Ensiksi on sanottava: kirjoitukseni on historiaa. Se liittyy Länsi-Helsinkiläisen vakavaraisen seurakunnan kirkollisiin vaaleihin niin kauan kuin 1990-luvun vaihteessa. Tarkkaa aikaa en muista, vaikka minua mainostettiinkin silloin Askel-lehden erikoispainoksessa, joka jaettiin joka kotiin alueella. Se oli ennen vaaleja. Minua haastateltiin kirjojeni tähden (Pieni paasto, Kuulet vaieten, Ylösnousemuksen kirkko ja Rakkauden apostoli; Herättäjä-Yhdistys 1985-.)
Asuin hyvätuloisella alueella, olin Helsingin yliopiston vt. apulaisprofessori, sittemmin Jyväskylän taidekasvatuksen vs. ja vt. prof. Olin kirkkoherran entisen työnantajan nuoruuden tuttu, vähän vielä nuorempi kuin hän. Olin pappisisäni jäljiltä kirkosta kiinnostunut sekä kirkollisena instituutiona, jolla oli historiansa, mutta myös uskovien yhteisönä. Muutettuani uuteen seurakuntaan menin tietysti alueeni jumalanpalveluksiin. Sain kutsun puhua niissä: ilokseni sain saarnata esim. tyttäreni konfirmaatiopyhänä. Puhuin myös viikottain hiljaisina keskiviikkoiltoina rukouksesta.
Seurakuntavaaleihin minut kutsuttiin silloisten nuorten ”nuorena äänenä”, ja tulin valituksi seurakuntaneuvostoon. En unohda tervetuloamme uuteen ”pestiin”. Ne olivat kuin ”kokkarit” kirkkoherramme ylimitoitetussa uudessa omakotiasunnossa (josta hän joutuikin luopumaan aviovaimonsa lisäksi muutamaa vuotta myöhemmin). Lisäksi siunaantui uusien jäsenten perehdytys seurakuntatyön kuvioihin. Olimme vuosisuunnittelun kokouksessa. Katsastimme valmiiksi pureskeltua juttua. Kysäisin kuitenkin tulevaisuuteenikin kantavan kysymyksen: ”Miksi rippikoululeirit ovat (tietyllä viranhaltijalla) yksinomaan tennisrippikouluja?” Pastori sekosi tästä niin, että vuosia myöhemmin ei osannut lukea exmieheni häissä ”Isä meidän” – rukousta ilman sekoilua nähtyään minut etupenkissä kirkossa! (Exmieheni ja minä olemme edelleen suhteissa). Ja nähtyään, että olin päässyt vanhoilla päivilläni teologisen tiedekunnan opiskelijaksi, hän riemuiten ilmoitti minulle: ”Nyt sinusta voi tullakin rippikouluavustajani!” Siis naiivia valtataistelua! (Kirkko tuntuu ruokkivan sitä, anteeksi vaan!).
En aio puhua muusta kuin seurakunnallisesta yhteistyöstä! Muusta kauheasta (seurakunnan laivaristeilyistä tulokkaille seurakuntaan tutustumiseksi) olisi kyllä lisää ilkeää kerrottavaa. Heti, kun olin tullut valituksi ”Jumalanpalvelustoimikunnan pj:ksi”, olinkin ilmiselvästi harkittu seurakunnan kirkkoherran työrukkanen. Minulle ohjattiin seurakunnan järjestäjäksi suunniteltu ”Rovastikunnan (kirkkoherrojen) kulttuuripäivä”, jos oikein muistan. Kirkkoherrat muistan kyllä siitä, että tilausbussi toi meidät Järvenpäästä yhdessä mytäkässä Helsinkiin. Jouduin kuuntelemaan erään rovastin intohimoista esitystä tyttärensä kirjallisista lahjoista. Toimittajat häiriköivät juttelullaan tilaisuutta. Olin lopen uupunut. Minulle oli jätetty koko seurakunnallinen/rovastikunnallinen toimitus/toteutusvastuu!!! Mitä varsinaiset työntekijät tekivät (palkkaansa vastaan)?
