[Helena Castrén] Puumalan saaristokunta sijaitsee Tampereen korkeudella Etelä-Savossa. Lähimpiin kaupunkikeskuksiin Imatralle, Mikkeliin ja Savonlinnaan on noin 70 kilometriä.
Jos kirkonkylämme keskeltä piirretään harpilla ympyrä, löytyvät lähimmät naapuriseurakunnat yli neljänkymmenen kilometrin päästä Sulkavalta, Ruokolahdelta ja Juvalta. Nämä puolestaan kuuluvat kaikki eri rovastikuntiin. Pitäjä on laaja ja parituhatta seurakuntalaista hajallaan, pienillä kylilläkin on vielä elämää. Niissä pidetään lähetyspiirejä, kinkereitä ja käydään kotikäynneillä. Seurakuntamme lähetys- ja yhteisvastuukannatus sekä äänestysprosentit ovat olleet hiippakunnan ja maan parhaimmistoa.
Maaseudulla seurakunta ja kunta tekevät tiiviisti yhteistyötä asukkaidensa parhaaksi. Kirkon diakonian tehtävänä on toimia erityisesti siellä, minne muu apu ei yllä. Harvaan asutussa Suomessa seurakuntien toiminta on toistaiseksi yltänyt kylien autottomille jäsenillekin.
Seurakunnassamme odotettiin kirkolliskokouksen äänestystä seurakuntarakenteen muuttamiseksi, koska verotulot vähenevät vanhusväestön osuuden kasvaessa ja henkilöstökulut kasvavat. Henkilöstöä on vähennetty, pappilat ja leirikeskus on myyty ja kaikkia maksuja on korotettu. Itsenäisen seurakunnan on maksettava Kirkon Palvelukeskukselle, IT-hallintoalueelle ja Kirkon keskusrahastoon, lisäksi on tullut uusia vakuutusvelvoitteita jne. Nämä edellä mainitut ulkopuolelta asetetut vaatimukset ovat lisänneet menoja viimeisen viiden vuoden sisällä huomattavasti.
Seurakunnalle tuloutui viime vuonna noin 81 000 euroa yhteisöveroa, kun se kuluvana vuotena putoaa kirkon laatimien valtion osuuden jakamisperusteiden mukaan lähes yhden työntekijän vuosipalkan verran. Lämmitämme ja huollamme kulttuurihistoriallisesti arvokasta kaksoisristikirkkoamme isommalla summalla kuin uusi yhteisöveropotti on. Hautaustoimeen tai väestökirjanpitoon potista ei ainakaan meille riitä valtion apua!
Seurakuntamme alueella sijaitsee miltei neljätuhatta vapaa-ajan asuntoa. Niinpä vihkipareista kolme neljännestä on kesäasukkaita. Monet haluavat tulla myös siunatuksi Puumalaan, joten hautajaisista noin neljännes on ulkopaikkakuntalaisia. Me iloitsemme siitä, että kesäasukkaat virkistävät seurakuntamme elämää ja osallistuvat toimintaamme, mutta se aiheuttaa meille myös kuluja, joita emme voi periä, koska nämä maksavat veronsa omiin kotiseurakuntiinsa.
Seurakunnan luottamushenkilöt haluavat pitää seurakunnan itsenäisenä, koska toimiminen pienenä etäsaarekkeena kaukana emäseurakunnasta uhkaisi seurakuntalaisten hengellistä elämää. Palkkasimme kirkolliskokouksen päätöksen jälkeen välittömästi taitavan konsultin pohtimaan kanssamme seurakunnan toiminnan ja talouden tasapainottamista. Totesimme, että kuluista on vähennettävä jopa viidennes, jotta voimme toimia itsenäisenä seurakuntana jatkossakin. Meillä on iso metsäomaisuus, jota hoitamalla olemme tähän asti saaneet tuloja yli neljänneksen toimintakuluistamme ja verotuloista tulee puolet. Valtakunnallisesti huono taloudellinen tilanne on pysäyttänyt rantatonttien myynnin, mikä on tuonut tähän asti väljyyttä budjettiimme ja mahdollistanut investointeja kiinteistöihin. Tänä vuonna 400 -vuotisjuhliaan viettävä seurakuntamme on siis puun ja kuoren välissä.
Seurakuntien johtaminen vaatii nyt paikallisesti kohtuuttomasti resursseja ja tulee lyhytjännitteiseksi. Miten tähän on tultu? Suomi ja kirkko ei ole koskaan ollut niin rikas kuin nyt.
Parhaillaan valittavan kirkolliskokouksen on ryhdyttävä heti toimiin isojen linjojen luomiseksi Suomen kirkkoon. Kirkossa on tutkittava mitä mahdollisuuksia sote-alueet antavat kirkollisveron perimiseksi? Onko rovastikunta- ja hiippakuntarajoja sekä kirkon byrokratiaa arvioitava perusteellisesti? Seurakuntien liitokset ja yhtymien perustaminen on erittäin hankalaa alueilla, joissa kuulutaan eri rovastikuntiin eikä tiedetä, mihin kuntaan kukin kunta ja sen myötä seurakunta tulee kuulumaan ja millaista kuntapolitiikkaa hallitus harjoittaa. Itsenäiset seurakunnat ovat edelleen riippuvaisia kuntarajoista.
