Ensiksi on sanottava: kirjoitukseni on historiaa. Se liittyy Länsi-Helsinkiläisen vakavaraisen seurakunnan kirkollisiin vaaleihin niin kauan kuin 1990-luvun vaihteessa. Tarkkaa aikaa en muista, vaikka minua mainostettiinkin silloin Askel-lehden erikoispainoksessa, joka jaettiin joka kotiin alueella. Se oli ennen vaaleja. Minua haastateltiin kirjojeni tähden (Pieni paasto, Kuulet vaieten, Ylösnousemuksen kirkko ja Rakkauden apostoli; Herättäjä-Yhdistys 1985-.)
Asuin hyvätuloisella alueella, olin Helsingin yliopiston vt. apulaisprofessori, sittemmin Jyväskylän taidekasvatuksen vs. ja vt. prof. Olin kirkkoherran entisen työnantajan nuoruuden tuttu, vähän vielä nuorempi kuin hän. Olin pappisisäni jäljiltä kirkosta kiinnostunut sekä kirkollisena instituutiona, jolla oli historiansa, mutta myös uskovien yhteisönä. Muutettuani uuteen seurakuntaan menin tietysti alueeni jumalanpalveluksiin. Sain kutsun puhua niissä: ilokseni sain saarnata esim. tyttäreni konfirmaatiopyhänä. Puhuin myös viikottain hiljaisina keskiviikkoiltoina rukouksesta.
Seurakuntavaaleihin minut kutsuttiin silloisten nuorten ”nuorena äänenä”, ja tulin valituksi seurakuntaneuvostoon. En unohda tervetuloamme uuteen ”pestiin”. Ne olivat kuin ”kokkarit” kirkkoherramme ylimitoitetussa uudessa omakotiasunnossa (josta hän joutuikin luopumaan aviovaimonsa lisäksi muutamaa vuotta myöhemmin). Lisäksi siunaantui uusien jäsenten perehdytys seurakuntatyön kuvioihin. Olimme vuosisuunnittelun kokouksessa. Katsastimme valmiiksi pureskeltua juttua. Kysäisin kuitenkin tulevaisuuteenikin kantavan kysymyksen: ”Miksi rippikoululeirit ovat (tietyllä viranhaltijalla) yksinomaan tennisrippikouluja?” Pastori sekosi tästä niin, että vuosia myöhemmin ei osannut lukea exmieheni häissä ”Isä meidän” – rukousta ilman sekoilua nähtyään minut etupenkissä kirkossa! (Exmieheni ja minä olemme edelleen suhteissa). Ja nähtyään, että olin päässyt vanhoilla päivilläni teologisen tiedekunnan opiskelijaksi, hän riemuiten ilmoitti minulle: ”Nyt sinusta voi tullakin rippikouluavustajani!” Siis naiivia valtataistelua! (Kirkko tuntuu ruokkivan sitä, anteeksi vaan!).
En aio puhua muusta kuin seurakunnallisesta yhteistyöstä! Muusta kauheasta (seurakunnan laivaristeilyistä tulokkaille seurakuntaan tutustumiseksi) olisi kyllä lisää ilkeää kerrottavaa. Heti, kun olin tullut valituksi ”Jumalanpalvelustoimikunnan pj:ksi”, olinkin ilmiselvästi harkittu seurakunnan kirkkoherran työrukkanen. Minulle ohjattiin seurakunnan järjestäjäksi suunniteltu ”Rovastikunnan (kirkkoherrojen) kulttuuripäivä”, jos oikein muistan. Kirkkoherrat muistan kyllä siitä, että tilausbussi toi meidät Järvenpäästä yhdessä mytäkässä Helsinkiin. Jouduin kuuntelemaan erään rovastin intohimoista esitystä tyttärensä kirjallisista lahjoista. Toimittajat häiriköivät juttelullaan tilaisuutta. Olin lopen uupunut. Minulle oli jätetty koko seurakunnallinen/rovastikunnallinen toimitus/toteutusvastuu!!! Mitä varsinaiset työntekijät tekivät (palkkaansa vastaan)?
