Jos jokin asia on tullut itselleni selväksi, niin se että työ kirkolliskokouksessa vie monenlaisiin tuntemuksiin ja ajatuksiin. Tein yhdessä muiden kanssa viime elokuussa aloitteen ”Valiokuntapaikkojen jaon muuttaminen kirkkohallituksen työjärjestyksen uudistustyön yhteydessä”. Valitsijamiesten tehtävänä on valita valiokuntien jäsenet kirkolliskokouksen työjärjestyksen 9 §:n mukaan. Valitsijamiesten toiminnan voi nähdä muistuttavan menneiden vuosikymmenten kirkolliskokousvaaleja, joissa seurakuntien valitsijamiehet sopivat kirkolliskokousedustajien paikoista.
Jokainen pianistin alku tietää miltä tuntuu marraskuun iltoina soittaa preludeja juuri ulkoa sisään tulleena kohmeisin sormin: eiku, eiku, eiku, eiku. Kirkolliskokouksessa työskentely ja erityisesti asioiden eteneminen muistuttaa kohmeisin sormin soiton harjoittelua. Uusi riitasointukuvio, ristiriita, uusi solmu, uusi epäselvyys – ja lopulta ehkä seesteisempi vaihe, ehkä joskus valmistakin, ehkä. Kohmeisinkin sormin on mahtavaa oivaltaa asioita, on hurjaa löytää uusia mahdollisuuksia joita ei aiemmin olisi edes tullut ajatelleeksi – ja välillä voi taas tuntua, että mitään pientäkään edistystä ei tapahdu ja samat pulmat, solmut, samat eiku, eiku- yritykset vain toistuvat. Olisi niin hienoa, kun löytyisi yksinkertainen ja valmiiksi viitoitettu tie kuljettavaksi, mutta todellisuudessa jokaisen esimerkiksi valiokunnan työn polku on omanlaisensa. Välillä se voi tuntua kerta kaikkiaan katoavan, kunnes se taas omalla ja toisten – Jumalan – avulla putkahtaa näkyviin.
Kaikkia solmuja kirkossakaan ei niin vain kunniakkaasti tehdä kuin partiosolmuja – ja sitten näppärästi avata. Vaikuttaa, että joitain solmuja ei vain haluta saada auki.
Jokaisella meistä on tuntumansa solmuihin niin konkreettisella kuin abstraktilla tasolla. Silti on ihmisiä, jotka kieltävät solmut – omat ja muiden. On vaikeaa integroida osaksi itseä se ei niin päivänpaisteinen puoli. Helpompaa on nähdä se muissa.
Olen huomannut, että jotkut yrittävät miehistä Aleksanterin ratkaisua ( Aleksanteri Suuri, joka voitti Aasian herruuden yhdellä miekan sivalluksella): kerrasta poikki. Sivallus, vähän vierestä, tuli mitä tuli. Solmuruoska heilahtaa. Toisinaan solmuisuus ei tahdo kestää hidasta avaamista, lämmittämistä. Solmut voivat olla pieniä, kireitä kutojien solmuja, joita ei aina virkkuukoukullakaan saa auki purettua. Sen sijaan valitetaan, turhaudutaan, stressataan ja huolehditaan. Langanpäitä ei löydy. Eletään hyvin jakautunutta yhteistä elämää.
Marraskuun kirkolliskokousviikolla on monia isoja asioita, ”solmuja”, esityslistalla: Uusi kirkkolaki ja erillislait, kirkkojärjestyksen uudistaminen, kirkon keskusrahaston talousarvio, jossa ennakoinnit kirkon heikkenevistä talousnäkymistä ovat todellisia. Myös kirkon keskushallinnon sopeuttaminen alenevaan talouskehitykseen on todellinen tarve. Kirkkolain muuttaminen toimielinten sähköisten kokousten mahdollistamiseksi on tarpeen. Hallinnonuudistus on tarpeen. Keskustelua käydään salissa muun muassa Kirkon nelivuotiskertomuksesta ja Ovet auki-strategiasta. Tätä kaikkea voi seurata striimattuna netistä. Se mikä näkyy ja kuuluu ei ole kaikki. Pinnan alla tapahtuu paljon. Tiivis työ jatkuu erityisesti talous-, laki- hallinto, peruste-ja tulevaisuusvaliokunnissa. Se työ näkyy myöhemmin mietintöinä tai lausuntoina.
Pääsen ensimmäistä kertaa elämässäni kuultavaksi edeustaja-aloitteen tiimoilta. Ajattelen, että kirkon hallinnossa kuten kaikessa hallinnossa tarvitaan avoimuutta ja läpinäkyvyyttä myös valiokuntapaikkojen jakamiseen.
Kirkolliskokouksen kanslia on käynnistänyt työjärjestyksen kehittämistyön. Aloitteen päämääränä on hallinnon avoimuus ja läpinäkyvyys. Tuntuu tärkeältä, että voi tulla kuulluksi asiassa.
Nykykäytännön mukaan valitsijamiehet valitsevat valiokuntien jäsenet kirkolliskokouksen työjärjestyksen mukaan. Aloitteessa mainitaan, että nyt valinnan tulos on monella tavalla sattumanvarainen, eikä valintaprosessi vastaa hallinnon avoimuuden ja läpinäkyvyyden periaatteita.
Kokemukseni mukaan jokainen kirkolliskokousedustaja pohtii esillä olevia kysymyksiä miettien Jumalan tahtoa, ihmisten kokemuksia ja odotuksia, mahdollisia etenemisteitä ja kirkkomme tulevaisuutta. Olisiko jokin ratkaisu löydettävissä esimerkiksi siihen, että avioliittokysymys ei jakaisi kirkkoamme särölle ja hajaannukseen? Ettemme vain kyllästy loputtomiin solmuihin, umpisolmuihin asiassa ja luovuta.
Solmuton ihminen on jotenkin epätodellinen, matta. Kukaan ei ole tahraton, ristiriidaton, seestynyt, aina humaani. Samoin myös solmuton yhteisö on epätodellinen. Solmu on se lenkki, joka tekee meistä inhimillisiä, haavoittuvaisia. Toisaalta hyvä solmu pitää ihmisen koossa. Solmut ovat se särmä, rikkonaisuus, joka tekee maljakostakin arvokkaan. Kirkolliskokouksessa tehdään töitä juuri monenlaisen solmujen vuoksi.
Kirsi Hiilamo
Helsingin hiippakunnan pappisedustaja
perheneuvoja, rovasti
