Kirkollinen antisemitismi oli Suomessa huomattavan yleistä itsenäistymisen aikoihin

Terveiset Aholansaaren teologiakokouksesta! Koronan vuoksi koolla on piskuinen joukko, mutta esitelmät ovat tuttuun tapaan antoisia. Tänä aamuna kuulimme Helsingin yliopiston tutkijan Paavo Ahosen esitelmän aiheesta Antisemitismi ja Suomen kirkko: Mikä sadassa vuodessa on muuttunut? Ahonen on tutkinut aihetta muun muassa vuonna 2017 ilmestyneessä väitöskirjassaan.

Väitöstutkimusta tehdessä Ahoselle selvisi, että antisemitismi oli Suomen kirkossa vuosina 1917-1933 huomattavasti yleisempää kuin aiemmin on tiedetty. Esimerkiksi viisi kuudesta hänen tutkimastaan piispasta esitti jossain uransa vaiheessa juutalaisvastaisia ajatuksia. Sata vuotta sitten juutalaisia pidettiin yleisesti sokeana kirouksen kansana, joka on tuomittu vaeltamaan kodittomana maailmassa, kunnes se löytää Jeesuksen.

Antisemitismin juuret ovat syvästi kristinuskon synnyssä. Samoin kuin jotkut nykyiset yhteisöt tekevät pesäeroa valtakirkon johdon vääriin näkemyksiin, tekivät Uuden testamentin juutalaiset kirjoittajat pesäeroa silloiseen valtavirtajuutalaisuuteen eli farisealaisuuteen. Niinpä juutalaisuus esitetään Uudessa testamentissa varsin negatiivisessa valossa: harhaan menneenä lakiuskonnollisuutena, jonka edustajat tappoivat Jeesuksen. Ahonen painotti, että väite juutalaisista Jeesuksen tappajina on epähistoriallinen. Roomalaiset teloittivat Jeesuksen, toki juutalaisten ylipappien myötävaikutuksella. Syyllisyys Jeesuksen kuolemasta kuitenkin langetti jo varhaisten kristittyjen mielissä kirouksen juutalaisen kansan päälle. Keskiajalla syntyi vielä tästä ajatuksesta järkyttävällä tavalla ”jalostunut” muoto, jonka mukaan juutalaiset koituvat kiroukseksi myös muille kansoille. Tämä näkyi vielä 1800-luvullakin niin, että monien mielestä juutalaisille ei pitänyt myöntää kansalaisoikeuksia, koska he olivat muka uhka ja kirous kunkin maan kansalaisille.

Koska vihaa ei pidetty kristityille sopivana, syntyi 1870-luvun Saksassa käsite antisemitismi kuvastamaan juutalaisvastaisuutta. Viha siis naamioitiin ”juutalaiskriittisyydeksi”. Ei tarvitse kovin villiä mielikuvitusta, jos on havaitsevinaan nykyaikaisessa maahanmuuttokriittisyydessä jotakin samaa. Viha naamioidaan ismiksi ja kritiikiksi. Toki rinnastus ei ole täysin oikeutettu, koska maahanmuuttoon liittyvät todellisetkin ongelmat ovat nykymaailmassa moniulotteiset, kun taas juutalaisviha tuntui kumpuavan pelkästään uskonnollisviritteisten luulojen pohjalta. Yhtä kaikki, antisemiitit alkoivat vastustaa juutalaisten taloudellista ja yhteiskunnallista vaikutusvaltaa, eikä kyseessä olleet vain juutalaisvastaiset teot vaan kokonaisvaltainen käsitys, jossa yksi vaikeasti määritelmävissä oleva kansa leimattiin kaiken pahan alkulähteeksi ja johon kohdistetut puheet maailmanlaajuisesta salaliitosta saivat selittää vallankumousten ja sittemmin ensimmäisen maailmansodan aikaansaamaa kaoottista maailmantilannetta.

Paavo Ahosen mukaan Suomessa on ollut kolme merkittävää juutalaisvastaisuuden jaksoa. Niistä ensimmäinen sijoittuu 1880-90 -luvuille, jolloin juutalaisten kansalaisoikeuksiin liittyvä keskustelu sai vahvan antisemitistisiä sävyjä. Toinen ja rajuin jakso sijoittuu Suomen ensimmäisiin itsenäisiin vuosiin. Juutalaisten syyksi pantiin pahimmillaan niin kaoottinen maailmatilanne, sisällissota kuin kommunismin uhkakin, ja kansainvälinen propaganda väitti kaikkien johtavien bolsevikkien olevan juutalaisia. Kolmas jakso ajoittui 1930-luvun alkuun ja oikeistoradikalismiin. Silloin juutalaisia vieroksuttiin osana antikristillisyyden vastaista kampanjaa.