Tämän jälkeen raskas tieteellinen työelämä vei kaiken keskittymiseni. Elämäni perheen toisena ansaitsevana puolisona vaati sitä. Mieheni vaati eron uhalla. Sain kirkollisesta osallistumisesta paljon, toki, mutta menetin paljon enemmän. Syyt olivat moniniset. Olin uskova, kirkkoa kirkko- ja kulttuurihistoriallisesti tunteva ihminen. Olin syvästi hiljaisuutta ja siinä vaalittavaa rukousta kannattava kristitty. Olen edelleen. MUTTA: Seurakunnan toiminnassa olin sopiva työrukkanen, jonka omaa maallista työtoimintaa ei lainkaan mietitty. Sen sijaan suhteellisen valmiiksi saatetut suunnitelmat, jotka edellyttivät ”näyttävyyttä”, pantiin toteutettaviksi maallikolle (minulle), jolla oli oma päivätyönsä. Seurakunnan kappalaiselle jäi aikaa (näkemäni mukaan) päivän viettoon Ursulan jäätelöannosten ääressä entisen seurakuntaneuvostolaisen kanssa nokikkain.
Olen erittäin epäinstitutionaalinen kristitty. Rakastan ajatusta ecclesiasta, riemuitsevasta yhteentulemisesta, seurakunnasta, kirkosta. Ehkä riemu odottaa ajan rajan takana. Toivoisin, että se olisi totta jollain tavoin jo nyt! Ei hierarkista asennetta, ei kieltoja enemmän kuin käskyjä, enemmän armoa ja historiallista suhteellisuudentajua kuin poissulkevaa absoluuttista laintulkintaa. Enemmän todellista työnjakoa eikä työn siirtoa muutenkin kuormitetuille maallikoille demokratian nimissä. Mitenkä olisikaan ”Kirkkoherran kirkon” sijasta toimiva ”Seurakuntalaisten kirkko”, jossa työmies on palkkansa ansainnut? Ja nyt tarkoitan pääkaupunkiseudun hyvinvoivia seurakuntia, joissa seurakunnan virkatyö ottaa onkeensa maallikkotyön aika kavalasti. Omaksi apurikseen. Maallikko tekee varsinaisen työnsä lisäksi kirkollisesti ”annetun” työn. Jossa työnantaja vain kuittaa tuloksen. Ja viranhaltijat ottavat palkkansa päältä.
Ei näin pitäisi olla. Ja välillä suu suppuun kirjoittaville kirkollisten pää-äänenkannattajien äänille! Ei pahalla.
Kiitos kirjoituksesta Päivi! Asenteet ovat alue, jota pitää entistä tarkemmin selvittää seurakuntien elämässä. Tyäntekijän ja luottamushenkiläön suhteissa tunnutaan aina menevän joko kovasti toisen yli tai ali. Pitää löytää luonteva arvostus ja oikea paikka! Pois pelko oman aseman uhkaajista!
No huhhuh. Toisaalta oli kyllä ensimmäinen kertomus, jossa luottamusta (työtä) annettiin seurakunnan taholta liikaa. Yleisimmin olen kuullut tarinoita liian vähästä luottamuksesta tai hanttihommien sälyttämisestä ei-palkallisille.
Haluan vastata Päiville, koska yksikään Pakilan seurakuntaa koskeva väite ei pidä alkuunkaan paikkaansa.
Kyseinen rippikoulutyöntekijä piti vuodessa 8 rippikoululeiriä, joista tennarin pidin
lomallani. Koskaan minulle ei kyseistä kysymystä ole esitetty, joten en ole voinut sekoilla., Jokaisessa konfirmaatiossa olen pitänyt puheet itse. Koskaan en ole pyytänyt päiviä avustajakseni rippikoulutyöhön, koska meillä on aina ollut riittävästi hyvin koulutettuja apuohjaajia ja isoja. Päivi ei ole myöskään ollut nuorten edustajana srkneuvostossa, ehkä jossakin muussa ominaisuudessa. En ymmärrä, mistä moiset väitteet nousevat, varsinkin kun leirieni kokonaismäärä lähentelee kahtasataa ja lisäksi muut rippikoulut, leirit ja matkat.
Jatkan vielä. Varsinkin tuo heitto tennisrippikouluihin on todella loukkaava, koska rippikoulu on aina ollut suuri osa elämääni ja työ jatkuu edelleen monien tapaamisten kautta, myös tennarilaisia ja heidän vanhempiaan tapaan jatkuvasti tennisturnauksissa. Muiltakaan osin en tunnista tuosta kirjoituksesta Pakilan seurakuntaa. Kirjoituksesta nousevat kyllä esiin enemmän henkilökohtaiset ongelmat ja pahoittelen ikäviä kokemuksia.
