Kirkolliskokous ei ole kirkon jäsenistö pienoiskoossa, eikä ole tarkoituskaan olla. Kirkossa valta kätkeytyy labyrinttiin, josta sitä on vaikea löytää. Valtaa piilotellaan ja sekoitetaan niin, että vastuut hämärtyvät.
Kun kirkolliskokous ei ole jäsenistö pienoiskoossa, siitä seuraa, että se ei koe ja ajattele samalla tavalla kuin jäsenistö. Varmimpana vakuutena on tiukka ¼ vähemmistösuoja. Neljäsosa edustajista kykenee estämään lähes minkä tahansa muutoksen.
Syynä kirkolliskokouksen ja jäsenistön eritahtisuuteen on ainakin osaksi välilliset vaalit. Jäsenet – pieni osa heistä – valitsee ensin seurakuntien kirkkovaltuustot ja seurakuntaneuvostot, jotka valitsevat kirkolliskokouksen maallikkoedustajat. Papit valitsevat omat edustajansa.
Seurakuntavaalien yhteydessä ei juurikaan ajatella kirkolliskokousedustajien valintaa eikä keskustella kirkolliskokouksessa päätettävistä asioista.
Ehkä pääosin kirkolliskokousedustajat valitaan edelleen muilla kuin heidän edustamiensa mielipiteiden perusteella (paikkakunta, puolue, herätysliike…). Samalla listalla voi olla aivan eri tavoin ajattelevia.
Jäsenistön etäisyyttä edustajiinsa lisää alhainen äänestysaktiivisuus seurakuntavaaleissa. Jäsenistön enemmistöllä saattaa olla omat odotuksensa kirkon suhteen, mutta odotuksia ei yritetä täyttää vaaleissa, vaan kirjoittamalla yleisönosastoihin, kolumneihin tai someen. Jotkut eroavat protestina koko kirkosta.
****
Kun seurasi kirkolliskokouksen kevätistuntoviikolla käytyä keskustelua kirkon avioliittokäsityksestä, tuntui että sitä käytiin ikään kuin kuplan sisällä, erillään elävästä elämästä.
Tuossa keskustelussa oli kyse aloitteesta, jossa esitettiin kirkon avioliittokäsityksen laajentamista niin, että myös samaa sukupuolta olevat parit voitaisiin vihkiä kirkollisesti ja siunata heidät.
Aloitteen lähetekeskustelussa käytettiin 63 puheenvuoroa puolesta ja vastaan. Molemmat puolet perustelivat kantaansa Raamattua tulkitsemalla.
Oletukseni on, että jäsenistä jo enemmistö olisi valmis siihen, että kirkko vihkisi. Ja enemmistö tuskin ymmärtää, miksi ei voida siunata, siis pyytää Jumalalta siunausta.
Arvelen, että tuohon vastataan, että kirkon ei pidäkään toimia yleisen mielipiteen ja galluppien mukaan. Oma ajatukseni kulkee toisinpäin: Kristinuskon ydinsanoma on tuotava tämän ajan ihmisten arjen keskelle, samoin kuin se tuli 2000 vuotta sitten sen ajan ihmisten elämään.
Uskon ja Raamatun tulkitseminen on vallan käyttämistä.
”On ongelmallista, jos kirkko on armottomampi kuin yhteiskunta ympärillä.” Näin muistan silloin vielä maakuntalehden päätoimittajana toimineen Matti Kalliokosken sanoneen Seinäjoella kirkon viestintäpäivillä muutamia vuosia sitten.
Olisiko mahdollista löytää jokin kompromissi tai peräti yhteisymmärrys tässä asiassa? Moni totesi Turussa, että jokin tie eteenpäin on löydettävä. Ja osan mielestä näin on hyvä, ei tarvita tietä mihinkään päin.
****
Meitä kirkolliskokousedustajia sanotaan kirkon edustajiksi. Keitä me siis tarkkaan ottaen edustetaan? Kirkkoa jäseniin päin vai päinvastoin? Kasvaako kirkko ylhäältä alas vai alhaalta ylös?
