Marraskuun 2016 kirkolliskokouksessa esitettiin piispainkokouksen ja kirkkohallituksen selvitykset, joiden mukaan kirkon avioliittokäsitys ei salli samaa sukupuolta olevien vihkimistä eikä Suomen lakikaan sitä siihen pakota. Kun vielä nytkin tästä esitetään julkisuudessa eriäviä mielipiteitä, on syytä kerrata, mistä on kysymys.
Evankelis-luterilaisella kirkolla on ollut ja on edelleen perustuslain, uskonnonvapauslain ja avioliittolain 16 §:n nojalla oikeus vihkiä avioliittoon oman käsityksensä mukaisesti. Yhdenvertaisuuslain syrjintäkiellon rikkomiseen saati rikoslain syrjintärikokseen ei syyllisty pappi, joka kieltäytyy vihkimästä samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon. Sen sijaan pappi, joka näin tekee, toimii kirkon selkeästi kaikissa hiippakunnissa papeille ilmaistun kannan mukaisesti kirkon avioliittokäsityksen ja kirkkolainsäädännön vastaisesti. Tämä ei näytä menneen kaikkien kirkolliskokousedustajien tajuntaan, minkä vuoksi luen hiukan lakitekstejä.
Perustuslain 11 §: Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan.
Professori Veli-Pekka Viljasen viime marraskuussa käsitellyn lausunnon mukaan tämän uskonnonvapaussäännöksen piiriin kuuluu uskonnollisen yhdyskunnan oikeus itse päättää, minkälaisin edellytyksin, minkälaisin uskontokunnan oppiin liittyvin käsityksin ja minkälaisin menettelyin se vihkii avioliittoon. Tätä oikeutta ei voi tavallisella lailla evätä eikä merkittävästi rajoittaa. Tältä osin Viljanen viittasi prof. Mikael Hidénin asiantuntijalausuntoon lakivaliokunnalle 5.6.2014.
Viljanen piti selvänä, että perustuslain 11 §:n turvaamaan uskonnonvapauteen sisältyvä uskonnollisen yhdyskunnan sisäinen autonomia ja oikeus päättää uskonnon harjoittamiseen liittyvistä kysymyksistä sisältää oikeuden kirkoille ja muille uskonnollisille yhdyskunnille oikeuden itse asettaa lisäedellytyksiä avioliittoon vihkimiselle. Nämä lisäedellytykset voivat koskea myös avioliittoon vihkimisen ulottamista ainoastaan eri sukupuolta oleviin pareihin. Avioliittolain muutoksesta ei seurannut myöskään evankelis-luterilaisen kirkon papeille velvollisuutta ryhtyä vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja.
76 §: Kirkkolaissa säädetään evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta. Kirkkolain säätämisjärjestyksestä ja kirkkolakia koskevasta aloiteoikeudesta on voimassa, mitä niistä mainitussa laissa erikseen säädetään.
Avioliittolain 16 §:n mukaan sen lisäksi, mitä vihkimisestä säädetään 15 §:ssä, kirkollisen vihkimisen muut ehdot ja muodot määrää se uskonnollinen yhdyskunta, jossa vihkiminen toimitetaan.
Kirkkolain 2 luvun 18 §:n mukaan kihlakumppanit vihitään kirkollisesti avioliittoon kirkkokäsikirjassa määrätyllä tavalla. Kirkkokäsikirjan mukainen vihkimiskaava edellyttää vihittävien olevan mies ja nainen. Kirkollisen vihkimistoimituksen olennaiseen sisältöön kuuluu edelleenkin sulhasen tahdonilmaisu ottaa morsian aviovaimoksi ja morsiamen tahdonilmaisu ottaa sulhanen aviomieheksi. Kirkkokäsikirjan muotoilu perustuu kirkon avioliittokäsitykseen, jonka piispainkokous on 30.8.2016 jälleen kerran todennut.
