Juuri käydyt kirkolliskokousvaalit ovat kirkolle itsetutkiskelun paikka sen osalta, kuinka hyvin kirkon kentän ääni kuuluu tuloksessa. Miksi vaali kiinnosti vain alle 60 % Helsingin hiipakunnan äänioikeutetuista papeista? Mitä vaalijärjestelmästä kertoo se, ettei Tampereelta valittu yhtään naista?
Nykyinen vaalitapa pohjautuu Schaumanin kirkkolakiin vuodelta 1869. Maailma on 150 vuodessa muuttunut melkoisesti. Nykyinen kirkon parlamentin vaalitapa on sisäpiiriäänestys. Itsekin ehdokkaana olleena, mutta valitsematta jääneenä, lupasin tehdä aloitteen maallikkovaalin äänioikeuden avaamisesta seurakuntavaalien yhteydessä kaikille kirkon jäsenille. Nyt siis äänestää vain luottamushenkilöt.
Muutos voi tuntua ehkä pelottavalta, mutta sellaisia kirkko saattaa tarvita parantaakseen vuorovaikutusta jäsentensä kanssa. Papistolla voisi edelleen olla oma kiintiö. Olisiko uudella kirkolliskokouksella rohkeutta tehdä tästä aloite ja antaa jäsenten neljän vuoden päästä päättää jatkokaudestaan?
Mielipidekirjoitus, joka on julkaistu Kotimaa-lehdessä 21.2.2020.
Tämä on hyvä tavoite.
Onkohan hyvä idea avata opista päättävä elin kaikille? Nykyinen kirkolliskokous ei ole eduskunta vaan ennemmin synodi. Puhdas demokratia ei aina ole paras vaihtoehto.
Äänestyksenhän voisi toteuttaa eduskuntavaalien yhteydessä. Kansa kaikkivaltiaan ei tarvitsisi vaivautua monta kertaa uurnille. Ja äänestysalue olisi suurinpiirtein sama.
Höpö – populismia parhaimmillaan. Ville voisi alkaa kantaa huolta enemmänkin siitä, miten taitavasti ja vauhdilla kirkossa seurakuntien johtovirkoja täytellään nykyään välillisillä vaaleilla – vokaatiosta on jäljellä vain valta. Eikö kirkolliskokousvaalissa papiston keskinäinen alhainen äänestysprosentti, maallikkovaaliin nähden, ole jo hyvä syy jätttää moiset unelmat suorasta kansanvaalista unholaan. Ja mitä tulee itse kirkolliskokouksen painoarvooon mm. kirkon jäsenkehityksessä. Se on joka puolelta tarkasteltuna paljon vähämerkityksellisemmäksi osoitettu areena kuin kaikki se, minkä onnistunut ja terve johtaminen seurakunnissa tuottaa jäsenkehityksessä ja kirkkoon sitoutumissa kaikkiaan.
Äänestystulos ei aina kuitenkaan kerro kirkon jäsenten todellisesta mielipiteestä. Jonkin asian taakse voidaan saada paljon väkeä. Vain siksi, että suuri enemmistö vastustaa, mutta ei tule äänestämään.
Todellisuudessa vain pieni sisäpiiri on tietoinen ratkaistavien asioiden merkityksestä. Tämä tietämätön massa on helppo saada minkä asian taakse tahansa.
Blogistilta kannatettava aloite.
Timo Pöyhönen: ”Puhdas demokratia ei aina ole paras vaihtoehto.”
Sisäpiireille demokratia on aina uhka, myös politiikassa. Sisäpiirille kirkko ei ole kansankirkko, vaan sisäpiirin kirkko. Sisäpiiriä voi kirkossa kutsua inkvisitioksi, niin hyvässä kuin pahassa.
Apostolit kannattivat demokratiaa, vaikka se mahdollistikin korvasyyhyyn etsittävät saarnaajat. Demokratiaa suurempi uhka on nimittäin totalitarismi. Niin kävi, että totalitarismi voitti demokratian, mistä esimerkkinä katolinen kirkko.
https://www.kotimaa.fi/blogit/kirkolliskokousvaalit-ovat-vastoin-utn-edustamaa-demokratiaa/
Jos puhutaan sisäpiireistä niin sinä olet meistä ainoa, jolla on oma raamatunkäännös!
Muutama ajatus. Ensiksi. Edes kirkkoherrojen vaalit eivät harvoja paikallisia poikkeuksia (=protestivaalitl) lukuun ottamatta saa äänestäjiä liikkeelle kovin suurin joukoin. Siis silloin, kun vaalia ei toimiteta välillisenä.