Anteeksi Elias. Turhaan ryhdyit henkilökohtaiseen, nimellä tunnistettavaan taistoon. Itse en sitä tehnyt, koska en halunnut loukata. Vätät, etteivät sanani vastaa totuutta. Korjaan kyllä väitettäsi:
1) Minut pyydettiin nimenomaan seurakunnan nuorten jäsenten edustajaksi. Antti Kylliäinen oli yksi pyytäjistä. Olin kokouksessa yhden nuoren kotona.
2) Ensimmäisessä ”työkokouksessa” kävimme läpi toimintasuunnitelmaa. Kysyin silloin sitä, eikö tietyntyyppinen leiririppikoulu toistuvana ollut hieman yksipuolista ja elitististä. Kaikillahan ei ole lajin harrastusedellytyksiä. En tietenkään epäile
, etteivätkö tennisnuoret olisi saaneet hyvää sinun rippikouluistasi!!! Kysymys oli muiden nuorten mahdollisuuksista toisenlaisiin leireihin. Ainakin periaatteessa.
3) Sain todellakin saarnata/puhua tyttäreni konfirmaatiossa. Jaoin myös viiniä ehtoolisella. Kirkkoherra oli antanut tähän luvan.
4) Ymmärsin huonohkoksi vitsiksi (jo aikoinaan)leikkisän sanontasi, että teologiseen päästyäni voisin toimia apulaisenasi rippikoululeireillä.
5) Pieni kömmähdys Isä meidän -rukouksessa oli vain huvittava episodi exmieheni vihkiäisissä. Sen panivat muutkin merkille. Näytti siltä, että hämmennyit läsnäolostani, mikä oli ymmärrettävää. Olihan varmasti odottamatonta, että osallistuin tilaisuuteen.
6) Sanot, ettet voi tunnistaa antamaani kuvaa Pakilan seurakunnasta. Ymmärrän, koska sinä et ollut Jumalanpalvelustoimikunnan jäsen. Et voi tietää sen käytännöistä. Et ollut myöskään laivaristeilyllä, joka oli mielestäni monin tavoin surullinen tapaus seurakuntaneuvoston tutustuttamiseksi tehtäviinsä. Vetäydyin tanssisalin riennoista keskustelemaan toisen ”tosikon”, kirkollisen vaikuttajan Heikki Apajalahden kanssa pohtimaan asioita.
Seuraavan kerran, kun seurakunnan tutustumisristeily taas toistui, en ollut mukana enempää laivassa kuin neuvostossa, josta olin eronnut muutettuani pois alueelta. Todisteet kuitenkin puhuvat puolestaan. Risteily päätyi tunnetun juorulehden sensaatiopalstalle. Sieltä voi lukea aikanaan noloja, paljastavia juttuja.
7) En todellakaan sälytä päällesi kuin siivun muistoistani. Toimintani tapahtui varsinaisesti kirkkoherran kanssa. Henkilökohtaiset ongelmani ovat sikäli sinulle kai varsin tuntemattomia, mitä niillä vihjaatkin. Itse koin ongelmaksi kyllä sen, että toimikunnassani olin muodollisesti pj, mutta käytännössä kirkkoherran ”assistentti”. Oma heikkouteni kai oli, etten ollut tomerampi tuomaan kantojani esiin.
Yksi esimerkki seurakuntien ulkoistetusta työstä ovat saarnaaja P.Jalovaaraan liitetyt rukousillat, joista asianomaisessa johtokunnassa on esittelevän työalapapin toimesta ilmoitettu ikään kuin vuosikiertoon itsestäänselvänä kuuluvana asiana. Miksi seurakunnat eivät rukousiltoja järjestä itse kun niillä on suuri kysyntä. Onko kyseessä uskon, oikean uskon, puute vai viitsimättömyys. Nythän P.Jalovaaraa ei itseasiassa voi moittia siitä, että Hän on ilmoittanut rukoilevansa Ihmisten puolesta, eikä myöskään senkään jälkeen vaikka prosessissa todettaisiin Hänen noudattaneen toisenlaista tuloutussuunnitelmaa rukousystäväkolehdin kanssa. Seurakuntalaisten kirkko on hyvä ajatus siinä, että se muistuttaa seurakunnan viimekädessä kutsuvan pappinsa. Kirkkoherran pestistä pitäisi tehdä kiertävä 5.n vuoden pätkissä. Näin useampi pappi ehtisi olla jopa useamman kerran päällikkönä ja sitten väliajalla miettimässä uusia aloituksia seurakunnan työhön. Tässäkin asiassa vain järki on jätetty porkkanan taakse piiloon.