Tämän jälkeen raskas tieteellinen työelämä vei kaiken keskittymiseni. Elämäni perheen toisena ansaitsevana puolisona vaati sitä. Mieheni vaati eron uhalla. Sain kirkollisesta osallistumisesta paljon, toki, mutta menetin paljon enemmän. Syyt olivat moniniset. Olin uskova, kirkkoa kirkko- ja kulttuurihistoriallisesti tunteva ihminen. Olin syvästi hiljaisuutta ja siinä vaalittavaa rukousta kannattava kristitty. Olen edelleen. MUTTA: Seurakunnan toiminnassa olin sopiva työrukkanen, jonka omaa maallista työtoimintaa ei lainkaan mietitty. Sen sijaan suhteellisen valmiiksi saatetut suunnitelmat, jotka edellyttivät ”näyttävyyttä”, pantiin toteutettaviksi maallikolle (minulle), jolla oli oma päivätyönsä. Seurakunnan kappalaiselle jäi aikaa (näkemäni mukaan) päivän viettoon Ursulan jäätelöannosten ääressä entisen seurakuntaneuvostolaisen kanssa nokikkain.
Olen erittäin epäinstitutionaalinen kristitty. Rakastan ajatusta ecclesiasta, riemuitsevasta yhteentulemisesta, seurakunnasta, kirkosta. Ehkä riemu odottaa ajan rajan takana. Toivoisin, että se olisi totta jollain tavoin jo nyt! Ei hierarkista asennetta, ei kieltoja enemmän kuin käskyjä, enemmän armoa ja historiallista suhteellisuudentajua kuin poissulkevaa absoluuttista laintulkintaa. Enemmän todellista työnjakoa eikä työn siirtoa muutenkin kuormitetuille maallikoille demokratian nimissä. Mitenkä olisikaan ”Kirkkoherran kirkon” sijasta toimiva ”Seurakuntalaisten kirkko”, jossa työmies on palkkansa ansainnut? Ja nyt tarkoitan pääkaupunkiseudun hyvinvoivia seurakuntia, joissa seurakunnan virkatyö ottaa onkeensa maallikkotyön aika kavalasti. Omaksi apurikseen. Maallikko tekee varsinaisen työnsä lisäksi kirkollisesti ”annetun” työn. Jossa työnantaja vain kuittaa tuloksen. Ja viranhaltijat ottavat palkkansa päältä.
Ei näin pitäisi olla. Ja välillä suu suppuun kirjoittaville kirkollisten pää-äänenkannattajien äänille! Ei pahalla.
Miksi näin riitaisa ajatustenvaihto on Päivän blogi?
Koska siinä on useita paikkaansa pitämättömiä väitteitä ja henkilöni on tunnistettavissa, samoin seurakuntani. Lisäksi halpahintaisia heittoja. Ehkä pahiten minua loukkaava oli heitto, että olisin pitänyt vuodessa vain yhden rippikoululeirin ja epäiltiin työmoraaliani.
Riitta hyvä! Ei varmasti ansaitse paikkaansa Päivän blogina. Ei siksikään, että Elias Muilu ei selvästikään ymmärrä kirjoitettua ja perusteltua sanaa ja sen vuoksi heittää virheellistä tietoa. Kyse on kohtuuttomasta henkilökohtaisesta loukkaantumisesta, jonka mainintani tennisrippikouluista aiheutti (vaikka asia oli esillä vuosia sitten).
Loukkaus nimenomaan siksi, että olen pitänyt leirejä ylivoimaisesti eniten Suomessa. Oma valinta.
Elias: Epäilemättä olet pitänyt! Eiköhän nyt voitaisi lopettaa tivaaminen. Olemme samaa mieltä. Älä loukkaannu!
Päätän tähän. Tasan tarkkaan tiedän ymmärtäneeni. Tunnen myös faktat, En edelleenkään voi hyväksyä virheellisiä tietoja. Mutta se siitä.
Niinpä, siunatuksi lopuksi: pidän kiinni faktoista, joille kaikille löytyy dokumentit. Et tuntenut niitä. Ikävä kyllä. Ehkäpä sen vuoksi otit itseesi asioista, joissa en puhunut sinusta lainkaan. Hyvää oleilua lämmössä!
