Kotimaan kolumnisti Janne Kaisanlahti kirjoitti 29.2. lehdessä kirkolliskokouksen jäsenten valinnasta. Kirjoituksessaan hän otti kantaa niin sanottuun suoraan kansanvaaliin ja väitti, että sellainen politisoisi kirkolliskokousedustajien valinnan. Tohdin esittää tähän muutamia kriittisiä huomioita.
Kaisanlahden väite voidaan ymmärtää käänteisesti niin, että nykyinen vaalitapa ei politisoi valintaa. Lisäksi hän esitti, että kirkkovaltuustojen jäsenillä on parempi ymmärrys kirkolliskokouksen roolista ja tehtävistä kuin muilla kirkon jäsenillä. Viime mainittu voi jossakin määrin pitää paikkansa ja samalla se väheksyy mielestäni vahvasti kirkon jäseniä. Kirkolliskokoukseen valitut opettelevat sen työn aina aloittaessaan kautensa. Siten kuka tahansa asiaan motivoitunut kirkon jäsenen voi omaksua työn.
Nykyinen tapa valita kirkolliskokouksen jäsenet on sekä seurakuntien luottamushenkilöille että ns. aktiivijäsenille aika ”mystinen” eli sitä ei tunneta. Puhumattakaan sitten muista kirkon jäsenistä. Välillinen vaali eri seurakuntien ääniosuuksineen on mutkikas ja vaikeaselkoinen.
Seurakunnan hallintoelimiin ihmisiä valitaan myös poliittisten taustojen perusteella, ainakin osa heistä. Tai sitten valitsijayhdistykset toimivat ”sammutetuin lyhdyin” eli ne ottavat hurskaalta kuulostavia nimiä tyyliin ”yhteinen seurakunta” tai ”kirkkomme parhaaksi” kertomatta, millaisia arvoja ja tavoitteita haluavat edistää. Listoille yleensä valitaan ehdokkaat kuitenkin kunkin listan linjan mukaisesti. Jonkinlaista politiikkaa tai kirkkopolitiikkaa on aina taustalla, vaikka se usein puetaan hengelliseen kieleen tai vastaavaan.
Kirkon hallintoa on voitava sekä avata että keventää. Aivan hyvin voisi ottaa vakavaan pohdintaan kirkolliskokouksen jäsenten valinnan suoralla vaalilla. Ehdotan itse lisäksi sitä, että kirkon jäsenet ja viran edustajat äänestävät yhteisesti molempiin ryhmiin jäsenet hiippakuntakohtaisten kiintiöiden mukaisesti. Kirkolliskokouksen jäsenten kokonaisuuden ja ”rakenteen” voisi ehkä säilyttää ennallaan. Siihen kuuluu myös piispojen ja muutamien muiden automaattipaikat siellä.
Väheksymättä nykyisen valitun kirkolliskokouksen työtä ja roolia voi edelleen kysyä, miten hyvin ”kirkon parlamentti” edustaa kirkon jäsenistöä. Ei kovin hyvin, moni meistä ajattelee. Varmaa tietysti ei ole muutos parempaan toisenlaisella vaalitavalla. Uhkaksi sellaista ei pidä kuitenkaan nähdä!
Toivo Loikkanen
Tässä Janne Kaisanlahden kolumni:
https://www.kotimaa.fi/kolumni-jos-kaikki-saisivat-aanestaa-kirkolliskokouksen-vaali-politisoituisi/
Erittäin samaa mieltä Toivo Loikkasen kanssa. Kannatan kirkolliskokouksen valintaa suoralla jäsenvaalilla. Sen vastustajat mainitsevat yleensä politisoitumisen ja julkkisten tulon uhan sekä että nykyvaali takaa asiantuntemuksen. Kirkon ylärakenteissa ei luoteta jäseniin. ”Poliitikot” ja ”julkkikset” nähdään uhkana. Eivätkö hekin ole samanarvoisia jäseniä kuin muutkin, jos ovat jäseniä. ”Asiantuntemuksella” tarkoitetaan usein muutosten vastustamista. Tehdään kuten ennenkin.