Miksi sitten kirkkolaissa tai kirkkojärjestyksessä ei mainita mitään avioliittoon vihittävien sukupuolesta? Avioliittokäsitys sisältyy kirkon tunnustukseen, joka puolestaan on nivottu kirkon lainsäädäntöön kirkkolain 1 luvun 1 §:ssä. Kirkkolainsäädännön systematiikan kannalta mitään kirkkolakia alempaa säädöstä ei voida säätää eikä tulkita tämän säännöksen vastaisesti. Kirkkokäsikirja on kirkon oman lainsäädäntöelimen eli kirkolliskokouksen hyväksymä, joten sen painoarvoakaan ei voida tässä yhteydessä vähätellä.
Lainsäädäntöhistoriasta voidaan todeta, että vielä 1.1.1994 asti voimassa olleen kirkkolain (L 23.12.1964/635) 56 §:ään sisältyi maininta miehestä ja naisesta kihlakumppaneina. Kun silloin avioliiton kuulutukset poistettiin kirkkolaista, maininta miehestä ja naisesta jäi pois. Muutos ei siis johtunut kirkon avioliittokäsityksen muuttumisesta eikä sitä silloin muutettu.
Tarkoituksenmukaisuustulkinnassa kirkkolakia, kirkkojärjestystä ja sen valtuutuksin hyväksyttyä kirkkokäsikirjaa on tarkasteltava yhtenä kokonaisuutena, jolloin on katsottava niiden yhtenäisenä tarkoituksena olleen, että vain mies ja nainen voidaan vihkiä kirkolliseen avioliittoon.
Evankelis-luterilaisen kirkon papit ovat pappislupauksessaan sitoutuneet kirkon tunnustukseen. Siitä poikkeaminen voi johtaa tuomiokapitulin kurinpitotoimiin, joten en voi ymmärtää, millä valtuuksilla kukaan voi yllyttää pappeja sellaiseen.
Lisäksi julkisuudessa on jopa professoritasoisella tietämyksellä väitetty, että samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä kieltäytyvä pappi voisi syyllistyä rangaistavaan syrjintärikokseen. Pitääpä kerrata tämäkin lainsäädäntö ja sen tulkinta.
Yhdenvertaisuuslain 2 §:n mukaan lakia ei sovelleta uskonnonharjoitukseen. Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on 9.6.2016 hyväksynyt Ranskan korkeimman oikeuden päätöksen, jolla ranskalaisen pormestarin suorittama kahden miehen vihkiminen oli mitätöity. Samaa sukupuolta olevien vihkiminen ei ole siis sellainen ihmisoikeus, joka velvoittaisi kirkkoa.
Rikoslain 11 luvun 11 §:ssä tarkoitetun syrjintärikoksen tunnusmerkistö edellyttää, ettei kohteluun ole ”hyväksyttävää syytä”. Sellainen syy on perustuslakiin perustuva kirkon oikeus oman oppinsa määrittelyyn ja pappien velvoittaminen sitä noudattamaan. Avioliitto-oikeuden epäämistä kahdelta samaa sukupuolta olevalta aikuiselta ei siten voida pitää syrjintärikoksena.
Loukkaisiko sitten kieltäytyminen samaa sukupuolta olevien vihkimisestä kirkon jäsenten kirkkojärjestyksen 1 luvun 4 §:ään perustuvia oikeuksia? Säännös kuuluu seuraavasti:
Kirkon jäsenellä on oikeus päästä osalliseksi kirkon pyhistä toimituksista ja seurakunnan tarjoamista muista eduista kirkkolain ja kirkkojärjestyksen säännösten mukaisesti.
Kirkkokäsikirjasta puolestaan ilmenee, että vihkiminen voidaan suorittaa vain eri sukupuolta olevien henkilöiden kesken. Kirkon jäsenen oikeus kirkon toimituksiin ei siis ole ehdoton.
Totta, myös evlut kirkolla on oikeus pitää oma oppinsa.
Mutta mitä tehdä, kun se oppi ei vaikuta olevan selvä? Harvoinpa lienee maallisessa oikeudessa on kiistelty asiasta, jossa uskontokunnan sisällä mielipiteet näin rajusti jakautuvat.
Olisi varmaankin ollut selkeämpää, jos Eduskunta olisi todennut, että opin vastainen vihkiminen on erottamisperuste.
