Kirkolliskokouksen syysistuntoviikolla 3.-7.11. katsottiin tulevaisuuteen ja menneeseen, kysyttiin mitä kirkko on ja miten sen pitäisi sitä olla.
Tulevaisuus: Merkittävin ja kauaskantoisin päätös oli varmasti koko kirkon organisaation ja hallinnon uudistamista valmistelevan komitean perustaminen. Komitea nimitetään ensi vuoden kevätistunnossa.
Harva yhteisö lähtee pohtimaan omaa olemustaan niin alusta ja puhtaalta pöydältä, kuin kirkko päätti tehdä. Mitä tehtäviä kirkon keskushallinnolla tulee olla ja millä organisaatiolla ne hoidetaan? Minkälainen on työnjako ylimmän tason, hiippakuntien ja seurakuntien kesken? Siinä otetaan huomioon sekä teologia ja kirkon hengellinen luonne että käytännön tarkoituksenmukaisuus. Tähtäin on kymmenien vuosien päässä.
Kulttuurienvälisyys on yksi keskeinen ajan trendi. Työ maahanmuuttajien kanssa, heidän kotouttamisensa ja vieraskielisten kanssa toimiminen olivat esillä myös kirkolliskokouksessa. Kulttuurienvälisyys ei liity enää vain maahanmuuttoon, sillä myös oman maan sisällä on erilaisia kulttuureita, joiden keskellä kirkolla ja kristinuskolla on oltava oma sijansa.
Tulevaisuusselonteko ”Kirkko monikulttuurisessa yhteiskunnassa” ja ekumeeninen julkaisu ”Kirkko yhteistä näkyä kohti” pitivät nekin katseen tulevaisuudessa, melko lailla eri tavalla sanoitettuna tosin. Edellisessä katse oli Suomen kirkon tulevaisuudessa, jälkimmäisessä yritetään löytää yhteisiä nimittäjiä koko maailmanlaajuiseen Kristuksen kirkkoon.
Kirkon keskusrahaston ja eläkelaitoksen että myös seurakuntien talous on tiukoilla lähivuosilla. Sen vuoksi on toimittava entistä tehokkaammin koko kirkkona, eikä tilannetta helpota, jos tiukkuutta siirrellään kirkon ja seurakuntien välillä.
Talouden kestävyyden kannalta odotukset kohdistuvat nyt kahteen välttämättömään hankkeeseen, keväällä päätettävään seurakuntarakenteen uudistamiseen sekä vuoden 2016 kuluessa valmistuvaan mietintöön keskushallinnon uudistamisesta ja sen toteuttamisesta.
Seurakuntarakenneuudistuksesta päättäminen on nyt melkein vain päätöstä vaille. On vain vältettävä siihen ehkä kohdistuvaa päätöspelkoa.
Historia (ja tulevaisuus): Historia kertoo menneestä, mutta antaa tienviittoja myös tulevaisuuteen. Menneen löydämme usein edestämme yhä uudelleen.
Istuntoviikolla julkistettiin Jaakko Olavi Antolan kirjoittama Kirkolliskokouksen historia 1974–2011 ”Kansankirkko ristipaineessa”. Antilan esitys ja kirjan selailu jo osoittivat, että käsissä on kiinnostava ja merkittävä teos. Se ei käsittele vain kirkolliskokouksen tapahtumia vaan laajemmin kirkkoa, jota peilataan yhteiskunnan sekä sen arvojen ja asenteiden muutoksiin.
On väitetty, että kirkolliskokous on kansaa vanhoillisempi. Antilan mukaan tämä ei ilman muuta pidä paikkaansa. Isoissa äänestysratkaisuissa tulokset ovat väljästi noudatelleet kansan mielipiteitä.
Mielenkiintoinen oli Antilan selvitys vaalitavan muutosten vaikutuksesta paitsi kirkolliskokouksen kokoonpanoon myös äänestystuloksiin erityisesti määräenemmistösäädösten vuoksi. Suhteellinen vaalitapa mahdollistaa suuremman mielipiteiden kirjon edustajien keskuudessa ja määrävähemmistö syntyy helpommin.
”Hullut vievät kehitystä eteenpäin, viisaat pitävät kirkon pystyssä” veisteli Antila elävässä esityksessään. Antilan mukaan kirkossa puhutaan paljon mitä pitäisi tehdä, mutta ei tehdä sitä.
Naispappeus ja sukupuoli-identiteetti kuuluivat nekin viikon teemoihin. Ne ovat pohjavirtoja, jotka aika ajoin nousevat pintaan aiheuttaen napakoita keskusteluja. Sukupuoliasiat ovat lähetysrahakiistojen ja henkilöseurakunta-aloitteenkin taustalla. Perusteluja haetaan yleensä raamatuntulkinnoista. Ajatus kahdesta eri suhtautumistavasta on kuitenkin hankala mm. tasa-arvon ja yhtenäisyyden kannalta. Suhtautumisessa sukupuolivähemmistöön on myös kyse ylipäätään ihmisarvosta.
Runsaan keskustelun aiheeksi nousi aloite henkilöseurakuntien sallimisesta. Henkilöseurakuntia on käsitelty useita kertoja kirkolliskokouksessa ja aina on tulos ollut kielteinen. Niin kävi tälläkin kertaa. Kyse oli nyt perinteisen virkakäsityksen omaavien toiveesta voida järjestää messuja, joita eivät toimittaisi naispapit.
