Muutos on välttämätön, mutta sitä kai kirkossa eniten pelätään?
Seurakuntavaaleissa on kyse siitä, mihin suuntaan kirkkoa ja seurakuntaa uudistetaan, sillä muutoksia tulee joka tapauksessa tapahtumaan.
Tuleeko kirkosta ahdas vai avara? Ja mikä on kirkon asema ja vaikutus yhteiskunnassa? Elääkö kirkko tässä ajassa?
Seurakuntavaalit ovat kirkolliskokousvaalien ensimmäinen kierros. Tämä tosiasia näyttää tälläkin kertaa jäävän sivuraiteelle, vaikka mielestäni se on ainakin yhtä tärkeä puoli seurakuntavaaleja kuin kunkin seurakunnan asioista puhuminen.
Paljon puhutaan siitä, minkälaista toimintaa seurakunnassa toivotaan järjestettävän. Keskustellaan operatiivisesta toiminnasta seurakunnissa, vaikka se käytännössä pyörii palkatun henkilökunnan toimesta. Harva ehdokas uhraa yhtäkään ajatusta kirkolliskokoukselle, eikä se tainnut olla vaalikoneessakaan suoraan esillä.
Kuitenkin kirkolliskokouksessa päätetään, missä puitteissa seurakunnat toimivat, ja mitä kirkko on. Paikallisesti ei niitä linjauksia enää juuri voi muuttaa.
Seurakuntavaaleissa nyt valittavat luottamushenkilöt valitsevat runsaan vuoden päästä uudet maallikkoedustajat (= kirkolliskokouksen enemmistön) kirkolliskokoukseen toimikaudeksi 2024-2027.
Seurakuntavaalien yhteydessä pitäisi keskustella siitä, mihin suuntaan kirkko kulkee tulevaisuudessa, ja sen pitäisi vaikuttaa myös valintoihin, jotta seurakuntalaisten näkemykset toteutuisivat.
Tuota jälkimmäistä tavoitetta eivät kaikki kirkon sisäpiirissä pidä toivottavana, sillä seurakuntalaisia ei pidetä asiantuntijoina kirkolliskokousasioissa, eikä heihin oikein luoteta.
Ei kaiketi siitä ole epäselvyyttä, etteikö kirkko eläisi ajassa. Ajassahan kirkko on aina elänyt Aadamin ja Eevan luomisesta lähtien (hieman epäilyksen varjon saattelemana). Tosin lankeemuksen seurauksena ”kainilaiset” aikoinaan perustivat omaan kirkkoonsa epäjumalanpalveluksen tornin, jonka vaikutukset heijastuvat myös nykyaikaan. Saksan kielellä Luther käyttää kirkosta, tuosta ”yhteisöstä” sanoja ”eine Gemeine der Heiligen” (pyhien seurakunta), tai vieläkin selvemmin ”eine heilige Gemeine” (pyhä seurakunta). Kristillisen kirkon muodostavat näinollen ne, jotka kirkon piirissä uskovat neitsyt Marista syntyneeseen Kristukseen. Ristillä kuollen, alas helvettiin astuen ja ylösnousten. Paitsi, ettei ole olemassa synnitöntä seurakuntaa, seurakuntavaaleja eikä kirkolliskokousta.
Mikä muutos kirkossa on välttämätön? Olemehan pärjänneet oikein hyvin tähänkinasti. Varamiehenä en edes ole kohdannut yhtään kiistaa, tai konfliktia. Kirkolla menee muutenkin niin huonosti, että ei luulisi muullakaan olevan riitelylle sijaa. Ihmetyttää puheet jatkuvista kiistoista, kun ei ne ainakaan täällä tule esiin.
Kuten Pekka tuolla aikaisemmin totesit, ”ettei seurakuntalainen ilman viranhaltijaa kykene omaehtoiseen toimintaan.” Niin, eipä siitä mitään taida tulla, mikäli ajatellaan perinteistä messua. Mielestäni se on viranhaltijan tehtävä, joka tuon messun liturgian, saarnan ja ehtoollisen toimittaa. Ei siitä käytännössä muutoin mitään tule. Voihan tuon saarnan toki pitää välillä joku muu kuin pappi tai sitten toimia ehtoollisavustajana.
Itselläni ei ole valittamista perinteisen jumalanpalveluksen suhteen. Ehkä jotkut kaipaavat sitten jotain muuta, kenties avaramapaa kirkkoa. Vaan miten sen sitten pitäisi ilmetä, mikäli ajatellaan nykyistä jumalanpalveluskäytäntöä. Opillisesti ehkä? Mielestäni evlut-kirkon kynnys on tarpeeksi matala. Se on sitten toisen luokan kysymys, miksi väki vähenee.