Jori Mäntysalo: ”Mutta mitä tehdä, kun se oppi ei vaikuta olevan selvä? Harvoinpa lienee maallisessa oikeudessa on kiistelty asiasta, jossa uskontokunnan sisällä mielipiteet näin rajusti jakautuvat.”
Kirkon oppi on kuin ihmisoikeudet: se ei ole mielipidekysymys. Kun kirkossa on päätetty, että näin me uskomme, sitä ei voi kumota sillä perusteella, että joku (esim. piispa) sanoo, etten minä näin usko ja ryhtyy opettamaan toisin. Sellaista toimintaa kutsutaan skismaattisuudeksi.
Jos joku on epätietoinen, mitä kirkko opettaa avioliitosta, sitä pitää tutkia kirkon omien dokumenttien perusteella. Tämän suhteen kaikki – myös piispat – ovat yksimielisiä: kirkko opettaa, että avioliitto on vain yhden miehen ja yhden naisen välinen liitto.
Sitten on asia erikseen, mitä itse kukin toivoo tai havittelee.. Mutta sen perusteella ei kirkossa opeteta eikä toimita.
Kiitos Risto Tuori. Toivottavasti tällä sivustolla kävijät lukevat tämän huolellisesti olivatpa sitten maallikoita tai ev.lut. kirkon työntekijöitä.
Kirkollisesta vihkimisestä on selvästi opin ja lain suhteen erilaisia näkemyksiä. Entä jos siitä todella jouduttaisiin oikeudessa riitelemään? Kuvatun kaltainen perustuslain suoja voi kirkolla hyvinkin olla. Siitä kiinni pitäminen voisi kuitenkin koitua kirkon tappioksi.
Mahtaisiko kirkolla käytännössä olla halukkuutta lähteä todistelemaan, että homoseksuaalisuus on hyvä syy rajoittaa palveluita joiltakin jäseniltä? Että tunnustus, laki ja ohjekirjat paitsi oikeuttavat, suorastaan velvoittavat kohtelemaan homopareja eri tavalla kuin muita jäseniä?
Jäsenten eriarvoinen kohtelu näyttää ja tuntuu syrjinnältä, vaikka se ei täyttäisikään syrjintärikoksen tunnusmerkkejä. Kirkon kannalta on minusta olennaisempaa ratkaista nopeasti, miten kaikkia jäseniä palvellaan yhdenvertaisina.
Risto Korhonen
Kirkollisisa toimituksissa ei ole kyse jäsenpalveluista, vaan uskonnonharjoittamisesta. Jokainen toimitus on samalla jumalanpalvelus.
Edellä mainitsemastani johtuen kirkollisiin toimituksiin ei päde palvelumuotoilun laialaisuudet. Leipuri voi muotoilla hääkakun sellaiseksi että se soveltuu samaa sukupuolta olevien häihin. Kakku on silti kakku. Uskonnollinen toimitus on sitävastoin uskonnollinen toimitus vain, jos se on kyseisen uskonnon mukainen. Toimitusta ei siis voida muotoilla riippumatta uskonnon opista.
Samaa sukupuolta olevaa kihlaparia ei voi vihkiä kirkollisesti soveltamalla vihkikaavaa toisin. Ensin pitää selvittää onko vihkiminen opillisesti mahdollista ja vasta sitten jos on, voidaan pohtia mahdollista kaavan muotoilua. Tämä on välttämätöntä, koska kirkkomme on muodollisesti valtiovallasta erillään toimiva tunnustuskirkko, ei siis valtiokirkko.
Oletan, että papin vihkimät samaa sukupuolta olevat parit pitävät vihkimistään myös uskonnollisena toimituksena. Miksi muuten haluttaisiin papin vihkivän? Tuskinpa heidän kokemustaan muuttaa yhtään se, mitä muut ajattelevat.
”Kirkollisisa toimituksissa ei ole kyse jäsenpalveluista, vaan uskonnonharjoittamisesta.” Jukka, käytännössä on kysymys molemmista tai vain toisesta. Vihkimistä ei välttämättä koeta jumalanpalveluksena, vaan perinteisenä ja yhteisöllisenä rituaalina. Yksi syy kirkossa vihkimisiin on myös se, että kirkot ovat usein komeita ja juhlavia rakennuksia. Itse asiassa monille kysymys on enemmän tai yksinomaan palvelusta.
