Yhteisöillä on julkinen profiilinsa. Luterilainen kirkko tunnetaan demokraattisena. Helluntaiseurakunnat ja Jehovan todistajat ovat hyviä yksityisen rahoituksen hankkimisessa. Eniten jäseniä liittyy islamilaisiin ja katolilaisiin seurakuntiin, jotka osaavat maahanmuuttajatyön.
Ortodoksisuus on Suomessa yhteisöpuun pieniä oksia. Demokratiassa ja filantrooppien tai maahanmuuttajien sitouttamisessa me ortodoksit pärjäämme kehnosti. Voitamme helluntailaiset, luterilaiset ja muslimit mediajulkisuudessa. Olemme onnistuneet rakentamaan omnipotenttisen omakuvan, joka on sekoitus itsesensuuria ja pakkopositiivisuutta. Uskomme siksi naiivisti presidentti Sauli Niinistön varomattoman komplimentin ”olette tuntuvasti kokoanne suurempi”.
Konstantinopolin arkkipiispa ja patriarkka on asemaltaan kirkkoruhtinas. Olen nähnyt äkkipikaisen patriarkka Bartolomeoksen vallankäytön pimeitä puolia. Patriarkan toinen puoli herättää kunnioitusta: Bartolomeos on persoonana munkki, luostarielämää ja yksinkertaista ruokaa arvostava askeetti.
Ortodoksisen kirkon päämies on aina primo munkki ja vasta secundo arkkipiispa. Suomen uuden arkkipiispan valkoista huntua ei tulla asettamaan lesken tai poikamiehen päähän. Se puetaan jo köyhyys- ja askeesilupaukset antaneen munkin otsalle.
Patriarkka tai arkkipiispa on johtaja, joka vastaa kaikesta tai ei mistään. Jälkimmäisessä tapauksessa hän ei ole johtaja vaan narsisti, joka hyväksyy vain kehut ja ihailun. Johtaa voi vain antamalla kasvonsa vastuulle.
Uusi arkkipiispa rakentaa julkisen profiilinsa itse. Varminta olisi priorisoida, pysyä perinteissä ja luostarielämän järjestyksessä. Siihen kuuluvat liturginen pieteetti, itseopiskelu ja säästeliäs julkinen esiintyminen. Harrastuksiksi sopivat askeesin eri muodot, joista tärkein on ahneuden välttäminen.
Arkkipiispa Johannes jäi eläkkeelle 23 vuotta sitten. Kirkon jäsenmäärä oli tuolloin sama 56 000 kuin tänä vuonna. Johanneksen palkka oli 5 000 euroa. Nykyisen arkkipiispan kuukausipalkka on 11 000 euroa. Uusi arkkipiispa voi toimia virkamiesmäisen laillisesti ja pitää kiinni saavutetusta palkkaetuudesta. Askeettisiin arvoihin sitoutunut arkkipiispa johtaisi rehellisesti ja puolittaisi palkkansa.
Ortodoksinen kirkko on Suomessa populaatioltaan prosenttiliike ja tarvitsee kokoisensa arkkipiispan.
Jyrki H,
Toivon todellakin että seuraava arkkipiispamme arvostaa askeesia ja Kirkon perinnettä. Mallia voisi ottaa Athos-vuoren perinteestä enemminkin kuin Venäjän-mallisesta mahtailevasta byrokratiasta ja kimmellyksestä.
Eiköhän verottaja huolehdi siitä, että käteen ei jää kenellekään yhtään liikaan pennosia.
Hyvä kuvaus eri uskontokuntien raadollisuudesta.
Tämmöisiähän me olemme kaikki. Samoja ylimielisiä toisiamme ja jopa Jumalaa kohtaan.
Haluamme että meitä arvostetaan mutta emme halua antaa arvoa muille.
Paljon on vielä tekemistä siinä, että tulemme kerran Herramme kaltaisiksi.
JYRKI, Hyvä Veli.
Todella kiinnostava kirjoitus. Luterilaisena pappina ja Heinäveden Valamon ystävänä olen usein miettinyt, onko itsekritiikki, tai toisella sanalla sanoen itsereflehtointi teidän kirkossanne mahdollista? Tai, jos ja kun sitä ainakin vähän esiintyy, mitkä ovat seuraukset? Meillä luterilaisilla tai protestanteilla kritiikki ja myös itsekritiikki voi välillä mennä överiksikin. Mutta onko teillä sitä omassa joukossa, silloin kuin muita ei ole kuuntelemassa?
Jonkun kerran olen Uudessa Valamossa tai Sofiassa saanut saunban lauteilla tai muuten täysin epävirallisesti saanut ja voinut keskustella ortodoksisen kumppanin kanssa. Olen voinut suoraan sanoa ennusteeni, että niin katolinen kuin ortodoksinen kirkko ”ennen pitkää” tulee hyväksymään papin viran myös naisille. Miksi? Koska viurkoihin ei muuten enää jaada hoitajia. Ja koska hierarkkisuus ja patriarkaalisuus vähitellen muuttuvat vaikutukseltaan negatiivisiksi.
Kirkon jäsenmäärä laskee – hyvä niin! Rahvaan tavat ja tottumukset ovat juuri sitä, mitä kirkkoisät varoittivat seuraamasta. Miksi tähän ansaan langetaan kuitenkin aina uudestaan? Työ itseohjautuu malliesimerkistä. Jos esimerkki on illuusio näkymisestä kansan parissa tai julkisuudessa, ei pidä ihmetellä, jos näkyvyys on ainoa kriteeri seurakuntatyölle. Seurakuntatyö ja yhteiskuntasuhteet ovat tuottamattoman työn synonyymeja. Niitä voidaan verratta kiinalaisen maatyöläisen aherrukseen 50 vuotta sitten: työ vei kaiken ajan ja energian, mutta tuotti olemattomasti. Pappeuden ydin on siinä, että kirkonmenoja on pidettävä tarvittaessa tyhjille seinille, koska kirkon kotiläksyt tehdään temppelissä. Nykyinen visio on seurakuntatyössä kahvikuppien kilinässä tai valkoviinilasien äärellä yhteiskuntasuhteita hoitaen.
JYRKI, puhutko edelleen samasta asiasta?