Toiseksi. Käsittääkseni kirkollisten vaalien alkuperäinen johtoajatus on ollut se, että jumalanpalvelukseen kokoontunut messuyhteisö valitsee itselleen paimenet sekä yhteisten varojen yms käyttäjät. Yleinen ja suora kansanvaali johtaisi Ruotsista tuttuun kehityskulkuun, jossa kirkollisvaalit ovat poliittisten puolueiden välivaaleja eduskuntavaalien välissä. Voi perustellusti kysyä, keiden etuja tällainen vaalisysteemi palvelisi. Todennäköisesti niiden, jotka jo muutenkin ovat tottuneet ”junailemaan” asioita kulisseissa sekä olemaan aktiivisia vaaliuurnilla. Mikä joissakin asioissa voisi toki johtaa osaavaan päätöksentekoon ja toisissa taas asiantuntemuksen laskuun.
Kolmanneksi. Blogistin kannattaisi osaavana kirkkohistorioitsijana laatia moderni tutkimus erilaisten kirkollisten vaalien ja nimitysten historiasta. Voisin kannattaa hänen ehdotustaan siinä tapauksessa, että kirkolliskokouksen toiminnasta rajataan pois kaikki oppia koskevat kysymykset.
”Voisin kannattaa hänen ehdotustaan siinä tapauksessa, että kirkolliskokouksen toiminnasta rajataan pois kaikki oppia koskevat kysymykset.”
Katolisuus elää vahvana katolisen teologian lapsissa. Nimen omaan kaikki oppia koskevat kysymykset pitää ottaa mukaan. Veden pitää virrata eikä seisoa paikoillaan. Tämän saivat oppia juutalaiset, mutta kristittyjen itsevarmuus näyttää olevan kovempaa tekoa.
Kirkon ovet pitäisi avata sepposen selälleen, jotta ilma vaihtuisi. Keskusteleva kirkko on elävä. Kuolleet eivät tarvitse muutosta tilaansa.
Mietin vain vaalitavan muutoksen tai toppuutelijoiden osalta sitä, että ovatko kirkkomme jäsenet niin vaarallisia tai muuten epäkelpoja tai liian vähäisellä hurskaudella varustettuja, etteivät kykenisi äänestämään kirkolliskokousedustajien vaalissa? Se olisi osallistamista parhaimmillaan ja avaisi myös mahdollisuuden avata kirkon jäsenille kirkolliskokouksen roolia. Minusta kirkon jäsenten vaali alueittain toimisi ainakin maallikkoedustajien vaalissa. Sen ottaminen pappisedustajien vaaliin olisi tietysti hankalampaa.
Etkö näe ongelmaksi, että alkaisimme ratkoa oppikysymyksiä kansanäänestyksillä? Mutta jos oppi otetaan listalta pois niin sitten.
Timo, Tilanne ei paljoan eroa nykyisestä. Luottamuselinten jäsenet äänestävät kirkon jäseniä kirkolliskokoukseen. Ovat minusta samanlaista sekalaista seurakuntaa kuin muutkin, ehkä hitusen valikoitunutta joukkoa. Joka tapauksessa ehdolle asettuvat ja läpi pääsevät tulisivat olemaan ”valikoitunutta” joukkoa. Toinen näkökulma on se, että kaikkiin tehtäviin myös kasvetaan tehtävän myötä. Ja uskon myös vakaasti, että Pyhä Henki ohjaa kirkossa ja myös kirkolliskokouksessa.
Jos valtaosa kirkon jäsenistä ei millään mitattavissa olevilla tavoilla usko siten kuin kirkko Raamatun, vanhakirkollisten uskontunnustusten ja luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan uskoo, niin mitä edellytyksiä heillä olisi ratkaista kirkon uskoon ja elämään liittyviä kysymyksiä?
Ainakin yhteiskuntatieteilijä minussa ajattelee siihen tapaan, että kirkon ylin päätöksenteko muuttuisi lopullisesti kirkkoPOLITIIKAKSI, jossa eri kirkolliset ryhmittymät alkaisivat ajaa erilaisia omille äänestäjilleen ja edustamilleen ryhmille tärkeitä asioita vieläkin suuremmassa määrin. Siis ei vain hallinnollisia vaan uskoon ja elämään liittyviä tulkintoja. Ruotsissa on usean vuosikymmenen kokemus tällaisesta. Aiheesta on tehty myös tuore akateeminen väitöskirja. Ja koska suora demokratia ei toimisi, tuloksena olisi erilaisten sisäpiiriporukoiden vallan kasvu entisestään. Jolloin naruja vetelisivät poliittiset puolueet ja niiden taustalla vaikuttavat arvot. (Olisihan se aikamoista, kun kirkolliskokousvaaleissa tulisi ensin perussuomalainen jytky ja neljän vuoden kuluttua valta kallistuisi vihreille…)
Miten ihmiset voisivat uskoa, kun eivät edes tiedä mitä kirkko opettaa?