Kirkolla voi hyvin olla oikeus evätä vihkiminen homopareilta. Ehkä tämä oikeus jopa vahvistetaan oikeusistuimessa myöhemmin. Minusta se vaikuttaa kuitenkin epätodennäköiseltä, koska spn-vihkimisen kannatus on niin suuri.
Mielestäni kirkon ainoa realistinen ja järkevä vaihtoehto on löytää kompromissi, joka kelpaa eri tavalla ajatteleville. Yksi mahdollinen kompromissi on se, että vihitään, ja toiset sitten toteavat keskenään entisen palopäällikön tapaan, että ”väärin vihitty”.
”Jukka, käytännössä on kysymys molemmista tai vain toisesta. Vihkimistä ei välttämättä koeta jumalanpalveluksena, vaan perinteisenä ja yhteisöllisenä rituaalina. Yksi syy kirkossa vihkimisiin on myös se, että kirkot ovat usein komeita ja juhlavia rakennuksia. Itse asiassa monille kysymys on enemmän tai yksinomaan palvelusta.”
Tässä ei nyt ole lainkaan kyse siitä miten kukin kokee. Kirkollinen vihkiminen ei ole jäsenpalvelu, eikä se ole myöskään ”kaikille avointa seurakunnan toimintaa”.
Tässä yhteydessä ei mielestäni ole lainkaan tarpeellista tai oleellista käyttää sanaa ”kokea”. Sillä ei ole merkitystä. Uskonnolla on tietty sisältö, ja uskonnollisilla toimituksilla on tietty sisältö. Ja silloin ei tokikaan pitäisi haluta kirkkohäitä koska ”kirkot ovat komeita ja juhlavia rakennuksia.”
Tässä asiassa luterilainen kirkko nyt tietyllä lailla niittää mitä on kylvänyt. Vapaiden suuntien, ortodoksi- ja katolisen kirkon avioliitto-opetus on kautta linjan ollut selkeämpi. Luterilaisessa kirkossa se on jo ajat sitten muuttunut kaikille avoimeksi toimitukseksi, joka on mielletty ”palveluksi” myös pappien taholta. Ja kirkon johto on vaiennut asiasta.
”Uskonnolla on tietty sisältö, ja uskonnollisilla toimituksilla on tietty sisältö. Ja silloin ei tokikaan pitäisi haluta kirkkohäitä koska “kirkot ovat komeita ja juhlavia rakennuksia.”
Rituaaleilla, myös uskonnollisilla, on eri tilanteissa ja eri ihmisille valtavan paljon erilaisia merkityksiä. Ne ovat nimenomaan henkilökohtaisia kokemuksia. Esimerkiksi minut on kastettu, konfirmoitu ja vihitty avioliittoon kristillisin menoin. Yhdessäkään noista rituaaleista en ole ollut vakaumukseltani kristitty. Kirkon jäsen tietenkin olin, eli tilastollisesti toki olin silloin kristitty.
Minut vihkinyt pappi todennäköisesti koki osallistuvansa eräänlaiseen jumalanpalvelukseen ja toimittavansa uskonnollista seremoniaa. Minulle vihkitoimitus oli perinne ja tapa, enkä kokenut sitä omalta osaltani lainkaan uskonnollisena. Mutta hauskaa oli kaikilla!
”Rituaaleilla, myös uskonnollisilla, on eri tilanteissa ja eri ihmisille valtavan paljon erilaisia merkityksiä. Ne ovat nimenomaan henkilökohtaisia kokemuksia. Esimerkiksi minut on kastettu, konfirmoitu ja vihitty avioliittoon kristillisin menoin. Yhdessäkään noista rituaaleista en ole ollut vakaumukseltani kristitty. Kirkon jäsen tietenkin olin, eli tilastollisesti toki olin silloin kristitty.”
—-
-En minä tätä tietenkään kiellä. Mutta ne eivät voi olla uskonnossa määräävä tekijä.
