Toimittaja Niilo Rantala kirjoittaa Kotimaassa 20.12.2024 edelleen teattereissa pyörivästä paavin valintaa käsittelevästä elokuvasta Conclave. Koska Kotimaan kulttuurijuttuja – kuten muitakaan – ei voi Kotimaan sivuilla suoraan mitenkään suoraan kommentoida, täytyy se tehdä näin blogin kautta.
Niilo kirjoittaa huikeasta paavin valintaa kuvaavasta elokuvasta ansiokkaasti ja monipuolisesti. Ei minulla ole elokuvan arvioon eikä loistavasti kuvattuun pyhien isien juonitteluihin mitään lisättävää. Tällaista korkeakirkollinenkin elämä voi olla.
Sitä vastoin haluaisin vähän laajentaa aiheen käsittelyä. Leffan päähenkilö, paavin valintaa Sikstuksen kappelissa Vatikaanissa johtava kardinaalikollegion dekaani, kardinaali Thomas Lawrence (Ralph Fiennes) pitää valintakokouksen alkajaisiksi koskettavan saarnan.
Siinä hän puhuu maailmanlaajan katolisen kirkon moninaisuudesta, moni-ilmeisyydestä, moniäänisyydestä. Siitä kuinka Vatikaaniin kokoontuneilla kardinaaleilla on erilaisia, hyvinkin vastakkaisia näkemyksiä. Siitä huolimatta, että he ovat saman kirkon jäseniä
Saarnassaan dekaani varoittaa varmoista mielipiteistä, kaikenlaisesta varmuudesta. Kirkon tie on paradoksi, epävarmuuden tie, varmojen näkemysten kyseenalaistaminen, epäonnistumisten myöntäminen, jopa oman uskon epäily.
Dekaanin saarna on koko elokuvan sykähdyttävintä antia – jotain niin idealistista kaiken kardinaalikollegoiden juonittelun, valtapyrkimysten, menneisyyden syntien paljastumisen ja pönöttämisen keskellä. Mutta siinä kiteytyy jotain kirkon syvimmästä olemuksesta – myös Suomen luterilaisessa kirkossa, ja nimenomaan tässä valeuutisten, salaliittoteorioiden ja kuplaantumisen ajassa.
***
Olen esittänyt aikaisemminkin, että juuri moniäänisyydessä ja siihen liittyvässä erimielisyyksien sietämisessä voisi olla kirkon brändin ydin, asia, jolla se erottuu kaikista muista hyvää ajavien ja maailmaa muuttamaan pyrkivien yhden asian liikkeiden ja organisaatioiden joukosta.
Kirkossa on viime vuosikymmeninä pyritty vimmalla yhteen yhteiseen näkemykseen. Kuitenkin kirkon historia on täynnä ristiriitoja, erilaisia näkemyksiä, omia tulkintoja, oikeassa olemisen varmuutta. Kautta aikojen on ristiriitoja kuitenkin soviteltu, etsitty suurinta yhteistä nimittäjää, etsitty asioita, joista voidaan olla yhtä mieltä. Sen tuloksena syntynyt jotain hyvää: kirkko on monella tavalla ajattelevien ihmisten yhteisö, eikä mikään muu yhteisö kätke sisäänsä niin suurta määrää erilaisia ja individualistisia mielipiteitä. Kirkossa ollaan totisesti mielipiteiden kirjolla.
Mitäpä jos kirkko ottaisi ihan tosissaan strategiansa lähtökohdaksi ajatuksen siitä, että kaiken maailman organisaatioista kirkko olisi juuri se, jossa voi ja saa olla eri mieltä, jossa saa epäillä, jossa saa erehtyä, jossa saa olla epätäydellinen – mutta samalla nöyrästi tunnustaen, että myös toisin ajattelevilla on siihen oikeus.
Ja myös niin, että tämä monella tavalla ajattelevien epävarma yhteisö myös tietoisesti näkyisi kirkon julkisuuskuvassa, siitä puhuttaisiin myös suurilla kirjaimilla, ihan oikeasti ääneen.
Ei se ole helppoa, mutta se olisi jotain ainutlaatuista, vastavirtaan kulkemista, todella radikaalia. Eli että jatkuvien erimielisyyksien, valtapyrkimysten ja oikeassa olemisen vaatimusten sijaan etsisimme suurinta yhteistä nimittäjää, tai edes pienintä.