Kirkossa pelätään demokratiaa, mutta miten muutoin valtaa voidaan perustella? Vallan kohteet antavat luotetuilleen eli luottamushenkilöille valtuutuksen, jota he käyttävät. Varsin usein unohdetaan seurakuntalaiset, ikään kuin kukaan ei edustaisi heitä.
Kirkolliskokouksen valitsemista suoralla jäsenvaalilla vastustetaan mm. sillä perusteella, että silloin valituiksi tulisi ”julkkiksia” ja ”poliitikkoja” tai muutoin ”asioita tuntemattomia”. En usko tuohon, vaikka kyllähän nuokin siihen tehtävään kelpaisivat siinä kuin muutkin jäsenet.
Suuri kysymys on, miten saisi seurakuntalaisten enemmistön äänestämään ja vaikuttamaan kirkossa.
”Jäsenistön enemmistöllä saattaa olla omat odotuksensa kirkon suhteen, mutta odotuksia ei yritetä täyttää vaaleissa, vaan kirjoittamalla yleisönosastoihin, kolumneihin tai someen. Jotkut eroavat protestina koko kirkosta.”
Tässä piilee keskeinen osa ongelmaa. Tarkoitan sitä että pyrkimys vaikuttaa kirkkoon kanavoituu vaikuttamiseen ulkoapäin, ei kirkon sisältä, seurakuntarakenteesta käsin. Kirjoitetaan, mitä kirkon tulisi itse kunkin mielestä tehdä sen sijaan, että pohdittaisiin mitä itse kukin voisi tehdä kirkossa.
Äänestäminen seurakuntavaaleissa ei edellytä, että kirkon jäsen itse osallistuisi aktiivisesti seurakuntansa toimintaan. Tästä huolimatta äänioikeuttaan käyttäneiden osuus jää varsin alhaiseksi.
Onko sitten niin, ettei seurakunnan toimintaa edes haluta vaikuttaa? Asiat eivät kiinnosta.
Nykyisessä tavassa valita kirkolliskokous välillistä vaalia käyttäen on sellainen etu, että vaalissa äänioikeuttaan käyttävät ovat tuossa vaiheessa olleet vähintään kaksi vuotta mukana oman seurakuntansa hallinnossa ja heillä on jokseenkin realistinen kuva siitä, mistä kirkossa on kysymys, ainakin valta osalla.
Mykyisillä alhaisilla äänestysosuuksilla siirtyminen suoraan vaalin olisi riskipeliä kaikille, myös niille, jotka toivovat jonkinlaista muutosta. Riskinhallintaa lisäisi, jos kerralla erovuorossa olisi vai osa edustajista taikka jos eri hiippakunnissa vaalit olisivat eri aikaan. Tällöin koko kirkkolaivaa ei käänneltäisi ”yhden illan ilmiöillä”.
Jukka Kivimäki. ”Äänestäminen seurakuntavaaleissa ei edellytä, että kirkon jäsen itse osallistuisi aktiivisesti seurakuntansa toimintaan.”
Olen sitä mieltä, että jokainen aikuinen, joka maksaa kirkolle veroa osallistuu aktiivisesti seurakuntansa toimintaan. Rahan antaminen jos mikä on aktiivisuutta. Siksi olisi tärkeää, että maksavilla jäsenillä olisi suurempi mahdollisuus vaikuttaa suoremmin kirkon päätöksentekoon kaikilla tasoilla.
Voit toki olla Leo Tihinen tuota mieltä, mutta kirkkojärjestys asettaa kirkon jäsenelle muitakin velvoitteita kuin jäsenmaksun maksaminen. Kirkkojärjestyksen mukaan jäsenen tulee mm. osallistua jumalanpalvelukseen ja käyttää armonvälineitä. Niin ikään kirkon jäsenen tulee edistää seurakunnan tehtävän toteuttamista.
Lain kirkon tehtävänä on julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimia muutoinkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. Kirkon viranhaltijan ja luottamushenkilön tulisikin aina päätöksiä tehdessään pohtia, mitenkä päätettävänä oleva asia edistää kirkon tehtävää.