Viho viimeinen ja siunatuksi lopuksi,
Terveisiä kauniista ja lämpimästä Las Palmasista. Täällä on ihmisen hyvä olla.
Täällä on myös paljon mukavia ihmisiä ja meillä mukana runsaasti kirjoja.
Nyt rannalle (50 m). Suosittelen!
Hienoa, että kirkko kohtaa nuoren ihmisen arjessa ja on suunnannut palvelujaan siten, että alueiden väestöpohja huomioidaan. Kannatan ehdottomasti tennispastoreita ja tennisripareita! Kontulassa ja Hervannassa voisi tasapuolisuuden vuoksi järjestää ostariripareita. Moni ostaririparilainenhan tuntee jo paikan ja tulee siellä jokatapauksessa viettämään suuren osan myöhemmästä elämästään.
Onkohan tämä blogi joku huono vitsi? Trolli?
Vai tennisripareita järjestetään. Ja ilmeisesti äveriäät seurakunnat järjestävät varakkaiden nuorille Välimerelle risteilyripareita ja Sveitsiin lasketteluripareita? Safariripari kuulostaa kivalta myös.
Jos tällaista menoa kirkossa ripareiden tiimoilta ihan oikeasti esiintyy niin kyllä on törkeätä. Toivottavasti joku pippi tai pappi antaa näistä ripareista lisätietoa. En ole moisesta koskaan kuullutkaan! Kai sitten vähävaraiset sentään saavat näissä ökyseurakunnissa tavalliseen ripariinkin osallistua? Voi vain kuvitella sellaisten nuorten tunteet, joilla ei tennisripareihin ole varaa. Tuskin seurakunta kaikille sellaisen kustantaa vai mitä?
No jo on kaikkineen juttu, jos edes tosi. Terkkuja vaan Las Palmasiin. Siellä olisi varmaan monen muunkin hyvä olla.
Toivottavasti tämä blogi ei pelästytä nyt ehdolle asettuneita seurakuntien jäseniä niin, että heille syntyy kuva odotettavissa olevasta raskaasta työtaakasta jos he tulevat valituiksi. Ehkä joku ehdokas sattuu lukemaan tämänkin kirjoituksen ja sen kommentit.
Mitä rippikouluihin ja niiden pitämiseen eri teemojen ympärillä tulee, niin olen sitä mieltä, että erimuotoiset riprit ovat tervetulleita. Mielestäni valtakunnallinen tennisripari on aivan paikallaan. Siinä yhdistyvät sekä urheiluharrastus että hengellinen opetus. Lisäksi se palvelee sosiaalista kehitystä antaessaan mahdollisuuden tavat samanikäisiä nuoria eri puolilta Suomea.
Kaikki omat lapseni kävivät riparin Vivamossa. Siitä on jo niin kauan, että en enää muista, kuinka päädyimme tuohon ratkaisuun, mutta heidän kokemuksensa olivat hyviä. Kaksi viikkoa pois kotoa avartaa näkemyksiä ja tuo uusia ystäviä.
Nuorille juuri tuo yhdessä oleminen toisten samanikäisten ja -henkisten nuorten kanssa on tärkeää.
Lisään vielä sen, että minä en tunne kumpaakaan osapuolta (blogistia tai pastori Muilua), joten otan kantaa asiaan en henkilöihin.
Olipahan tämä ”keskustelu” naurettavan lapsellista, julkista ”juupas, eipäs”-vääntöä aikuisilta muka sivistyneiltä ja oppineilta kristityiltä. Sallikaa sivistymättömän pakanan hymyillä.
Päivi, kiitos ajatuksia herättävästä blogista. Pastori Muilun toiminta ei minun mielestä ole kristillistä.
Heinilä: ”Pastori Muilun toiminta ei minun mielestä ole kristillistä.”
Jos Huuhtanen-Someron on, niin onneksi en katso itseni kuuluvan (enää) kristittyjen joukkoon.
Olen Juhan kanssa samaa mieltä.
Kiitos Juha Heinilä. Valaiseva puheenvuoro. Nyt sitten tiedämme, mikä on totuus.
Omat kommentit kannattaa pohtia tarkasti. Provosoituna kannattaa laskea kymmeneen ennen kuin tekee mitään.