Että rakentaisimme niille asioille, joista voimme olla yhtä mieltä. Ja rehellisesti tunnustaisimme, että samalla kun voimme olla asioista eri mieltä, voisimme kuitenkin kuulua samaan yhteisöön. Sietää toisiamme, ilman että vimmaisesti yrittäisimme käännyttää toinen toisiamme oman mielipiteemme kannalle.
Alkaen vaikkapa kirkolliskokouksen valtapolitiikasta. Ja kirkollisten medioiden ja somen keskustelupalstoilta.
Nöyryyttä se toki vaatii. Mutta eikö juuri siihen meitä kristittyinä ole kutsuttu?
***
Tiedän, että tämä on utopiaa, idealismia. Mutta eikö koko kirkon aate ole utopiaa? Eikö realismia silloin olisi se, että toiminnassamme pyrkisimme kohti tuota päämäärää, yhdessä elämisen päämäärää. Ja nostaisimme erimielisyyksien sietämisen – kilpailun toinen toistemme sietämisessä – kirkon strategian lähtökohdaksi.
Silloin voisi käydä kuin elokuvissa: epätodennäköisin vaihtoehto valitaan paaviksi.
Olipa hieno kirjoitus. Sen ajatuksiin ja toiveisiin on helppo yhtyä.
Saanen esittää eriävän mielipiteen.
Edellä kuvattuja pohdintoja ja ratkaisuja voidaan soveltaa tietysti joihin yhteisöihin mutta seurakunnan elämään edellä kuvatut ratkaisut ei sovi . Jos kuitenkin ajatellaan toisin niin olisi rehellistä myöntää että on erimieltä oleva viisaampi kuin Kunigas Salomon ja siinä sivussa sanoa että raamatun sana ei pidä paikkaansa . Salomon psalmissa kirjoittaa:
Jos Herra ei huonetta rakenna, niin sen rakentajat turhaan vaivaa näkevät. Jos Herra ei kaupunkia varjele, niin turhaan vartija valvoo.
Ihmisviisaudella ja järkeilyllä ei synny seurakuntaa vaikka olis tuhansia yhteisön rakentajia . Herra yksin rakentaa ja vain hän luo yhteyden Kristukseen ja vain hän luo keskinäisen yhteyden ihmisten välille ja myös seurakunnassa vallitsee ykseys .
Tämä Jumalan suunnitelma on rakentuu yksin Kristuksen sovitustyön perustalle ja hän itse on seurakunnan pää . Hänen hallintansa tapahtuu rakkaudella . Vain hänessä voimme olla todellisesti vapaita ja vain hänessä voimme olla yhtä ja samaa aikaan Kristuksen ruumiin jäsenet ovat hyvin erilaisia keskenään . Hänessä on rauha ilo ja vapaus ja seurakunta on tarkoitettu kodiksi meille .
Jos seurakunta tahtoo pitäytyä siihen perustukseen joka on rakennettu profeettojen ja apostolien perustalle , jossa itse Kristus kulmakivenä , niin siinä Herra varmasti tekee työnsä , aivan varmasti ja lupauksiin saa luottaa . Kun seurakunta tahtoo että haluamme noudattaa tätä kallista Jumalan sanaa niin silloin haluamme että paimenet ovat Jumalan mielen mukaisia ja Jumalan kutsumia työhön . Silloin myös voimme vapautua omasta vanhurskaudesta ja lainalaisuudesta . Jumalan eteen ei kannata tuoda ehtoja , ikäänkuin ihminen voisi vaikuttaa Jumalan suunnitelmaan. Jumalan suunnitelma on paras jossa ovat läsnä ilo, rauha, rakkaus ja iankaikkisuuden toivo joka ei ole turhaa.
Seurakunnan ja yhteyden estää ihmisen hyvyys ja viisaus ja näin ollen terveet ei tarvitse parantajaa . Seurakunta on lopulta syntisten sairaala , jossa on paljon anteeksiantamusta ja armoa . Rakkaus ei kulje kuitenkaan yksin vaan aina totuuden kanssa , kuitenkin rakkaus hiukan edellä
Jos ”brändäys yhteisyyteen” perustuu siihen, että ollaan yhtä mieltä siitä, että ollaan eri mieltä, onko väitetyllä yhteisyydellä enää mitään mieltä? Kuka sitten päättää, mitä tehdään, mitä ilmaistaan ym?