Kivimäki: ”Kirkkojärjestyksen mukaan jäsenen tulee mm. osallistua jumalanpalvelukseen ja käyttää armonvälineitä. Niin ikään kirkon jäsenen tulee edistää seurakunnan tehtävän toteuttamista. ”
Tai mitä sitten tapahtuu, jos kirkon jäsen ei näin toimi? Jalkapuuhun häpeämään vai?
On sataprosenttisen varmaa, että suurin osa kirkon maksavista jäsenistä kuuluu kirkkoon ”tavan vuoksi” ilman vähäisintäkään kiinnostusta koko laitosta kohtaan, tai on jopa huomaamattaan jäänyt roikkumaan jäseneksi, kun on tullut jo vauvana liitetyksi, eikä ole huomannut aikuiseksi tultuaan erota.
”Siksi olisi tärkeää, että maksavilla jäsenillä olisi suurempi mahdollisuus vaikuttaa suoremmin kirkon päätöksentekoon kaikilla tasoilla.”
Kristillisen ajattelun mukaan varojen antaminen on vain oikeus ja kohtuus. Eihän kukaan lopultakaan anna omastaan vaan Jumalan hänelle suomista lahjoista. Ajatus: ”maksaja päättää” on mammonan eli epäjumalan palvontaa. Sillä ei ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa. Ei kai ev.lut. yhteisö ole viie aikoina vaihtanut palvontansa kohdetta?
Jari Haukka. ”Ei kai ev.lut. yhteisö ole viie aikoina vaihtanut palvontansa kohdetta?” Keneltä sinä tuota kysyt?
Minä kysyn puolestani sinulta, miksi maksajat eivät saisi kirkossamme päättää?
Leo Tihinen. Esitän pari (kirkko)poliittisesti epäkorrektia ajatusta. Eikö kirkolliset vaalit ole ensisijaisesti tarkoitettu messuun kokoontuvaa seurakuntaa varten? On oikeastaan aika ongelmallista, että äänestämään ja siten myös vaikuttamaan yritetään aktivoida kirkon jäseniä, joilla ei ole ns.hajuakaan kristillisen uskon sisällöstä (vaikka emme toki näe kenenkään sydämeen).
Sjöblom: ”On oikeastaan aika ongelmallista, että äänestämään ja siten myös vaikuttamaan yritetään aktivoida kirkon jäseniä”
Mitäs ongelmallista siinä on. Eihän siinä (äänestämään aktivoinnissa) kuitenkaan onnistuta, koska suurinta osaa kirkon jäsenistä ei voisi vähempää kiinnostaa koko putiikin touhut.
Yksi suuri ongelma on todella, kuten blogisti kirjoitti, tuo vaalitapa. Se ei todellakaan anna seurakuntalaisille paljoakaan mahdollisuuksia vaikuttaa kirkollisvaaliehdokkaitten valintaan. Jo seurakuntavaalien ehdokkaiden asettelu tai mahdollisuus tutustua heidän lähtökohtiinsa olla ehdokkaana tulee huonosti ellei olemattomasti esiin.
Koko järjestelmä on todella järkyttävän jähmeä. Olen monasti ihmetellyt, miten sellainen yleensä on onnistuttu luomaan.
Mitä sitten tulee Marko Sjöblomin esiin tuomaan ajatukseen, että vaalit olisivat ensisijaisesti messuun kokoontuvaa seurakuntaa varten, herättää kysymyksiä. Ensinnäkin, miksi heitä yleensä on niin vähän, mikä sinänsä selittää suorastaan surkean äänestysprosentin? Voisiko syy mitenkään olla tavassa, miten nykyisin ev.lut. kirkkomme on onnistunut/epäonnistunut kutsumaan jäseniään mukaan?
Onko niin, kuten Leo Tihinen kirjoitti, että seurakuntalaiset koko tönkkösysttemin mukaan eivät yksinkertaisesti pysty todella vaikuttamaan vaaleissa? Vai onko syy vielä vakavampi eli että se tärkein eli sanan julistaminen ei kirkoltamme onnistu?
Lainaan Marko Sjöblomia ”On oikeastaan aika ongelmallista, että äänestämään ja siten myös vaikuttamaan yritetään aktivoida kirkon jäseniä, joilla ei ole ns.hajuakaan kristillisen uskon sisällöstä (vaikka emme toki näe kenenkään sydämeen).”