Hmmm… Miksi persoonapronomini isolla kirjaimella P, Jalovaaraan viitattaessa?
Juha Kajander asiallisesti kysyi Isosta kirjaimesta. Sitä en tarkkaan muista mistä malli on tullut. Käytän sitä usein ja mitään erityistä syytä menettelyyn ei ole.
Päivi Huuhtanen-Somero kirjoittaa: ”olin Helsingin yliopiston vt. apulaisprofessori, sittemmin Jyväskylän taidekasvatuksen vs. ja vt. prof.
Seurakunnan toiminnassa olin sopiva työrukkanen, jonka omaa maallista työtoimintaa ei lainkaan mietitty. Sen sijaan suhteellisen valmiiksi saatetut suunnitelmat, jotka edellyttivät ”näyttävyyttä”, pantiin toteutettaviksi maallikolle (minulle), jolla oli oma päivätyönsä.”
Miksi seurakunnan työntekijöitten olisi pitänyt miettiä tuollaisen koulutuksen ja työkokemuksen omaavan henkilön päivätyötä? Olettivat ilmeisesti, että luettelemiesi tehtävien tekeminen oli suurin ilosi. Miksikö? Siksi, ettet sanonut; ei käy, nyt on jonkun toisen vuoro. Vapaaehtoistyö on vapaaehtoista ja sen tekijän on osattava mitata oma jaksamisensa. Ja sanoa se. Näin minua ovat neuvoneet seurakunnan työntekijät.
Hyvä Kaija, ajallisesti oli varsin vaikeaa ”mitoittaa voimavaransa” vapaaehtoistyössä. Kun ajatellaan kokonaisen seminaarin järjestämistä, puhujien kutsumista jne., mielestäni kanslia-aikaan virastossaan oleva kirkon työntekijä olisi voinut huolehtia puhelimella yhteydenotoista paremmin kuin maallikko omalla työpaikallaan, josta ei voinut soitella muita kuin omia virkasoittoja opetustyön väliaikoina. Seurakunnalla oli myös oma postitusmahdollisuutensa.
Ehkä ajat ovat muuttuneet parempaan suuntaan. Ja srk-neuvostojen jäsenet ylipäänsä toiminevat minua napakammin.
Päivi, kommenttini on sikäli virheellinen, etten ole erottanut luottamusmiehen tehtävien hoitamista ja vapaaehtoisen tehtäviä. Tosiaan tarkoitan sitä osuutta, joka ei kuulu luottamustoimeen. Sitä en pysty arvioimaan, kuinka selvästi ne ovat olleet erotettavissa toisistaan.
Ei omia henkilökohtaisia ongelmia pitäisi sekoittaa vapaaehtoisuustyöh. Jos haluaa kirjoittaa historiasta, pitää sen perustua faktoihin. Kaikki tarkistettavissa. En ole koskaan työasioideni merkeissä tavannut tai keskustellut Päivi Huuhtasen kanssa. Kerran muistan tavanneeni Päivi Huuhtasen, mutta silloin oli kysymys aivan muusta, ei seurakunnan asioista.
Niipä, lue mainitsemani faktat! Ne ovat tarkistettavissa! Mutta työasioiden merkeissä nimenomaan oli se seurakuntaneuvoston uusien jäsenten ja työntekijöiden yhteiskokous, jossa tarkasteltiin toimintasuunnitelmaa! Olimme siellä molemmat!
Muistisi on kyllä nyt pätkinyt. Toki tapasimme enemmän kuin kerran! Sinun ”vitsisi” teologian aloittelevalle opiskelijalle ei ollut kovin virallinen. Se oli heitto srk:n tiloissa, kun menit ohitseni tehtäviisi. Mutta eikö myös ole muistissasi seurakunnan asiana mieheni vihkiminen. Sinä kyllä tapasit siellä minut. Istuin Paloheinän kirkossa oikealla puolella tyttäreni kera aivan etualalla.
Toivoisin, ettet arvuuttelisi henkilökohtaisilla ongelmillani! Se on asiatonta, ja miten sinä niistä tiedätkään, muistat tavanneesi minut vain kerran!!!?