Eräässä seurakuntalehdessä oli artikkeli, jossa ihmisiltä oli kysytty, mitä on pelastus ja mistä he haluavat pelastua? Monelta oli mennyt sormi suuhun. Taivaanportti oli vieras asia. Haluttiin pelastua avioeroilta, ulkonäköpaineista, asuntolainasta, luontokadolta…jne. Miksiköhän pelastus taivaaseen on ns. unohdettujen listalla? Hyvä kysymys, miksi näin on käynyt.
Seurakuntalainen ilman viranhaltijaa ei kykene omaehtoiseen toimintaan, johtuu siitä, ettei siihen kirkossa ole annettu mahdollisuuksia. Joten omaehtoinen toiminta ei tuosta vain lähde käyntiin, kun sellaiseen ei ole totuttu, eikä opittu.
Vapaaehtoinen kyllä kykee suoritumaan yksittäisestä tehtävästä usein jopa paremmin, kuin palkattu. Palkan eteen kun joutuu tekemään paljon muutakin ja usein sitä kertyy ihan liikaa. Silloin hyvästä ammattitaidosta ei ole paljon apua, jollei aikaa tehtävän hyvään suorittamiseen ole.
Entäpä jos seurakuntalainen löytää itselleen sopivan tehtävän ihan itsenäisesti ja aloittaa aivan uudelaisen projektin. Voisikohan tulevaisuuden kirkko olla tukemassa tämänkaltaista kirkollista toimintaa? Toimintaa, joka ei tukeudu palkattuun väkeen, eikä kirkon tiloihin, tai varoihin.
Pekka Veli. Tuollaisella omaehtoisella toiminnalla on kuule nimikin: sitä kutsutaan vapaakirkollisuudeksi. Ei ole mitenkään itsestäänselvyys, että uskon löytävät ja kansankirkon teologiaan sekä kulttuuriin pettyvät sekä Lähetyshiippakuntaa vieroksuvat alkavat perustaa ihan omia vapaaseurakuntiaan. Niitä voi ilmaantua ihan lähivuosina, vaikka massaliikkeestä tuskin voidaan puhua.
Täytyy myöntää että olin aika yllättynyt kun sain kuulla kirkon vapaaehtoisista, jotka ovat kehittänneet aivan uudenlaista toimintaa, jonka organisointiin eivät tarvitse työntekijöiden ohjausta, eikä heillä mihinkään palavereihin olisi edes aikaa. Ehkäpä tässä on kirkon loistava tulevaisuus.
Kummallista on tuo kun vastaavilla uhkakuvilla vastustetaan vapaaehtoisten omaehtoista toimintaa. Silti tilanne on se, että työntekijöitä joudutaan vähentämään ja toimintaa samalla ajamaan alas. Aika vähän on lopulta tarjolla, jollei seurakuntalaiset aktivoidu omaehtoiseen toimintaan.
Kyllä sitä työntekijöistä riippumatonta toiminta on olemassa. Omassa seurakunnassani, Helsingin tuomikirkkoseurakunnassa, pyörii rukouspiiriä ja raamattupiiriä seurakuntalaisten voimin. Itse olen mukana raamattupiirissä, joka toimii Alppilan kirkon tiloissa seitsemättä vuotta. Oli ennen Malkus-ryhmän raamattupiiri ja nyt jo pidempään Kallion seurakunnan toimintaa. Raamattupiiri on täysin itseohjautuva.
Raamattupiiri tai jokin vastaava itseohjautuvana on tietenkin hieman eri asia kuin seurakunnan messu, joka tarvitsee toimittajaksi viranhaltijan.
Alppilan kirkossa on toimitettu monia sateenkaarimessuja, joiden liturgina on toiminut ”viranhaltija” ja kaikissa muissa tehtävissä sateenkaariseurakuntalaisia, uruissa tietysti ammattitaitoinen kanttori.
Omehtoisen toiminnan näen jonkain muuna, kuin tyypillisenä jo kirkossa esiintyvänä työmuotona. Messuijen tehtäviin osallistuminen ehtoolisavustaja, kirkko väärttiä, kolehdinkantajan yms. ei tuo seurakunnan toimintaan mitään uutta. Ne tehtävät kun hoituu ilman vapaaehtoisiakin. Sen sijaan ne muut tekemiset jää hoitamatta. Yhteiskuntamme kun on täynnä mitä moninaisempia tarpeita, joita seurakuntalaiset voivat kirkon vapaaehtoisina ottaa omatoimisesti hoitaakseen.