Eli toistan kysymyksen että miten näin yleensä voi olla? Mikä kirkossamme mättää, kun kristillisen uskon sisällöstä ei kansalaisilla tietoa ole?
Tarja: ”Eli toistan kysymyksen että miten näin yleensä voi olla? Mikä kirkossamme mättää, kun kristillisen uskon sisällöstä ei kansalaisilla tietoa ole?”
EVVK. Siinä syy. Kansalaisia ei voisi vähempää kiinnostaa kirkon touhut.
Otsikon pitäisi kuvata koko kirkkoa. Siitä kuplassa olostahan tämäkin keskustelu kumpuaa. Kirkko elää tiukasti oman kuplansa sisällä. Erossa todellisesta elämästä ja sen todellisuudesta. Tässäkin haluttaisiin kaikkien kirkon jäsenten äänestävä, jotta todellinen kirkon ääni tulisi esiin. Tämmöistä ei voi pohtia muuten kuin omassa rauhallisessa kuplassaan. Kirkko on vuosisadat pitänyt jäsenensä erossa hengellisestä elämästä. Papit ovat eläneet sitä kansan puolesta. Joten miten kansa voisi olla päättämässä siitä mitä hengellinen elämä on? Eihän se käsitä siitä mitään.
Teille, joille kirkollisveron maksu ei riitä aktiiviseksi seurakunnassa toimimiseksi. Kirkossamme ollaa huolissaan kirkosta eroamisesta, mutta ei niinkään pidetä ääntä siitä kun kirkot kumisevat tyhjyyttään Jumalanpalveluksissa. Em. tilanne hyväksytään, sillä siihen on totuttu, mutta ei mietitä, että voisiko toimintaa sopeuttaa tarpeen mukaan.
Kirkko tarvitsee ensijaisesti rahaa toimintaansa ja hiljaiset ”passiivijäsenen”, jotka eivät kirkon penkkejä juuri kuluta ovat sille käytännössä arvokkaita. Ei riitä että pieni aktiivinen vähemmistö käy ahkerasti messuissa ja osallistuu ehtoolliselle.
Jukka Kivimäen mukaan ”jäsenen tulee mm. osallistua jumalanpalvelukseen ja käyttää armonvälineitä. Niin ikään kirkon jäsenen tulee edistää seurakunnan tehtävän toteuttamista.”
Voihan sitä tuotakin mieltä olla, mutta pitäisi myös tajuta realiteetit. Jo seurakunnat rupeaisivat vaatimaan seurakuntalaisiltaan Kivimäen mainitsemia velvoitteita – Jumalanpalveluksiin osallistumista ja armovälineiden käyttöä, niin jäsenkato olisi kyllä varmaa.
Ev.lut kirkon vahvuus on se, ettei se velvoita seurakuntalaisiaan mihinkään, mutta olisi kuitenkin suotavaa, että se muun tarjonnan lisäksi lisäisi jäsenistönsä vaikutusmahdollisuuksia kirkon päätöksiin. Jumalan voi tehdä työtään myös messuun osallistumattomien kautta.
Leo Tihinen
tähän liittyy keskeisenä kysymyksenä mikä on se kirkko, joka niitä kaipaamiasi päätöksiä tekee ja ketkä ovat osa tuota kirkkoa.
Itse ajattelen asiaa ns. ruohonjuuritason osallisuuden kautta. Yksilö vaikuttaa yhteisössä jonka osa hän itse kokee jotenkin olevansa. Tämä ruohonjuuritason osallisuus on siis muutakin kuin rahan lahjoittamista.
On useita syitä, miksi kaikki kirkon jäsenet eivät osallistu säännöllisesti kirkon hartauselämään, mutta jotakin on vakavasti pielessä, jos seurakunnan jäsenenä oleva perhe ei tuo kasteen jälkeen lastaan kirkkoon kertaakaan ennen rippikouluiän saavuttamista taikka jos oman konfirmaatiomessun jälkeen seuraava ehtoollinen on vasta jonkun lähisukulaisen konfirmaation yhteydessä, jos silloinkaan. Kapeaksi jää silloin seurakuntayhteys.