Päivi Huuhtanen
Sohaisit kyllä inhoittavasti muurahaispesään. Siksi haluan ampua alas väitteitäsi- Kertoisitko, että kuka kappalainen on syönyt sitä Ursulan jäätelöä ja kuka on Ursula. En ole ikinä kuullutkaan. Ja tiedoksi sinulle, että kun olen leirillä tai työssni, olen sitä sataprosenttisesti. Onhan rippikoululaisistani tullut yli 20 teol. ylioppilasta ja pakilalaiset ovat myös arvioineet työtäni ( kappalaisen vaalissa 1803 ääntä!). Olisit våhintäänkin anteeksipyynnön velkaa. Myös heitot kirkkoherraa kohtaan olivat mauttomia,
Elias, Ursula on tunnettu kahvila Kaivopuiston rannassa. Minulla ei ollut eikä ole halua nimetä ketään työlntekijää henkilökohtaisesti. Ei myöskään ollut aikeeni ruveta sohimaan ”muurahaispesää”. Itse sen nyt sait sotketuksi purkauksillasi.
En sitä paitsi ole viitannut sinuun jäätelönsyöjänä! Enkä väittänyt mitään negatiivista suosiostasi kappalaisena. Uskon sen kiistatta. Rauhoitu nyt. Ja muistissasi on tosiaan aukkoja.
Pakko jatkaa. En muista yhtään projektia tai tehtävää, joka olisi annettu Päivi Huuhtasen tehtäksi. Joten mistähän seurakunasta on kysymys. Meillä on kyllä Pakilassa ollut ainaloistavia maallkkoja vaativissakin tehtävissä ja upeita nuoria srk-neuvostossa Krjoitus kaikkinensa on erittäin sekava ja samalla ilkeä.
Itsehän sinä Pakilan seurakunnan mainitsi. Päivä puhui länsihelsinkiläisestä seurakunnasta. Minä en sanoisi Pakilan kuuluvan Länsi-Helsinkiin – ellei sitten rajana pidetä Vantaanjokea.
Elias, sinä et voikaan muistaa asioita, jotka eivät kuuluneet sinun toimialaasi. Minä olin faktisesti Jumalanpoalvelustoimkunnan puheenjohtaja. Voisin mainita siinä nimeltä muut jäsenet kirkkoherran lisäksi. Projekti, johon alkajaisiksi jouduin vetäjäksi, oli tosiaan kirkkoherroille järjestetty ”päivä”. Menimme sinne tuilausbussilla. Paikalla oli myös toimittajia, jotka voivat verestää tietojasi. Sinä et tietenkään voinut olla osanottajana. Etkä siksi voi muistaakaan!
Et näemmä muista, että vedin yhdessä toisen ”Hiljaisuuden ystävän” kanssa keskiviikkoisin kirkolla rukousiltoja. Et sinä niissä käynyt, mikä selittänee muistamattomuuttasi. Ei kirjoitukseni ole sen sekavampi kuin sinun tapasi lukea asioita. Minulla on muistiinpanot jokaisesta rukousillasta. Kun kävin muutama vuosi sitten Kirjapajan puolella, tapasin tunnetun seurakuntalaisen. Hän muisteli kyllä rukousiltojani iloisesti. Hän jopa muisti senkin, että tukkani oli ollut eri tummuusastetta. Aivan oikein.
Varmasti oli loistavia maallikkoja. En ole mitään kielteistä sanonut. Olet nyt niin kiihtynyt, että oma asiallisuutesi horjuu
Vielä yksi oikaisu. Pakilan seurakunta ei koskaan ole tilannut ainoatakaan ASKEL. lehteä yleiseen jakeluun. Jo itse olet tilannut, se on eri asia. Mikä ylipäätänsä on motiivisi?
Rippikouluja Pakilan seuirakunta on järjestänyt aina ja varsin monipuolisesti.
Tennari runsaasta tarjonnasta vain yksi. Se oli valtakunnallinen ja Pakilasta oli ysi tai ei yhtään. Se oli tarkoitettu ikäluokkansa parhaille pelaajille ja se järjestettiin Tennisliiton kanssa. Se oli tapani viettää lomaa. Pakilaiset saivat omille leireille kyllä alennusta. Otin Pakilan srk:n nimen esille siksi, että olen tunnistettavissa ainoana tennarin pitäjänä. Olemme Päivi Huuhtasen kanssa kerran keskustelleet. Mahdolliseti pari kertaa tavanneet, Ei hänen eikä kenenkääb muun henkilön länäolo olo hämmentänyt minua vähääkään. Mutta miksi moinenkirjoitus?