—–
”Minut vihkinyt pappi todennäköisesti koki osallistuvansa eräänlaiseen jumalanpalvelukseen ja toimittavansa uskonnollista seremoniaa. Minulle vihkitoimitus oli perinne ja tapa, enkä kokenut sitä omalta osaltani lainkaan uskonnollisena. Mutta hauskaa oli kaikilla!”
-Ok. Ja pointti oli mikä?
Ajatteletko että voit uskonnottomana tulla sanomaan että uskonnollisissa toimituksissa ei teologisella ja opillisella sisällöllä saa olla suurinta merkitystä, vaan ihmisten kokemuksilla? Ei se vain voi mennä niin.
Risto Korhonen: ”Mahtaisiko kirkolla käytännössä olla halukkuutta lähteä todistelemaan, että homoseksuaalisuus on hyvä syy rajoittaa palveluita joiltakin jäseniltä? Että tunnustus, laki ja ohjekirjat paitsi oikeuttavat, suorastaan velvoittavat kohtelemaan homopareja eri tavalla kuin muita jäseniä?”
Jukka Kivimäki jo hyvin vastasikin. Omasta puolestani voin vahvistaa sen, että kirkolliset toimitukset eivät ole ns. jäsenpalveluja.
Esim. kirkollinen hautaan siunaaminen on jumalanpalvelustoimitus, vaikka se ei olekaan sakramentti. Niinpä hautajaisissa ei soiteta letkajenkkaa, vaikka se olisi ollut vainajan mielimusiikkia. Siellä soitetaan musiikkia, joka ilmentää hautaan siunaamisen jumalanpavelusluonnetta. Muistojuhla on sitten erikseen..
Kirkossa voidaan tietyin ehdoin siunata myös kirkosta eronnut vainaja. Tämä vahvistaa sen, että kyseessä on jokin muu toimitus kuin jäsenpalvelu.
Niinpä tämä yhdenvertaisuus-periaate ei ulotu kirkollisiin toimituksiin, jos kirkon jäsen ei täytä esim. avioliittoon vihkimisessä kirkon avioliitto-opetuksen kriteerejä. Siihen ei vielä silloin riitä se, että vihittävät ovat kastettuja ja rippikoulun käyneitä kirkon jäseniä, vaikka itse avioliittoon vihkimisen suhteen ei muita kriteerejä olekaan erikseen lausuttu.
Kun ottaa huomioon kirkon oman avioliitto-opetuksen, on selvää, että tämä koskee vain eri sukupuolta olevia vihkipareja. Kyse ei ole syrjinnästä, vaan kirkon avioliitto-opista. Se ei ole mielipidekysymys. Edes piispoilla. Omat mielipiteet kirkon avioliitto-opista, toiveet ja haluamiset ovat sitten asia erikseen, mutta niiden mukaan kirkossa ei toimita.
Jos joku haluaa kirkkohäät siksi, että ”kirkot ovat kauniita” ja ”pappi puhuu niin kauniisti”, niin se ei merkitse sitä, että kirkon oman itseymmäryksen mukaan kirkollinen vihkiminen on vain ”palvelu” tai ”puite”, johon jäsenillä on oikeus siitä huolimatta, että jäsenten avioliitto ei täytä kirkon oman avioliittokäsityksen kriteerejä.
Keskeinen kirkollinen kriteeri on, että avioliittoon vihkimiseen tarvitaan aina mies ja nainen, koska kirkkokäsikirjassa puhutaan sulhasesta ja morsiamesta, jotka ovat suomen kielessä vakiintuneita sukupuolittuneita termejä. Mikäli joku haluaisi kikkailla sillä, että samaa sukupuolta olevien kohdalla voidaan sopia, kumpi on ”sulhanen” ja kumpi ”morsian”, se ei ole tarpeen, koska sen voi tarkistaa hetu:sta.
Kylläpäs tämä nyt pitää sanoa moneen kertaan. En syytä kirkkoa syrjinnästä ja olen itsekin sitä mieltä, ettei syrjintärikoksesta voi olla kysymys, jos homopareja ei vihitä. En myöskään pyri vaikuttamaan siihen, millainen kirkon opin pitäisi olla. Kirkon ”itseymmärrystä” on turha sekoittaa minun sanomisiini, siihen en ota kantaa.