Entäpä jos kirkon uskonelämä ei yksinkertaisesti kiinnosta? Miksi yksilö tahtoisi käyttää valtaa yhteisössä, jonka toimintaa määrittelee jokin peruskirja, jonka sisältöä ei voi muuttaa vaikka olisi itse eri mieltä? Miksi yksilö säilyttäisi vapaaehtoisen jäsenyytensä yhteisössä jonka toimintaa säätelevän muuttamattoman peruskirjan sisällön kokee ristiriitaiseksi omien arvojensa kanssa.
Leo Tiihonen, olet sitä mieltä että Kristuksen ruumis eli seurakunta on sellainen olio, joka maksaa jäsenmaksunsa kuin Yle-veronsa, mutta jonka ei odoteta muulla tavoin olevan kiinnostunut Kristuksesta ja seurakunnan tarjoamasta hengellisestä yhteydestä. Kovin on itselleni vieras käsitys seurakunnasta tällainen, kirkossahan ei ole kyse jostakin seurasta tai yhdistyksestä vaan hengellisestä maailmanlaajuisesta kommuuniosta. Kommenttisi vahvistaa vain sitä käsitystä joka itselläni on siitä, että verorahoin kirkkoon ”sitoutuneet” jäsenet eivät ole kiinnostuneita saati ymmärrä lainkaan sitä missä ovat kirjoilla.
Kirjoitat että kirkon vahvuus on siinä, ettei se velvoita jäseniään mihinkään. Pidän itse tätä kirkon suurimpana ongelmana tällä hetkellä. Messut pyörivät vaikka seurakuntaa ei olisi edes paikalla, onhan papille maksettu siitä palkka. Lähellä ollaan 1500-luvun sielunmessukäytäntöä, jossa seurakuntalaiset ulkoistettiin pyhästä messusta lopulta täysin. Missä ovat seurakuntalaiset? Missä ovat ne papit, joita kiinnostaa kadonneet jäsenet? Omassa seurakunnassani Helsingin Agricolan kirkossa sunnuntaisin on hyvin hiljaista. Toista vuotta olemme pyytäneet kirkkoa järjestämään pyhäkoulun, jotta myös lapsiperheet pääsisivät osallistumaan kirkon toimintaan. Pyhäkoulua pidettiin lopulta vuoden aikana kaikkiaan 4 kertaa! Mitään yhteydenpitoa tai halua jäsenien suuntaan ei seurakunnan suunnalta ole lukuisista pyynnöistä huolimatta. Suuri seurakuntarakennus ammottaa tyhjyyttään, ovet ovat suljettuina ja seurakuntalaiset täydellisesti ulkoistettuja kaikesta toiminnasta. Tämä on valitettavasti todellisuutta tänä päivänä. Rahaa ei mielestäni toiminta tarvitse senttiäkään enempää, asennemuutosta ja halua sitäkin enemmän.
Kurtén: ”Kommenttisi vahvistaa vain sitä käsitystä joka itselläni on siitä, että verorahoin kirkkoon “sitoutuneet” jäsenet eivät ole kiinnostuneita saati ymmärrä lainkaan sitä missä ovat kirjoilla.”
Niinpä, EVVK. Siinä syy. Kansalaisia ei voisi vähempää kiinnostaa kirkon touhut. Miksi pitäisi?
Jukka Kivimäki :” Miksi yksilö säilyttäisi vapaaehtoisen jäsenyytensä yhteisössä jonka toimintaa säätelevän muuttamattoman peruskirjan sisällön kokee ristiriitaiseksi omien arvojensa kanssa.”
Toivottavasti veronmaksajille turvataan kaikilla yhteiskunnan tasoilla joskus oikeus ”korvamerkitä” kohteet, joihin heidän maksamiaan veroja saa käyttää.
Kuntaan ja jatkossa myös maakuntaan kunkin asukkaan on kuuluttava. Uskontokuntansa saa kukin valita itse.
Kivimäki: ”Uskontokuntansa saa kukin valita itse.”