Monet suomalaiset papit syyttivät Ahosen mukaan juutalaisia kolmella perusteella. Uskonnollisesti heitä syytettiin Uuden testamentin ja Lutherin jalanjäljissä ulkokultaisuudesta, farisealaisuudesta ja Kristuksen vihaamisesta sekä vastuutettiin Jeesuksen kuolemasta. Kansallisesti papit väittivät juutalaisten aiheuttavan Suomelle taloudellista, siveellistä ja poliittista uhkaa. Siveellinen uhka liittyi siihen, että joidenkin juutalaisten tiedettiin kannattavan liberalismia. Kansainvälisesti jotkut suomalaisetkin papit yhtyivät käsitykseen, jonka mukaan juutalaisten kielteinen vaikutusvalta maailmassa lisääntyi jatkuvasti taloudellisen, lulttuurisen ja tieteellisen vallan sekä lehdistön hallinnassapitämisen kautta.

Suomalaisessa kirkollisessa antisemitismissä oli Ahosen mukaan tiettyjä erityispiirteitä. Yksi niistä oli se, että rotuoppi ei koskaan oikein rantautunut Suomeen eikä rotu ollut pappien tai piispojen puheenvuoroissa mitenkään keskeinen käsite. Toinen erityispiirre oli se, että uskonnolliset ja maalliset juutalaisvastaiset syytökset muodostivat suomalaispappien ajattelussa eräänlaisen antisemiittisen kokonaisnäkemyksen historiasta. Kolmas erityispiirre oli, että suora antisemiittinen puhe herätti Suomessa jyrkkääkin vastustusta (esimerkiksi Sauvon kirkkoherra, rovasti ja valtiopäivämies J. W. Wartiainen kirjoitti suoraan, että juutalaiset ovat hylänneet Jumalan lain ja vihaavat Kristusta, ja hänen kirjoituksiinsa suhtauduttiin kriittisesti) mutta epäsuoremmin ilmaistu jyrkkäkin juutalaisvastaisuus oli hyvin yleistä 1900-luvun alkupuoliskon papiston keskuudessa. Maltillisesta ja suositusta antisemitismistä Ahonen otti esimerkiksi Erkki Kailan (1867-1944) kirjoitukset. Hän oli kirkkoherra, kansaedustaja ja Viipurin piispa sekä monin tavoin lukenut mies. Hän teki lähdeaineistoihin perustuvaa analyysiä juutalaisten mahdollisesta salaliitosta Venäjällä ja perusti 150 henkilöä käsittävän juutalaiskortiston, jonka avulla tutki juutalaisten vaikutusta maailmanhistoriassa. Hänen mukaansa juutalaisuus heikensi kansallistuntoa ja antoi sivistykselle maallisen, hengettömän suunnan. Ennen kuolemaansa Kaila muutti ajatteluaan ja alkoi vastustaa 1930-luvun antisemitismiä.

Monissa kristillisissä piireissä niin kutsuttu korvausteologia eli supersessionismi sai laajaa suosiota. Sen mukaan juutalaiset menettivät täysin asemansa Jumalan valittuna kansana hylättyään ja murhattuaan Jeesuksen. Juutalaisia koskeneet Vanhan testamentin lupaukset koskevat tämän vuoksi vastedes vain kristittyjä. Juutalaisia nimitettiin ’lihan Israeliksi’ ja kristittyjä ’hengen Israeliksi’ tai ’tosi Israeliksi’. Osa kristillisistä kirkoista, kuten katolinen kirkko, on 1960-luvulta alkaen irtisanoutunut tästä teologiasta.

Vuonna 2000 kirkolliskokoukselle tehtiin esitys, jonka mukaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulisi perustaa työryhmä, jossa laadittaisiin julkilausuma, jossa irtisanouduttaisiin täysin Lutherin juutalaisvastaisista ajatuksista ja kaikesta antisemitismistä. Ahosen mukaan idea ja keskustelu kuitenkin kuihtui ja vesittyi varsin nopeasti.

Nykyisin antisionismi on Ahosen mukaan osin omaksunut Suomessa antisemitismin perinnön ja antisionistien keskuudessa ovat jälleen nousseet esiin ikivanhat salaliittoteoriat juutalaisten maailmanvallasta.  Lisäksi islamin mukana Suomeen on tullut uutta juutalaisvastaisuutta. Ahosen mielestä maahanmuuttajien kotouttamiskoulutuksessa pitäisi erikseen huomioida antisemitismi ja avata siihen liittyviä kysymyksiä ja suomalaisen yhteiskunnan nykyistä linjaa suhteessa tähän ilmiöön.

Hengellisten tarinoiden valta on äärimmäisen vahva, hyvässä ja pahassa. Henkilökohtaisesti minua järkyttää, että yhä tänäänkin jotkut vielä kehtaavat levittää ikivanhaa juutalaisvastaista propagandaa ja se uppoaa joihinkin täydesti. Minkään ihmisryhmän demonisoimista ei voi koskaan hyväksyä. Olisi tärkeää pitää tiukasti erillään esimerkiksi keskustelu nykypolitiikasta ja toisaalta nykyisen länsimaisen ihmisoikeusnäkemyksen mukaan aivan sairaat ja perusteettomat oletukset jonkun ihmisryhmän demonisuudesta.  Erilaisten valtioiden politiikkaa ja johtajien toimia pitää voida aina arvioida kriittisesti, mutta näihin arvioihin ei pidä sotkea puolin eikä toisin vanhoja myyttejä joilla jotkut ihmisryhmät lähtökohtaisesti demonisoidaan.