Yhteenveto: Kysyttiin, kenelle on tilaa meidän kirkossamme? Tulkintani mukaan yhteinen vastaus oli, että kaikille – kunhan ehdoista sovitaan.
On kestettävä erilaisuutta ja ”meidän on kärsittävä toisiamme”, kuten edustaja Jaana Hallamaa sanoi.
Piispa Tapio Luoma varoitti päätöspäivän messun saarnassa sisäänpäin kääntymisen vaaroista (historiateos tunnisti sellaista esiintyvän).
”Levollinen ja rauhallinen viikko”, kuvasi arkkipiispa Kari Mäkinen istuntoviikon päätöspuheessaan. Mutta ”suvannossakin on virtausta, jotka eivät aina näy pinnalle. Julkaistu historiateos näytti pinnan alla kulkevia virtauksia”, näki arkkipiispa ja kehotti ottamaan huomioon nämä hitaatkin virtaukset.
Kirkon todellisuus ja ihmisten arkinen todellisuus eivät ole aina sama asia. Kyse on kahdesta todellisuudesta ja niiden suhteesta. Minusta kirkon on elettävä tämän ajan ihmisten arjen keskellä, elettävä todeksi omaa sanomaansa, lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.
Valmistelevan komitean perustamisella taitaa olla kohta kiire, kun jäsenkatoa seuraa. Ja mitenkähän tehokas tuleva komitea lienee kirkon päätöksenteon ollessa näköjään tolkuttoman hidasta ja hankalaa.
”Minusta kirkon on elettävä tämän ajan ihmisten arjen keskellä, elettävä todeksi omaa sanomaansa, lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.”
Kirkon sanoma on Jeesus. Lähimmäisenrakkaus seuraa mukana. Lähimmäisenrakkautta toteuttavat kyllä monet muutkin tahot.
Paikallisseurakunnissa löytyy ihmisten arjen keskellä elämistä. Ennemmin on syytä miettiä esim. kirkkohallituksen työn tärkeyttä ja lähteä keventämään sen rakennetta. Sen toiminta jos mikä on kyllä kaukana ihmisten arjesta.
Naispappeus ? Kun katselee 1940-1950 lukujen suomalaisia elokuvia, niissä puhutaan naislääkäreistä ja naisopettajista.
Naispappeuden yhteydessä puhutaan aina myös sukupuoli-identiteetistä. Miespappeus ei ole sukupuoli-identiteettikysymys ?
Kyllä on aataminaikuista asennetta, taaksepäin katsomista, jälkeenjäänyttä, pysähtynyttä, seisovaa vettä, hapantunutta, kuollutta….
Evankelis-luterilaisten seurakuntien rakenteita ollaan muuttamassa radikaalisesti. Kirkkohallitus on esittänyt kirkolliskokoukselle Uusi seurakuntayhtymä 2015 -rakennemallin käyttöönottoa. Jatkossa kaikki seurakunnat kuuluisivat yhtymiin. Yhtymien organisaatioon ja asemaan pitää nyt kiinnittää vakavaa huomiota.
Nykyisissä yhtymissä seurakuntien talous ja hallinto on yhteistä. Perussäännössä on voitu sopia myös yhteisistä työmuodoista. Uudessa yhtymämallissa on esitetty lisäksi, että seurakuntien henkilöstö kuuluisi yhtymien organisaatioon.
Seurakunnissa koetaan nykyinen ja varsinkin tuleva tilanne ristiriitaiseksi ja epäoikeudenmukaiseksi. Ei tunnu hyvältä, että meidän seurakunnan rahoista, kiinteistöistä ja tulevaisuudessa myös henkilöstöstä päättää joku ulkopuolinen. Eihän se ole meidän seurakunta, jossa muut päättävät; Seurakuntahan olemme me!
Ehdotan harkittavaksi uutta yhtymämallia. Yhtymän pitää olla jatkossa palveluiden tuottaja, sillä ei saa olla roolia seurakuntien toimintaan ja johtamiseen. Seurakunnilla tulee olla omat resurssit, mm. itse valitut omat työntekijät. Ei ole tarpeen valita yhtymän luottamushenkilöitä vaalilla. Riittää, että seurakuntien vaaleilla valittu valtuusto valitsee edustajansa palveluiden tuottajayhtymän johtokuntaan. Näin nostetaan seurakunnan statusta ja taataan seurakuntalaisten kokemus omasta yhteisöstä.
Jos edetään nyt esitetyssä muodossa, tulevaisuudessa joku muu päättää missä kunnossa meidän kirkkomme on. Ulkopuoliset määrittelevät hautausmaittemme kunnosta. Ulkopuoliset päättävät myös seurakuntamme työtekijöistä. Tätäkö me haluamme!
Rakenneuudistuksessa on myös seurakuntien kokoon kiinnitettävä huomiota. Suuret seurakunnat on jaettava pienempiin toimiviin seurakuntiin. Eihän kymmenen tuhannen jäsenen laitoksissa synny me-henkeä. Alue- ja kappeliseurakunnat ovat kikkailua: Yhteisöllisyys ei näissäkään toteudu. Jos mitään ei tehdä, seurakuntalaiset äänestävät jaloillaan.