Joku päättää tai sitten jotkut päättävät jotakin ja toiset päättävät tekevätkö niin vai eivätkö; tai ssitten ei päätetä eikä tehdä – tai ehkä jotkut tekevät kuitenkin.
Kaikille kaikkea – ei oikeastaan kenellekään mitään.
Minä en päätä kuitenkaan, kunhan vain ihmettelen ja kummastelen maailman menoa.
Minusta kannattaa lukea bloggaajan tekstistä myös tämä lause: ”valtapyrkimysten ja oikeassa olemisen vaatimusten sijaan etsisimme suurinta yhteistä nimittäjää,” Nyt tuntuu olevan vallassa, niin yhteiskunnassa ja hiljalleen kirkossakin ajatus, että me olemme oikeassa, me tulkitsemme oikein Raamattua, ”luemme niin kuin se on kirjoitettu”. Ja silloin muut ovat väärässä. Ja sen seuraukset me näemme kirkossamme. Kirkolliskokouksessa, seurakuntien hallintoelimissä, jne. Eikä käsittääkseni koskaan ole ollut kirkossa tilannetta, jossa kaikista uskoon, oppiin, Raamatun tulkintaan tms asioista kirkon jäsenet olisivat olleet samaa mieltä. Kuitenkin kirkkommekin historiassa on näkyvissä, että erilaisina, eri painotuksia korostavina olemme voineet olla saman kirkon jäseniä ja on nähty, että meillä on suuri yhteinen nimittäjä, joka on paljon suurempi kuin meidän tulkintamme.
Blogisti ja Pekka Kiviranta ?
valtapyrkimysten ja oikeassa olemisen vaatimusten sijaan etsisimme suurinta yhteistä.
Ajattelen että konteksti on kansankirkko ja kysymys edellisestä , että kuka pyrkii valtaan ja oikeassa olemiseen ?
Blogista kuvastuu lopulta vastakkain asettelun jännite , jota kuvataan toisaalta argumenteilla että ei saa vedota raamatun sanaan ja toisaalta uhriutumistaktiikkaa – muut väärässä .
Jos blogi tahtoo olla rakentava ehdotelma niin se on hyvin helppoa sitten kertoa miten ratkaisee vaikkapa asiat koskien samaasukupuolten vihkimistä ja raamatullinen paimenvirka yhdistettynä nykyiseen ,. Näihin vaan selvät ehdotukset miten ratkaista ja myös raamattu näkemys perustuen oikeaan raamatulliseen kontekstiin vedoten ja myös tunnustuskirjojen suhde päätökseen . Tähän vain konkretiaa ja esitys ?
Tämä raamatun tulkintakysymykseen vetoaminen asettaa ihmisen todella vaikeaa asemaan kun hänellä on lopulta vastaan pitkä traditio ja selvä raamatun sana .Tässä ei ole kysymys että joku on väärässä vaan miten otan Jumalan sanan vastaan .
Käsittääkseni kirkolla (EVL-sellaisella) on kuitenkin virallisesti oppiperusta, joka on sidottu Raamattuun ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Toki eri mieltä saa olla niistäkin, mutta ei kai kirkon opista ja opin mukaisesta tai siitä poikkeavasta toimintaperusteista äänestämällä päätetä eikä ole päätetty. Ei vasemmistokaan taitaisi hyväksyä perussuomalaisten näkemysten mukaista toimintaa puolueeseensa – eikä toisinpäinkään. Toki niin ”persuissa” kuin ”vassareissaki” on asioita, joista sisäisestikin voidaan kiistella – ja silti pysyä ”persuina” tai ”vassareina”. Ja jotta en olisi liian yksipuolinen, lieneen kokoomuksessa ka demareissakin samankaltasia piirteitä.