Minusta on vain kiinnostavaa nähdä, miten kirkko toimii nyt, kun muutos avioliiton suhteen näyttää väistämättömältä, ja keskustella siitä, jos joku sattuu haluamaan.
Blogin kirjoittaja ja muuutamat muut tuntuvat nyt kuvittelevan tilanteen, jossa kirkkoa jopa oikeudessa syytettäisiin syrjinnästä tai muusta rikoksesta. Eihän sellaista kukaan suunnittele, vai onko minulta mennyt jotain pahasti ohi? Sen sijaan ainakin Kotimaa24:n keskusteluissa on voimakkaasti vaadittu, että kirkon pitäisi ryhtyä koviin toimenpiteisiin niitä pappeja vastaan, jotka homopareja vihkivät.
Minulla ei ole tässä henkilökohtaista panosta puoleen tai toiseen, mutta yhteiskunnallisena ilmiönä kirkon avioliittokysymys silti kiinnostaa. En väitä tietäväni, mihin se kirkon osalta johtaa, mutta spekuloin mielelläni;)
”Kirkossa voidaan tietyin ehdoin siunata myös kirkosta eronnut vainaja. Tämä vahvistaa sen, että kyseessä on jokin muu toimitus kuin jäsenpalvelu.”
Tietääkseni riittää, ettei vainaja ole kieltänyt ja kirkkoon kuuluva omainen tai vastaava pyytää siunaamista. Minusta tuo pikemminkin vahvistaa, että siunaaminen voi (asiakkaalle) olla myös pelkästään palveluluontoinen toimitus.
”Niinpä tämä yhdenvertaisuus-periaate ei ulotu kirkollisiin toimituksiin, jos kirkon jäsen ei täytä esim. avioliittoon vihkimisessä kirkon avioliitto-opetuksen kriteerejä. Siihen ei vielä silloin riitä se, että vihittävät ovat kastettuja ja rippikoulun käyneitä kirkon jäseniä, vaikka itse avioliittoon vihkimisen suhteen ei muita kriteerejä olekaan erikseen lausuttu.”
En ymmärrä. Vihkimiseen, kasteeseen, konfirmointiin ja hautaamiseen riittää kirkon jäsenyys. Kirkon opetuksesta ei tarvitse välittää, eikä uskonnollisuutta tai oppiin sitoutumista edellytetä missään tilanteessa (miten edes voitaisiin?). Kyllähän toimituksissa toki luetetaan rukouksia ja vaaditaan lupaamaan yhtä ja toista, mutta moni ei niihin osallistu kuin korkeintaan huulia liikuttelemalla.
Tällä hetkellä kirkon jäsenten vihkiminen onnistuu, elleivät puolisot ole samaa sukupuolta. Jos ovat, ei tipu vihkimistä. Kirkko siis kieltää joiltakin jäseniltään toimituksen, jonka se muuta kuin sukupuolta kysymättä tarjoaa toisille. Kyllä tästä voi kirkolle ihan oikea ongelma tulla, vaikka se puhdasoppista olisikin.
Jukka, jos vihkiminen ei ole tunnustuksellisista syistämahdollinen, asiasta on otettava rajoitus kirkkolakiin tai -järjestykseen. vrt keskustelu eronneiden vihkimisestä.
Vesa Hirvonen
Tämä ei pidä paikkaansa.
Vesa, jos kirkkolain avioliittopykälä muotoiltaisiin nyt, uuden avioliittolain säätämisen jälkeen, näin varmaan tehtäisiin. Ottaen huomioon kirkkolain syntymisen aikana, jolloin samaa sukupuolta olevien avioliitto ei ollut mahdollinen edes maallisen lain puitteissa, kirkkolakiin on tarpeetonta tehdä jälkikäteen rajauksia, koska kirkossa ei mikään tältä osin ole muuttunut. Kirkko nauttii yhä perustuslain sille suomaa autonomiaa tässäkin asiassa.