Tai olla valitsematta mitään uskontokuntaa. Onneksi näin on jo sentään tämän päivän Suomessa.
Jukka Kivimäki :”Kuntaan ja jatkossa myös maakuntaan kunkin asukkaan on kuuluttava. Uskontokuntansa saa kukin valita itse.”
Veronkantolain mukaan ”Verotusmenettelystä annetussa laissa tarkoitetuista veroista valtionvero, kunnallisvero, kirkollisvero, vakuutetun sairausvakuutusmaksu ja henkilön yleisradiovero kannetaan yhdessä yhtenä verovuoteen kohdistuvana verona. Yhteisön tulovero ja yhteisön yleisradiovero kannetaan samoin yhdessä yhtenä verovuoteen kohdistuvana verona.”
Veroja on pakko maksaa. Miksi kansalaisille ei ole annettu oikeutta kohdentaa maksamiaan veroja sellaisiin kohteisiin, jotka ovat heidän arvojensa mukaisia?
Noita muita veroja on kyllä ”pakko maksaa”, mutta kirkollisveroa ei. Monelle siinä onkin yksi pointti erota kansankirkosta ja käyttää nekin varat sellaisen toiminnan ylläpitämiseen, jonka he kokevat Kirkoksi.
Omalta kohdaltani, minulla ei ole vähintäkään kiinnostusta maksaa yhtään mitään semmoiselle hengelliselle yhteisölle, joka ei velvoita seurakuntalaisiaan mihinkään. Joillekin semmoinen yhteisö on näköjään mitä parasta, kuten edellä olemme lukeneet.
Hölttä: ”Veroja on pakko maksaa.”
Onneksi ei sentään kirkollisveroa.
Jukka Kivimäki ja muut. Olisiko teidä mielestä oikein ja kannatettavaa, jos eduskuntavaaleissa saisivat äänestää vain kuntien valtuutetut, kuntien johtajat ja aluehallintovirastojen ylijohtajat?
Suunnilleen edellä mainitulla tavalla toimii kirkon demokratia. Tavallinen seurakuntalainen voi hyvin vähän vaikuttaa siihen, minkälainen on kirkon ylimmän päättäjän Kirkolliskokouksen koostumus. Lainaan tähän kolumnistia; ”Kirkolliskokous ei ole kirkon jäsenistö pienoiskoossa, eikä ole tarkoituskaan olla. Kirkossa valta kätkeytyy labyrinttiin, josta sitä on vaikea löytää. Valtaa piilotellaan ja sekoitetaan niin, että vastuut hämärtyvät.”
En ota kantaa siihen miten itse kukin jäsen kokee kirkon hengellisessä mielessä. Siitä on kirkossamme varmaan lähes yhtä monta mielipidettä kuin on jäseniäkin. Ajattelen kuitenkin, että jokainen jäsen on tärkeä kirkolle, riippumatta siitä miten hänen hengellinen tai muu aktiivisuus seurakunnan toiminnassa ilmenee.
Ajateltiinpa kirkon olemuksesta ja tehtävästä mitä tahansa, niin pidän tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena, että jäsenistön ääni kuuluisi paremmin kirkon ylimmässä päätöksenteossa. Ehkä vaikeatkin kysymykset kirkonkin sisällä voitaisiin ratkaista helpommin, jos jäsenistön mielipide saisi enemmän vaikuttaa kirkon päätöksenteossa. Viittaan tässä eduskunnan säätämään uuteen avioliittolakiin. Uskon, että se vastaa kansan enemmistön käsitystä tasa-arvosta.
Lainaan kolumnistia; ”Oletukseni on, että jäsenistä jo enemmistö olisi valmis siihen, että kirkko vihkisi. (samaa sukupuolta olevia) Ja enemmistö tuskin ymmärtää, miksi ei voida siunata, siis pyytää Jumalalta siunausta.”
Kiitos Markku Jalavalle erinomaisesta kolumnista.
