Eräässä tilanteessa syntyi hiljattain keskustelua siitä, miten suuri painoarvo voidaan antaa sille, että ihminen maksaa kirkollisveronsa. Millaista liittymistä kirkkoon se osoittaa? Tai millaista kuulumista ja sitoutumista uskon ja rakkauden yhteisöön se osoittaa?
Kysymys on sikäli kiinnostava, että meillä melko iso osa kirkon jäsenistä osoittaa kuulumistaan yhteisöömme lähinnä vain maksamalla kirkollisveronsa. Toki elämän taitekohdissa ja lähipiirin kohdalla voi tulla tilanteita, joissa ollaan vaikkapa kirkollisessa toimituksessa tai itse joudutaan sellainen järjestämään. Samoin moni kirkollisveron maksaja käy joulukirkossa tai laulamassa kauneimpia joululauluja tai jossakin kirkkokonsertissa.
Asiaa voi lähestyä kahdesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen on se, että kirkollisveron maksaminen ei vielä osoita suurta ihmisen kuulumisen tunnetta tai ilmausta. Tuo verohan menee nimittäin automaattisesti muun verojen maksun yhteydessä.
Toinen näkökulma on se, että erityisesti nykyaikana kirkon jäsenenä pysyminen on entistä tietoisempi ratkaisu, koska kirkosta tai seurakunnan jäsenyydestä eroaminen on niin helppoa ja yleistä. Tästä näkökulmasta katsottuna kirkon jäsenenä pysyminen ja kirkollisveron maksaminen osoittaa jo melko suurta kuulumisen asennetta ja jopa päätöstä.
Moni kirkosta eroava on ilmaissut, että eroaa rahan takia eli haluaa säästää kirkollisveron verran tai ilmaisee, että haluaa käyttää vastaavan rahasumman johonkin muuhun. Toki usein asiaan liittyy se, että noin ilmaisevat ihmiset kertovat myös, että kirkko ei merkitse heille paljoa ja ettei sen asia kiinnosta.
Kirkollisveroa maksava ja kirkon jäsenenä pysyvä saattaa ilmaista, että haluaa kantaa osaltaan vastuuta kirkosta ja sen toiminnasta. Silloin ihminen saattaa viitata lapsi-, nuoriso- ja diakoniatyöhön. Usein ihminen ei välttämättä halua tarkemmin kuvata, mitä muuta kirkko hänelle merkitsee ja miksi hän haluaa pysyä jäsenenä. Syyt ovat siis myös syvemmällä.
Tämä kysymys laajenee myös kysymykseen seurakuntakäsityksestämme eli siitä, millainen idea ja visio meillä on seurakunnasta. Luterilaisen käsityksemme mukaan kirkko ja seurakunta on sen kastettujen jäsentensä muodostama yhteisö. Luterilaiseen käsitykseen kyllä kuuluu, että se on uskovien yhteisö. Mutta milläpä mittaat ihmisten uskon? On selvää, että osalle uskon kysymykset ovat kaukaisempia ja osa ajattelee kirkon uskosta tietoisesti toisin kuin kirkko on opettanut. Mutta melko monelle kirkon jäsenelle usko on kristillisen uskon perusasioiden tietämistä ja niihin jollakin tavalla turvaamista ja tukeutumista.
Kirkossa tarvitaan vahvaa julistusta ja opetusta. Tarvitaan messua ja sen ympärille rakentuvaa yhteisöllistä toimintaa, jopa messuyhteisöjä. Mutta samalla yhtä selvää pitäisi olla, että kirkko on ja sen tulee olla muutakin kuin ”heavyusereiden” osallistumista ja siitä muodostuvaa yhteisöä. Kirkon tulee paikallistasolla säilyttää monia ohuempia yhteyksiä jäseniinsä ja siten sitoa heidät olemaan yhtä seurakuntaa monilla eri tavoilla ja kukin omilla paikoillaan. Tällaisen sisään- ja uloshengittävän kirkon tulevaisuus on parempi kuin vain pieniä ja vahvoja messuyhteisöitä tai muita yhteisöitä luovan kirkon. Niitäkin tarvitaan ja niillä voisikin olla myös missionaarinen tehtävä rakentaa yhteyksiä ympäristöönsä monin tavoin.
Mitä siis sanomme siunatuksi lopuksi: Iloista kirkollisveron antajaa Jumala rakastaa! Ja: Älkäämme väheksykö ihmisten ilmauksia osoittaa kuulumistaan kirkkoon ja sen uskon piiriin! Ja vielä: Kirkon jäsenen elämä sujuu 95-98%sti arjen elämässä ja kutsumuksissa – ja se on aivan hyvä niin!
Toivo Loikkanen
Toivo Loikkanen: ”Pelkoni on hieman se, että voidaan synnyttää vahvoja messuyhteisöitä mutta samalla entistä suurempi joukko ei kokisi enää paikallista seurakuntaa omakseen”.
Kiitos Topille hyvästä avauksesta (tai jatkosta täällä olleisiin messuyhteisökeskusteluihin). Tätä yo. Topin pelkoa / ajattelua en silti lainkaan ymmärrä.
Millä tavalla vahvat messuyhteisöt ovat pois paikallisseurakunnan ns. ”suuremmalta joukolta”? Eikö messuyhteisöjen vahvuus ole juuri siinä, että ne tarjoavat vaihtoehdon kuulumattomuudelle ja passisiviselle kirkollisveronmaksulle (tällä en siis vihjaa, etteikö selainen kirkon jäsen voisi olla sydämen kristitty)?
Sen verran olen maailmalla liikkunut, etten ole koskaan enkä missään tavannut sellaista kirkkoa / paikallisseurakuntaa, jossa osa sen jäsenistä ei olisi passiivisia. Heille riittää se, että ovat vain jäseniä ja maksavat iloisesti kirkollisveronsa / jäsenmaksunsa. Hyvä niin. Antaa heidän siis olla rauhassa passiivisia jäseniä. He lienevät jo täysin terveiksi tulleet.
Keskitytään sen sijaan niihin, joilla suuri yhteyden ja Jumalan syvemmän tuntemisen kaipuu ja / tai diakonisen avun tarve. ”Sillä eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat” (Jeesus).
Jouni, Minä taas ymmärrän hyvin pointtisi! 🙂
Oma ajatukseni tuossa sinun kirjaamassa kohdassaa liittyy teologiaan ja visioon: Jos keskitymme vain rakentamaan vahvoja messuyhteisöjä ja ehkä siinä samalla viestimme suoraan tai epäsuorasti, että vain ne ovat tosi seurakuntaa niin silloin messuyhteisöihin vähän liittyvät voivat kokea itsensä ulkopuolisiksi tai ”epäkelvoiksi” olemaan tuossa seurakunnassa.
Ok, Topi. Silloin ongelma ei ole siinä, mihin meidän kirkossa / paikallisseurakunnassa tuleekin keskittyä (siis seurakunnan rakentamiseen ja kristillisen uskon vahvistamiseen), vaan huonossa viestinnässä. Samalla on pidettävä ehdottomasti huolta siitä, että passivisetkin jäsenet ovat oikeita jäseniä ja saavat olla mieluusti rahoittamassa aktiivisten toimintaa (kuten nyt tapahtuu). Sat sapienta! 🙂