Tulin vastanneeksi tähän siten, että teksti ei tullut tähän kohtaan. Ns. ”Oikaisusi” on tosi väärin. Toistan. Kertomani tiedot Askel-lehden numerosta ovat totisinta totta! Se jaettiin seurakunnan alueella joka kotiin. Voit vaikka tarkistaa silloiselta päätoimittajalta, joka oli myös seurakuntalaisemme. Hulluhan olisin, jos olisin tilannut painoksen omaan laskuuni! Mitä ihmettä esitätkään! Lue laajempi vastaukseni kommenttien alusta.
On varsin outoa, että olet nyt useassa kohdassa viitannut minun kertovan epätosia asioita. Olen kuitenkin voinut korjata tietosi tai pikemmin tietämättömyytesi joka väitteesi osalta! Voin sinulle antaa henkilötiedot niistä ihmisistä, joihin nimettä viittaan vastauksissani. En halua heittää heitä kentälle pomputeltaviksi.
Toistan: motiivini on puhua maallikoiden roolista seurakunnan työn yhteydessä. Tämä on historiaan jäänyt tilannekuvaus yhdestä tapauksesta. Se on näin vaalien alla näköala siihenkin, miten asiat voivat mennä hankaliksi, jos todellista jakamista ei tapahdu työntekijöiden ja vapaaehtoisten kesken. Toivon tietysti, ettei niin tapahdu, että asiat ovat paremmalla tolalla kuin tuntemallani ajanjaksolla.
Tuolta ajalta kuvaava on yksi lause, jonka erään toisen seurakunnan seurakuntaneuvoston jäsen sanoi: ”Kirkkoherramme on viisas mies. Hän osaa hoitaa asiat niin, että jokainen tuntee saaneensa ajatuksensa varteenotetuiksi. Tosiasiassa hän saa kuitenkin oman tahtonsa läpi.” Eikä tämä liity nyt enempää sinuun, Elias, kuin minuunkaan. Faktisesti!
Ps. Vielä pieni peräkaneetti. Toisin kuin sinä, minä olen koulutukseltani mm. taidehistorioitsija. Historiantutkijana en väitä mitään, mistä ei olisi olemassa faktatietoa.
Elias, viimenenkin ”Oikaisusi” on väärin. Ikävä kyllä puhut nyt puppua. Ja ennen kaikkea suorastaan sorrut alhaisuuteen väittäessäsi, että Askel-lehden erikoisjakelu seurakunnan alueella olisi ollut minun tekosiani. Kyllä kirkkoherra ja päätoimittaja sen yhdessä sopivat! Olin lehdessä kaiken lisäksi kansikuvatyttönä! Ja keskellä oli näyttävä haastattelu. Lehti löytyy arkistoistani. Silloinen päätoimittaja voi vahvistaa sanani sinun väärää mielikuvaasi vastaa.
En sano lehtijuttua kehuakseni ”näkyvyyttäni”. Päinvastoin se oli minulle itsellenikin yllätys. Samoin perheelleni. Lisäksi ikävä! Koska numero oli jaettu alueemme joka kotiin, tyttäreni sai kuulla koulussa kiusaajilta, että ”Äitisi on Jeesuksen rakastajatar”. Mieheni, joka ei halunnut saada mitään uskonnollista leimaa, luki lehteä kotona ennen minua. Hän sai lähes slaagin ja huusi minulle : ”Mitä oletkaan mennyt tekemään!” Onneksi myöhemmin hänen jotkut työtoverinsa olivat lukeneet haastattelun ja pitäneet siitä. Tilanne rauhottui.
Rauhoitu nyt tosiaan. En minä sinua vastaan ole hyökännyt. Olet ottanut osallesi kaiken toisille kuuluvan kritiikin. Miksi? Puhuin kirjoituksessani yleisemmästä asiasta, maallikkoseurakuntalaisen roolista. Sinuuun viittaaminen ei ollut mitenkään keskeistä. Ei ilkeilyä. Ehkä vähän huvittunutta. Ymmärrän nyt, että sinusta on leikki kaukana! Jätä se kuitenkin. Lyöt palloa nyt turhan usein väärin. Huomaat, jos paneudut faktoihin, jotka voin todella toteennäyttää!