Sammeli Juntunen taisi jokin aika sitten todeta somessa siihen tapaan, että kirkon rivijäsenten tietämys kristinuskosta on niin ohutta, että suora vaalitapa kirkolliskokousvaaleissa johtaisi kaaokseen (?). Epäsuora vaalitapa ei ole paras mahdollinen, mutta varmaankin vähiten huono. On totta, että valta kirkossa piiloutuu labyrintteihin. Mutta oikea ratkaisu siihen voisi olla byrokratian purku. Sitä paitsi: Jos vain vähemmistö uskoo Jumalaan niin kuin kirkko opettaa eli on oikeassa uskonkäsityksessä, niin miten tässä asiassa väärässä oleva enemmistö voisi tehdä oikeita, kirkon uskon mukaisia, ratkaisuja avioliiton tai monen muun asian suhteen?
Marko. Voismme olettaa, että kuntien ja valtion rivijäsenten tietämys päätöksentekoon liittyvistä asioista on myös ohutta, mutta siitä huolimatta pidetään oikeana ja hyvänä, että kaikki äänestysikäiset pääsevät valitsemaan päättäjiä. Miksi tämä ajatus ei toimisi myös kirkossa?
Minun mielestäni olisi luotettava ihmiseen. Uskon, että maallemme on ollut onneksi se, että sääty-yhteiskunnan päätösten tekotapa on muuttunut demokraattiseksi ja kaikki halukaat saavat äänestämällä vaikuttaa vaaleissa tasavertaisesti. Miksi sama toimintatapa ei olisi onneksi myös kirkolle.
Kyse on Leo Tihinen siitä, ettei kirkko ole eikä voi olla demokratia. Kirkko on Kristuksen ruumis ja Kristus on kirkon pää.
Valtion ja kuntein osalta me suomalaiset olemme yhdessä päätänet deomokraatisen päätöksentekojärjestelmän käyttöön otosta.
”Kyse on – – – siitä, ettei kirkko ole eikä voi olla demokratia.” Tämä ei tarkoita, että kirkkoa ei voisi tai saisi hallita demokraattisesti. Jos uskomme, että Jumala vaikuttaa Henkensä kautta kirkossaan ja kirkon jäsenissä, voimme uskoa, että hän vaikuttaa myös vaaleissa ja äänestyksissä. Jos kirkko järjestyy niin, että pieni joukko saa oikeuden kertoa, mikä on Jumalan tahto miisäkin kysymyksessä, on vaara, että siitä tulee harvainvalta tai peräti hirmuvalta.
Olet Martti Penti kyllä osittain oikeassa, mutta asian ydin on siinä ettei kirkossa isoppi tai pienempi porukka niinkään mieti, mitä mieltä itse kukin on asiasta taikka miten asian heidän itsensä mielestä tulisi olla, vaan he etsivät kaikki yhdessä vastausta siihen, mitä mieltä Jumala asiasta mahdollisesti on.
Kirkolliskokouksella on piirteitä, joiden takia se ei ole suoraan verrannollinen valtiolliseen kansanedustuslaitokseen. Otan esiin synodaalisuuden ja ekumeenisuuden. Synodi tarkoittaa sitä, että edustettuina eivät ole jäsenet ja jäsenistö, vaan seurakunnat. Kirkon perusyksikkö on seurakunta ja kirkolliskokous on niiden kokous.
Ekumeenisuus tarkoittaa sitä, että yhden kansalliskirkon kokoontuminen on aina vain rajalinen valtuuksiltaan. Kirkko on kansallisen kirkon jurisdiktiota laajempi ja siihen kuuluvat muutkin tunnustuskunnat kuin evankelis-luterilainen kirkko..
Kivimäki: ”vaan he etsivät kaikki yhdessä vastausta siihen, mitä mieltä Jumala asiasta mahdollisesti on.”
Juu, ainahan voi etsiä. Voipi olla vaan niin, ettei ihan helpolla löydy, eikä ole löytynyt vielä ainakaan tähän päivään mennessä. Taitaa olla niin, ettei tuo Jumala virka asiasta mittään. Eiköhän asia ole sillä tavalla, että koko kirkko ja kaiken sorttiset uskonnot ovat ihan vain ihmisten keksintöä ja enemmin tai vähemmin demokraattisesti hallittuja putiikkeja. Tuskinpa tuossa on minkäään sorttisella jumalalla minkään sorttista osaa taikka arpaa.