Jossain meneen raja – tai sitten ei olla kenellekään mitään erityisesti, eripuraista joukkoa vain.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen puheenvuorossa 2021 – Raamattu ja kirkko – puhutaan runsaasti tulkinnasta muttei sanaakaan raamatullisuudesta. Voi tietysti miettiä onko teologinen idea raamatullisuudesta häviämässä marginaaliin? Ehkä sitäkin olisi hyvä pohtia, mikä on Pyhän Hengen kielioppi? Jospa se, mikä meille kuuluu sanana onkin Jumalalle itse asia (res).
Blogissa on sekä hyvää että huonoa. Jo Osmo Tiililä luonnehti katolista kirkkoa vastakohtien muodostamaksi kokonaisuudeksi. En halua kommentoida vanhan äitikirkkomme asioita, mutta olen ymmärtänyt, että katolinen ja luterilainen teologia ja kirkollinen elämä rakentuvat hiukan erilaisten rakenteiden mukaan.
Luterilaisen kirkon on kyllä tarkoitus olla totuusyhteisö, ja tämä käsitys palautuu jo kirkkoisiin ja Vanhaan kirkkoon. Sekavaan nykytilanteeseen on käsittääkseni jouduttu kahdesta syystä. Ensiksikin raamatuntutkimuksessa on kauan korostettu ”alussa vallinnutta moninaisuutta” ja paneuduttu korostamaan eroja. Kun lisäksi oppikuri on puuttunut, on syntynyt ajattelumalli, että ei olisi mitään varsinaista ”oikeaa oppia” vaan kirjo erilaisia tulkintoja. Ja oppikurista huolehtii demokraattisesti valittu enemmistö, media tai se taho, joka onnistuu pelaamaan itselleen parhaat asemat kirkon hallinnossa. On synnytetty ikään kuin liberaaliprotestanttinen versio Rooman kirkon moninaisista suuntauksista, ja paavin paikan on ottanut tuo demokraattisesti valittujen johtajien jonkinlainen konsensus.
Toinen syy on pitkään ja monilla tasoilla jatkunut de facto piittaamattomuus tunnustuskirjojen linjauksista. Kun papiston koulutus on delegoitu yliopistolle ja kirkon oma koulutus on jatkanut sitä samaa, jää yksittäisen työntekijän asiaksi edustaa jotakin linjaa. Ja kun normeja kuitenkin tarvitaan, ne antaa tuo yllä mainitsemani taho. Ja kuten tiedämme, senkin parissa on harrastettu aika paljon kulissien takaista kähmintää.
Meidän tunnustuksellisten tai konservatiivien osaksi on jäänyt toiminta marginaalissa tai uuden rakentaminen kirkon rakenteiden ulkopuolella.
Tuo Conclave on erinomaisen hyvä elokuva: hyvin tehty ja hyvin koossa pysyvä juoni. Elokuvan 10 viimeistä minuuttia pilaavat muuten hyvän kokonaisuuden, koska loppuratkaisu on ah niin modernin ajattelun ja modernien sekulaarien ideologioiden vaatimusten mukainen.
Hei Hannu,
yhdyn toivomuksiisi. Sanomasi muistuttaa ekumeenisessa liikkeessä olevaa sovitetun erilaisuuden mallia. Siinä ei tähdätä yhteen organisaatioon, mutta kyllä eri tavoin ajattelevien ykseyteen ja niin sanottuun yhteiseen todistukseen.
Ehkä tätä mallia voitaisiin soveltaa myös yksittäisen kirkon toiminnassa.
Ongelmaksi muodostuu, että samalla kun ns.herätyskristillinen rintama esittää, että sen kannattajat ovat aktiivisimpia kirkossakävijöitä, se myös ohjeistaa näitä aktiivisimpia kirkossakävijöitä siten, että kirkossa ei tule käydä, jos palvelus on naispuolisen papin toimittama. Hieman samansuuntaista asennetta kohdistuu seksuaalivähemmistöjen suuntaan.
Voitaisiin aivan hyvin hyväksyä, että kirkon jäsenillä on erilaisia käsityksiä miehistä ja naisista sekä avioliitosta,mutta on vaikeata, jos näiden erilaisten käsitysten sovitettu erilaisuus merkitsee sitä, että ei voida olla samassa jumalanpalveluksessa.
