Kirkollisministeri

Kirkollisministeri lipaisi viiksistään pienen nokareen Ellen Svinhufvudin kakkua. Hänet oli kutsuttu juomaan Gevalia-kahvia yhdessä muiden ministerien kanssa oikein samaan pöytään. Yleensä kirkollisministeri seisoi juhlahuoneiston kaappikellon vieressä. Kaappikello oli kumppaneista se, joka oli maalattu valkoiseksi. Presidentin esittelyissä Sauli Niinistö kätteli varmuuden vuoksi molemmat.

Kirkollisministeri oli pitkä ja laiha vakavailmeinen mies. Hänellä oli musta knallihattu päässään, mutta sisällä hän otti sen pois. Ministeri oli sisäsiisti. Hänellä oli mustat viikset, jotka muistuttivat Pedro Hietasen viiksiä, mutta laihana miehenä sekoittumisen vaaraa ei suosittuun muusikkoon muuten ollut. Eikä kirkollisministeri soittanut haitaria. Urkuharmonia hän kyllä osasi polkea, varsinkin virsiä. Mielivirsi oli 33, Kun kansa yössä vaeltaa. Sen oli hänelle opettanut Kaapo Vakaa, nuoruuden aikainen körttiystävä Hoasin opiskelijakylän sählykerhosta.

Kirkollisministeri pukeutui mustaan liituraitaiseen liivipukuun, jonka etumuksessa oli digitaalinen näyttötaulu. Siinä vilisi numeroita kirkosta eroamisen tahdissa. Aina, kun Turun tuomiokirkon kello löi kaksitoista, numeroiden vilinä kiihtyi hetkeksi. Kansalaiset saivat silloin pienen muistutuksen siitä, että kirkko on olemassa. Pyräyksen jälkeen kirkollisministerin virkatehtäviin kuului sanoa: ”oi voi voi”.

–        Oi voi voi, sanoi kirkollisministeri saatuaan kakunnokareet viiksenkärjistä kaapattua suuhunsa.

Pääministeri tarkisti siitä kellonsa ja totesi valtioneuvoston istunnon alkavan. Hän pyysi kirkollisministeriä palaamaan paikalleen kaappikellon viereen. Hän sai puhua vain kysyttäessä, ja yleensä häneltä ei kysytty mitään. ”Oi voi voi” olikin koko vaalikaudella ainoa lause, josta muut ministerit päättelivät, millainen ääni kirkollisministerillä on. Siitäkään ei voinut olla varma, oliko se hänen omin äänensä (ipsissima verba), koska vaikeroiminen tunnetusti muuttaa ihmisen ääntä. Ja ihminenhän kirkollisministerikin oli.

Kirkollisministerillä ei ollut paljon virkatehtäviä. Pari kertaa vuodessa hän kävi kirkolliskokouksen avajaisissa lukemassa Kirkon tiedotuskeskuksen julkilausumaosaston määräaikaisen nuoremman työalasihteerin kirjoittaman lyhyen puheen, jota nimitettiin valtiovallan tervehdykseksi.

Valtiovalta ei ollut kuitenkaan paljon tervehtynyt, vaan monet keskeisistä ministereistä olivat usein sairauslomilla. Sote-uudistuksen jälkeen kenelläkään ei ollut harmainta aavistusta, mihin sote-alueeseen valtioneuvoston linna kuului, mutta ulkomaankauppaministerin lääkärivaimo kirjoitti vielä sairauslomatodistuksia, jotka kelpasivat Kelassa. Ulkomaankauppaa ei varsinaisesti enää käyty, koska teollinen tuotanto oli siirtynyt halvemman työvoiman maihin, mutta sellainen ministeriö vielä toimi. Niin kuin puolustusministeriökin, vaikka edellisellä vaalikaudella olikin kaikki varuskunnat jo lakkautettu.

Kirkollisministeri siis nousi kahvipöydästä ja kumarteli kohteliaasti kaikille. Hän palasi paikalleen kaappikellon viereen ja yritti olla häiritsemättä sen hiljaista raksutusta. Ulkoa kuului lokkien rääkkyminen ja raitiovaunun 1A pyörien kolina.

Helsingissä oli aurinkoinen kesäpäivä ja japanilaiset turistit ottivat toisistaan kuvia kirkonrappusilla. Keisari Aleksanteri II patsasteli keskellä toria, eikä oikein osannut päättää, mihin päin kääntäisi katseensa: oikealle yliopistoon, vasemmalle valtioneuvostoon vai katsoisiko selän taakse kirkkoon. Lokit paskoivat hänen päälaelleen, kuten lokkien, pulujen ja patsaiden vuorovaikutus on aina ollut tapana järjestää. Kirkollisministeri näki istuntosalin ikkunasta keisarin ja iski hänelle silmää. Molempien teki mieli jäätelöä.