Toivon TK-liikkeelle malttia: ei kannata yrittää tunkea samaa sukupuolta olevia pariskuntia kirkkoon vihittäviksi ”kyökin ovesta”, jos sen voi tehdä myöhemmin ”paraatiovesta”. Malttia siis (mikä ei hätäisimmille tunnu mitenkään maistuvan, mutta kirkolla on selkeät periaatteet ja ohjeet tässä suhteessa: vain kirkolliskokouksen kautta päästään ”paraatiovesta”).
Kuten tunnettua, omasta puolestani en tule edistämään tätä ”paraatioven” avaamista samaa sukupuolta oleville pariskunnille, mutta jos se joskus aukeaa minusta huolimatta, tulen pitämään huolta siitä, että silloinkin omassa seurakunnassani toimitaan kirkon järjestyksen mukaisesti.
Jouni, kirkon autonomia ei tarkoita sitä, että jos lakeja muutetaan, ne eivät koske kirkkoa, ellei kirkko erikseen päätä, että ne koskevat sitä. Kun valtio 1900-luvulla muutti avioeroa koskevaa lainsäädäntöä, pappien oli vihittävä kaikenlaisista syistä eronneet, syylliset ja syyttömät, koska kirkkolakiin ei saatu rajoitusta. 2000-luvun alussa kirkon oli muutettujen perusoikeussäädösten vuoksi hyväksyttävä parisuhteensa rekisteröineet palvelukseensa, koska kirkolliskokous ei edes esittänyt virkakieltoa kirkkolakiin. Nyt kirkon on hyväksyttävä samaa sukupuolta olevien vihkiminen, jollei asianmukaisesti säädetä rajoitusta. Autonomiansa nojalla kirkko olisi jo ennen avioliittolain muutosta voinut käynnistää vihkikieltoprosessin. Kirkossa on todellakin toimittava kirkon järjestyksen mukaisesti, kuten sanot.
Vesa Hirvonen
Nyt jätät Vesa huomiotta, että asia otettiin huomioon jo avioliittolain muutosta säädettäessä.
Lain säätäjän tarkoituksena oli päättää että lakimuutos koskee vain siviilivihkimistä ja uskonnolliset yhteisöt seuraavat muutosta omalla päätöksellään jos seuraavat.
Niin ikään lainsäätäjän tarkoitus oli muuttaa vain lakia; ei suomalaista hääkulttuuria. Lainsäätäjän mukaa jokaisen voi säilyttää oman avioliittokäsityksen, mikä käytännössä tarkoittaa että kulttuuri muuttuu jos muuttuakseen.
Tämä kaikki ilmenee lainmuutoksen perusteluista, jotka kannattaa lukea tarkoin.
Pikaisesti tutkimalla löysin seuraavaa:
Kirkkolaki: ”Jumalanpalveluksista, sakramenteista ja kirkollisista toimituksista määrätään kirkkojärjestyksessä ja kirkkokäsikirjassa.”
Kirkkojärjestys: ”Kihlakumppanit vihitään kirkollisesti avioliittoon kirkkokäsikirjassa määrätyllä tavalla.”
Kirkkokäsikirja: ”Kirkollisesti vihittävien tulee olla rippikoulun käyneitä kirkon jäseniä.” Vihkikaavassa puhutaan mieheksi ja naiseksi luomisesta ja miehen liittymisestä vaimoonsa.
Maallikko- ja maalaisjärjellä minusta yllä olevan perusteella vaikuttaa siltä, että kirkolla ei (sääännösten puolesta) olisi juurikaan esteitä ryhtyä vihkimään myös samaa sukupuolta olevia pareja. Riittäisikö siis vain pieni säätö vihkikaavaan?
Jos perusteena avioliiton osapuolten määrittelylle on vain vihkikaava, se ei ehkä ole oikeudellisesti riittävä. Onko kirkon säännöstöissä muita mainintoja vihkiparin sukupuolista?