On myös tutkittava millaisia vapauksia seurakunnille tulevaisuudessa voidaan myöntää järjestellä virkoja sekä jumalanpalvelusten aikoja ja tiheyttä, esimerkiksi suurina kirkkopyhinä. Meillä joudutaan valitettavasti nyt osa-aikaistamaan kanttori, seurakuntapastori, talouspäällikkö, lastenohjaaja ja toimistosihteeri. Tavoitteemme on kuitenkin epäselvän tilanteen keskellä pitää huolta seurakuntalaisista ja säilyttää vireä Puumalalle ominainen hengellinen elämä.
– Helena Castrén –
Rovasti, kirkkoherra, psykoterapeutti
Puhutteleva juttu. Tuosta avautuu tien alkuja moniin hallinnollisiin muutoksiin, jotka koskevat rakenteita, verotusta ja jäsenyyttä.
Toivotaanpa, että Teemu on mukana johdattamassa uuden pian valittavan KK:n pois asemasodasta ja näkemään toiminnan edellytykset aidosti ykkösenä – kehottaen vielä samalla karsimaan pönäkkiä valtapaikkoja, joita on yksinkertaisesti kirkossa liikaa ja joiden runsaus tosiasiassa johtaa vain seurakuntaelämän näivettymiseen .
Tärkeä hätähuuto, jossa on pari epäloogista loikka.
Ensinnäkin. Millä tavalla ”toimiminen pienenä etäsaarekkeena kaukana emäseurakunnasta uhkaisi seurakuntalaisten hengellistä elämää”? Tämä kaipaisi konkretisointia ja pitäviä perusteluja. Muutoin kuulostaa siltä, että hallintorakenteet ovat hengellisen elämän keskus. Maassamme on todella laajoja seurakuntia, joissa ei voi epäillä varsinkaan keskustasta etäisten alueiden hengellistä elämää.
Toiseksi. Mitä tekemistä rovastikuntarakenteella on seurakuntatoiminnan ja hengellisen elämän kanssa? Rovastikunnat ovat joutava menneisyyden painolasti, josta tulisi päästä eroon pikimiten. Kyllä seurakunnat tarvitessaan ja tahtoessaan osaavat tehdä yhteistyötä ilman tuotakin rakennetta. Jos eivät, niin on aika opetella.
Viittaus sote-alueisiin eli maakuntiin tai mitä ikinä niistä tuleekin on naseva. Pikaisesti maakunnista hiippakuntia, joille yhteinen talous ja hallinto mm. kiinteistöistä ja hautausmaista. Päästään eroon epämuotoisista seurakuntayhtymistä ja kuntaliitosten peesaamisista sekä voidaan organisoida hengellinen elämä vaikka kuinka pieniin yksiköihin tai seurakuntiin, jos niitä sellaisiksi pitää kutsua.
’Rovastikunnat ovat joutava menneisyyden painolasti, josta tulisi päästä eroon pikimmiten’
Rovastikunnat on kuules jo vuosia sitten hallintona kuopattu – siitä on säädöksissä muistuttamassa enää pelkkä pönäkkä lääninrovasti.
Juuripa tuo hallinnollinen riippa. Joutavaan menee kirkon energiaa. Kysymys siis pysyy: Mitä tekemistä rovastikuntarakenteella on seurakuntatoiminnan ja hengellisen elämän kanssa?
Helena kirjoittaa pelosta, isojen yhtymien perustaminen johtaa jakautumiseen, jossa vastakkain ovat iso keskuspaikka ja pienet etäpesäkkeet. Vähän kärjistäen. Tähän vaikuttaa olennaisesti se, mitä ajatellaan seurakunnan ydintoiminnoksi ja seurakuntalaisten rooliksi seurakunnassa.
Viime kesänä tapasin pitkästä aikaa etäisiä sukulaisia pitäjässä, jossa oli tapahtunut kuntaliitos ja sen seurauksena myös seurakuntaliitos. Sukulaiseni olivat olleet omassa kunnassa aktiivisia toimijoita niin kirkkovaltuustossa kuin kunnanvaltuustossakin. Erityisesti seurakunnan luottamuselimissä toimiminen oli ollut merkittävää.
Kysyin, että eikö sitä luottamushenkilönä toimimista voi jatkaa siellä keskuspaikassa.
Sanoivat, että periaatteessa voisi, mutta ei tule valituksi, kun ei ole tunnettu keskuspaikassa. Tullakseen siellä tunnetuksi pitäisi markkinoida itseään ja omaa osaamistaan. Ja koska matkakin on yli 40 km tulisi kokouksissa käyminen kalliiksikin. Eivät sitten enää viitsi.
Minulla liittyy tähän kaksi kysymystä:
1. Onkohan tämä laajakin ilmiö siellä, missä liittymisiä on tapahtunut? Onko kukaan kartoittanut tai tutkinut sitä?
2. Millaisia me haluamme seurakuntien olevan seurakuntalaisten näkökulmasta katsottuna? Mihin seurakunta tarvitsee seurakuntalaisia?