaa aikaisemminkin tuon rippikoulutunnin niin todella harva nuori pystyy pitämään tarkoituksenmukaisemman ja paremman opetuksen.
Rippikoulun vetämisessä päävastuu saisi olla suunnilleen rippikoululaisten omien vanhempien ikäisillä vastuunkantajilla ja työntekijöillä.
Ei saa kasvattaa lapsia rasismiin ja antisemitismiin.
Eurooppa-neuvosto kieltää antisemitismin ja siihen yllyttämisen. Evankeliumi on juuri tätä panettelua ja vihanlietsontaa.
Ja vaikka meillä nyt onkin uskonnonvapaus, ei toisten uskominen paholaisen lapsiksi ole kovinkaan aikuismaista ja järkevää uskomista.
En ole ihan varma siitäkään, että helvetillä pelottelu tehoaa enää tässä ajassa kun kaikki alkavat olla lukutaitoisia ja kirjanoppineita, eikä auktoriteettius ole vain harvojen yksinoikeus kylvää ennakkoluuloja, kuka tahansa voi valehdella tai puhua totta, kansalla on nyt sananvapaus.
Rippikouluopetuksessa olisi mielestäni hyvä keskittyä siihen mihin pyritään. Jos tavoitteena on vain pitää rippikoulu ja konfirmaatio, niin silloinhan sillä ei ole mitään väliä kuka ja miten oppitunnit hoidetaan. Jos taas on tavoitteena se että nuoret tulevat mukaan seurakunnan toimintaan rippikoulun jälkeen, niin kaikessa on pyrittävä toimimaan hiukan toisin.
Kirkko pitää rippikoulutyötä lippulaivanaan ja sisältyyhän siihen valtavia mahdollisuuksia. Ne vain jätetään useimmiten käyttämättä. Hoidetaan leirit hienosti, mutta jätetään työ kesken. Jospa sähkömiehet asentaisi taloon sähköt ja jättäisi yhdistämättä sähköverkkoon. Tai jos tehtäisiin uusi hieno tie, reunaviivoineen ja ramppeineen, niin siitä ei suurta kiitosta annettaisi, jollei sitä tietä voisi ajaa. Sillä sitä myöten ei pääsisi mihinkään. Nyt kuitenkin ylistetään suureen ääneen rippikoulua, jonka jälkeen ei nuorista huolehdita lainkaan. Sitten ihmetellään, että he muutaman vuoden päästä eroavat kirkosta.
Rippikoulu on todellakin kirkon lippulaiva jonka toimintaperiaatteita kirkossa noudatetaan. Sen enempää, kuin ei nuoria oteta mukaan rippikoulujen vastuutehtäviin ja anneta heille mahdollisuutta kasvaa siinä nuoreen aikuisuuteen yhdessä seurakunnan kanssa, niin samoin toimitaan koko seurakunnan kanssa. Seurakuntalaiset pidetään visusti pois vastuutehtävistä, josta seuraa se, ettei seurakuntalaiset pääse kokemaan toimintaa omakseen. Sitten taas ihmetellään sitä miksi ihmiset ei pysy kirkossa. Sitoutumien seurakuntaan ja kirkkoon tulee siitä, että osallistuminen siihen koetaan merkitykselliseksi.
Rippikoulun opetuksessa pitäisi olla kirkon opin mukaisesti sisältö pappien kasteessa antama pelastus heille, kun vaan maksavat kirkollisveroa lopun elämänsä. Silloin pelastu poislähdön jälkeen ilmenee Pyhä henki Jumalan antamalla uudella ruumiilla taivaan ikuiseen paratiisiin.
Pekka olet itse todennut ettei rakastamista voi opettaa, kuinka siis liität rippikouluun rakkauden Jumalaan yli kaiken ja lähimmäiseen niinkuin itseen?
Saatko kannetun veden kaivossa pysymään?
Mielestäni olisi oikein hyvä, jos nuoret ymmärtäisivät myös sen mitä rippikoulussa heille yritetään opettaa. Jos he tajuaisivat oikeasti mistä on kyse, niin eiväthän nuoretkaan niin tyhmiä ole, että jättäisivät nämä asiat leirin jälkeen sikseen. Ennen systeemi oli se, että kristinoppi oli ensin opeteltava ja sitten pääsi rippikouluun syventämään opetusta. Nyt viikossa käydään nopeasti läpi asioita, jotka menevät nuorilta yli hilseen ja joista he eivät pian leirin jälkeen muista mitään. Rippileiri jää lapsuusmuistoihin kivana kokemuksena, niin kuin Särkänniemessä käynti.
Ei saa saastuttaa nuorta väkeä vihakirjoituksilla, joita evankeliumi kirkon oppikirjana sisältää, nuoriso tietää jo, että vianlietsominen on väärin ja laitonta.
Vian lietsominen on aika tyypillistä jokaisessa avioliitossa, joten kyllä siitä tulee puhua nuorille ajoissa. Ettei vian lietsominen tule täydellisenä yllätyksenä. Jos parit tunnistaisivat omat vikansa ja pyrkisivät niitä korjaamaan, niin vian lietsomiset jäävät vähemmälle.