Kiitän kaikkia kommentoijia mielenkiinnosta blogikirjoitustani kohtaan. Ymmärrän Vesa Hirvosen ajatuksen niin, että avioliittolain 1.3.2017 voimaan tullut uudistus sitoo myös kirkkoa, ellei kirkko erikseen avioliittolain 16 §:n nojalla tee asianmukaista (kirkkolaki/ kirkkojärjestys?) siitä, että se määrää laista poikkeavat vihkimisen edellytykset. Tämä kanta näyttäisi perustuvan kansalaisaloitteen ja lakivaliokunnan lausunnosta poikkeavan vastalauseen sanamuotoihin (”ehdotetulla lainmuutoksella ei mitenkään puututa tähän uskonnollisten yhdyskuntien oikeuteen määrätä vihkimisen ehdoista”). Tämä ymmärrettiin kuitenkin yleisesti niin, ettei lain muutos koske kirkollista vihkimistä.
Minun blogissa esittämäni päinvastainen kanta perustuu puolestaan siihen, ettei eduskunta ole voinut perustuslain 76 §:n ja avioliittolain 16 §:n nojalla puuttua kirkon uskonnonharjoittamiseen, tässä tapauksessa avioliittoon vihkimisen edellytyksiin. Eronneiden vihkimisen suhteen kirkon kanta on muuttunut. Työ- ja virkasuhteiden osalta kysymys ei puolestaan ole ollut uskonnon harjoittamisesta, minkä vuoksi kirkon oli noudatettava yleistä lakia.
Kaikella kunnioituksella toista mieltä olevia kohtaan toistan edelleen otsikkoni: Kirkollakin (ja sen perinteisen avioliittokäsityksen omaavilla jäsenillä) on oikeus perustuslain suojaan.
Risto Tuori, kirkon oikeuteen määrätä vihkimisen ehdoista säädetyllä tavalla ei ole puututtu. Kirkolla oli ennen avioliittolain muutosta ja on yhä oikeus aloittaa prosessi samaa sukupuolta olevien vihkikiellon ottamiseksi omiin säädöksiinsä, koska avioliittolaissa sitä ei enää ole. Ei vanha avioliittolain muotoilu säily voimassa enää kirkonkaan osalta. Jos kirkko katsoo uskonnonharjoitussyistä vihkikiellon välttämättömäksi, sen on aloitettava prosessi sen säätämiseksi.
Vesa Hirvonen
Tässä on ilmeisesti olennainen ero meidän näkemyksissä. Avioliittolain 17 § antaa kirkolle oikeuden, mutta ei velvollisuutta vihkimiseen. Lain 17a §:ssä säädetään velvollisuudesta suorittaa vihkiminen, ja se koskee vain siviilivihkimistä. Kumpaakaan pykää ei muutettu vuonna 2015, kun tasa-arvoisesta avioliitosta säädettiin. Kansalaisaloittella ja lakivaliokunnan perusteluteksteilä ei 16 §.n perusteella aiemmin määrättyjä kirkollisen avioliiton edellytyksiä ole myöskään kumottu. Väite siitä, että kirkon pitäisi uudelleen päättää kirkollisen avioliiton edellytyksistä, on siis perusteeton.
Avioliittolain 16. pykälän perusteella kirkko on kirkkojärjestyksessään määrännyt kaksi lisäehtoa vihittäville: jäsenyys- ja rippikouluehdon. Ne säilyvät voimassa.
Vesa Hirvonen
Vesa Hirvosen kommentit ovat varmaan sitä trumpilaisuutta. Ei oleväliä, onko asia totta vai ei, kunhan se sopii omaan agendaan.
Olet Vesa Hirvonen aivan oikeassa tuon rippikoulu- ja jäsenyysehdon osalta. Olemme ilmeisesti yksimielisiä siitä, että avioliittolain muuto ei vienyt kirkollisen avioliiton edellytyksiä nollatilanteeseen, jossa kaikki ehdot olisi pitänyt päättää uudelleen? Kun näin ei ole, niin kirkon perinteinen avioliittokäsitys on samalla tavoin edelleenkin kirkollisen avioliiton edellytys kuin se oli ennen avioliittolain muutosta. Kirkkokäsikirjan vihkikaavan ilmaisut morsian/sulhanen ovat sanallinen ilmaus siitä. Juridinen peruste löytyy kirkkolain 1 luvun 1 §:stä, joka sitoo kaiken kirkon uskonnollisen toiminnan kirkon tunnustukseen.