Markku, Asia on juuri kuten kommentoit. Muutosta vastustetaan, koska halutaan säilyttää nykyiset ”asemat” sekä pelätään ja vastustetaan muutosta. Kirkolliskokouksen vaalitapa ei ole tuttua sanontaa käyttääkseni enää tätä päivää. Kirkossamme tulisi löytää rohkeampi, määrätietoisempi ja avoimempi ote muutoksiin ja uudistumiseen.
Mikkelin hiippakunnan emerentius piispan Seppo Häkkisen tämän iltaista lausumaa lainatakseni kirkolliskokous ei ole kirkon parlamentti, vaan synoodi (σύνοδος). Piispa Häkkisen puhe löytyy täältä https://youtu.be/f2RydhVQpQc ((Tiililäseura STI:llä)
Kirkon ei ole tarkoituskaan olla hallintomuodoltaan demokratia, jossa kulloisenkin voimasuhteen mukainen enemmistö päättää äänten enemmiställä asiat, vaan tarkoitus on että kirkon paimenet ja kaitsettavat päättävät asiat yhdessä yksituumaisuudessa.
Kiitos, Jukka, tästä tiedosta ja kommentista. Asia on minulle tuttu ja tuntuu hyvin kauniilta ja hurskaalta ajatella kirkon hallinnosta noin. Osittain se on todellista. Toisaalta se ei vastaa sitä, miten muiden muassa seurakuntien hallinto on järjestetty. Sehän noudattelee hyvin pitkälle kuntien hallintoa ja pyrkii demokraattiseen päätöksentekoon. Nykyaikana on myös melko hurjaa sanoa näin:”Kirkon ei ole tarkoituskaan olla hallintomuodoltaan demokratia, jossa kulloisenkin voimasuhteen mukainen enemmistö päättää äänten enemmiställä asiat, vaan tarkoitus on että kirkon paimenet ja kaitsettavat päättävät asiat yhdessä yksituumaisuudessa.”
Tuossa tarkoitan tätä alkuosaa ”Kirkon ei ole tarkoituskaan olla hallintomuodoltaan demokratia…”. Kyllä kirkolliskokouskin pyrkii demokraattiseen tapaan tehdä päätöksiä, vaikka mukana on niitä perinteisiä synodin aineksia.
Kirkon vaaleissa vaalikelpoisuudesta sanotaan KL 23 § 2:”Vaalikelpoinen seurakunnan ja seurakuntayhtymän luottamustoimeen on kristillisestä vakaumuksesta tunnettu 18 vuotta täyttänyt seurakunnan konfirmoitu jäsen, joka ei ole vajaavaltainen. Vaalikelpoisuusiän on täytyttävä vaalipäivänä.
Vaalikelpoinen hiippakunnan ja kirkon keskushallinnon luottamustoimeen on hiippakuntaan kuuluvan seurakunnan vaalikelpoinen maallikkojäsen ja hiippakuntaan kuuluva pappi.”
Tuota alkuosan kriteeriä ”kristillisestä vakaumuksesta tunnettu” voisi edellyttää myös silloin, jos kirkolliskokouksen jäsenet (maallikot) valittaisiin suoralla vaalilla. Tämä kommentti siksi, kun nykyistä vaalitapaa on puolustettu sillä, että valitsijoina ovat tuolla kriteerillä valitut luottamushenkilöt.
Ajattelen että vaatimus ”kristillisestä vakaumuksestaan tunnettu” on ensisijassa moraalinen. Asettuessasi ehdolle luottamustehtävään tunnustaudut samalla julkikristityksi. Perehtyminen kirkon asioihin tapahtuu sitten luottamustehtävää hoitaessa.
Keskeinen syy kirkolliskokouksen välilliseen vaalitapaan voisi olla populismi välttäminen. Kun valinnan suorittaa henkilöt, jotka ovat jo perehtyneet kirkon tehtävään, on varsin epätodennäköistä että vaalissa tulisi runsain mitoin valituksi henkilöitä asenteella, tulen ja muutan kirkon näköisekseni ja jatkan sitten matkaa.
Ajattelisin niin että suoraa vaalia voisi harkita sitten jos paikallistasolla äänestysprosentit nousisivat kautta Suomen yli 50 % osuuteen äänioikeutetuista.