Sinänsä sovitettu erilaisuus toteutui hyvin aikoinaan opiskellessani filosofian laitoksella. Ilkka Niiniluoto loi laitoksen, jossa vallitsi ykseys erilaisuudessa ja tämä johti tieteelliseen menestykseen. Siinä olisi mallia myös ehdottamallesi kirkon brändille.
Mitä tulee polyfoniaan, se on Bachin esittämä sovellus luterilaisuudesta. Polyfonia perustuu yhteiseen kontrapunktiin ja siihen, että soitetaan samaa juttua. Kuitenkin jokaisella stemmalla on oma solistinen sanottavansa. Polyfonia, moniäänisyys, ei näin ollen ole kakofoniaa vaan systemaattista saman esittämistä eriävin solistisin keinoin. Tämä olisi hyvä lähtökohta myös kirkon ”brändille”, joka on itse asiassa alun perin karjatalouden poltinmerkki ja jonka vastine kirkossa on risti.
Mikä on, minkä pitäisi olla tai mikä voisi riittää tavoitteeksi ”yhteiseen todistukseen”?
Jos ollaan erimielisiä siitä, mikä on Raamattu olemukseltaan, mitä on evankeliumi ja mikä on jumalanpalveluksen ja lähetystyön tärkein tavoite tai päämäärä, mikä on ”Kristus” tai ”Jumala” olemukseltaan, mikä on ihminen olemukseltaan, mitä on totuus olemukseltaan ja luonteeltaan, mitä on rakkaus olemukseltaan, mitä on tuomio olemukseltaan, mitä on ekumenia, jne., voitaneen kysyä, mikä yhdistää? Mikä on ”yhteinen todistus”: onko se muutakin kuin ajatus tai ”todistus” yhteisestä todistusten erilaisuudesta. Tai siitä, että kuulumme kaikki ihmiskuntaan.
Vai onko yhteisyys sitä, että että tunnustamme omanlaisia valtapyrkimyksiämme erilaisine tavoitteineen, perusteluineen ja vallanköytön tapoineen tai menetelmineen?
Tieteessä yhdistää kaiketikin pyrkimys totuuden etsimiseen – tai ainakin totuuden kuvaamiseen. Kuitenkin ei ole yhtä tieteellistä näkemystä vaan on erilaisia tieteellisiä näkemyksiä ja lähtökohtia; myös näkemyksiä siitä, mikä on tieteen tai tieteen käsityksen (tai käsitysten) ja todellisuuden suhde. Siinäkin vallitsee moninaisuus.
Onko kristillinen usko vain (uskonnon)filosofista pohdintaa ja ”yhteistä hämmästelyä”.
Hämmästelyä maailmassa(mme) todella riittääkin, niin pienemmälle kuin suuremmallekin kulkijalle.
Se kai meitä ja heitä tai teitä yhdistää?
Mutta ei se vielä ”kristillistä kirkkoa” oikein hyvin määrittele.
Piispa Mari Leppänen kirjoitti tämän sivuston etusivulla 7.2.2025 näin: ” Selvää on, että kirkko voi paremmin, kun sen arki ja käytännöt ovat linjassa sen elämää tukevan teologian kanssa.” Tämä on hyvä lähtökohta, mutta ongelmana taitaa olla tuo teologia.
Kirkon teologinen perusta on kirjoitettu kirkkolain 1 luvun 2 §:ssä näin:
” Kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Kirkon tunnustus ilmaistaan lähemmin kirkkojärjestyksessä.”
Oleellisimpia kysymkyiäs lienee: mihin suuntaan ja mistä lähtökohdista elämää tuetaan?
Siitä ei oikein taida olla yhteisymmärrystä arjessa, vaikka virallisesti perusta olisikin määritelty.
Vaikuttaa siltä, että Lutherin – (tosin hänkin näyttää nykyään kantavan ”white mens” taakkaa SES 2024) – kantavana ajatuksena näyttää olevan se, ettei filosofia yksinkertaisesti tiedä sitä, mistä ihminen on tulossa ja minne hän on menossa. Lisäksi filosofiassa todet ja formaalisesti pätevät syllogismit ovat teologiassa epätosia johtuen trinitaarisesta materiasta. Empiirisen tiedon ulottumissa olevan trinitaarisuuden sanat eivät siksi myöskään aukene rationaalisen logiikan metodilla. Avain on uskon lukossa ja avain lasten taskussa.