Eräässä tilanteessa syntyi hiljattain keskustelua siitä, miten suuri painoarvo voidaan antaa sille, että ihminen maksaa kirkollisveronsa. Millaista liittymistä kirkkoon se osoittaa? Tai millaista kuulumista ja sitoutumista uskon ja rakkauden yhteisöön se osoittaa?
Kysymys on sikäli kiinnostava, että meillä melko iso osa kirkon jäsenistä osoittaa kuulumistaan yhteisöömme lähinnä vain maksamalla kirkollisveronsa. Toki elämän taitekohdissa ja lähipiirin kohdalla voi tulla tilanteita, joissa ollaan vaikkapa kirkollisessa toimituksessa tai itse joudutaan sellainen järjestämään. Samoin moni kirkollisveron maksaja käy joulukirkossa tai laulamassa kauneimpia joululauluja tai jossakin kirkkokonsertissa.
Asiaa voi lähestyä kahdesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen on se, että kirkollisveron maksaminen ei vielä osoita suurta ihmisen kuulumisen tunnetta tai ilmausta. Tuo verohan menee nimittäin automaattisesti muun verojen maksun yhteydessä.
Toinen näkökulma on se, että erityisesti nykyaikana kirkon jäsenenä pysyminen on entistä tietoisempi ratkaisu, koska kirkosta tai seurakunnan jäsenyydestä eroaminen on niin helppoa ja yleistä. Tästä näkökulmasta katsottuna kirkon jäsenenä pysyminen ja kirkollisveron maksaminen osoittaa jo melko suurta kuulumisen asennetta ja jopa päätöstä.
Moni kirkosta eroava on ilmaissut, että eroaa rahan takia eli haluaa säästää kirkollisveron verran tai ilmaisee, että haluaa käyttää vastaavan rahasumman johonkin muuhun. Toki usein asiaan liittyy se, että noin ilmaisevat ihmiset kertovat myös, että kirkko ei merkitse heille paljoa ja ettei sen asia kiinnosta.
Kirkollisveroa maksava ja kirkon jäsenenä pysyvä saattaa ilmaista, että haluaa kantaa osaltaan vastuuta kirkosta ja sen toiminnasta. Silloin ihminen saattaa viitata lapsi-, nuoriso- ja diakoniatyöhön. Usein ihminen ei välttämättä halua tarkemmin kuvata, mitä muuta kirkko hänelle merkitsee ja miksi hän haluaa pysyä jäsenenä. Syyt ovat siis myös syvemmällä.
Tämä kysymys laajenee myös kysymykseen seurakuntakäsityksestämme eli siitä, millainen idea ja visio meillä on seurakunnasta. Luterilaisen käsityksemme mukaan kirkko ja seurakunta on sen kastettujen jäsentensä muodostama yhteisö. Luterilaiseen käsitykseen kyllä kuuluu, että se on uskovien yhteisö. Mutta milläpä mittaat ihmisten uskon? On selvää, että osalle uskon kysymykset ovat kaukaisempia ja osa ajattelee kirkon uskosta tietoisesti toisin kuin kirkko on opettanut. Mutta melko monelle kirkon jäsenelle usko on kristillisen uskon perusasioiden tietämistä ja niihin jollakin tavalla turvaamista ja tukeutumista.
Kirkossa tarvitaan vahvaa julistusta ja opetusta. Tarvitaan messua ja sen ympärille rakentuvaa yhteisöllistä toimintaa, jopa messuyhteisöjä. Mutta samalla yhtä selvää pitäisi olla, että kirkko on ja sen tulee olla muutakin kuin ”heavyusereiden” osallistumista ja siitä muodostuvaa yhteisöä. Kirkon tulee paikallistasolla säilyttää monia ohuempia yhteyksiä jäseniinsä ja siten sitoa heidät olemaan yhtä seurakuntaa monilla eri tavoilla ja kukin omilla paikoillaan. Tällaisen sisään- ja uloshengittävän kirkon tulevaisuus on parempi kuin vain pieniä ja vahvoja messuyhteisöitä tai muita yhteisöitä luovan kirkon. Niitäkin tarvitaan ja niillä voisikin olla myös missionaarinen tehtävä rakentaa yhteyksiä ympäristöönsä monin tavoin.
Mitä siis sanomme siunatuksi lopuksi: Iloista kirkollisveron antajaa Jumala rakastaa! Ja: Älkäämme väheksykö ihmisten ilmauksia osoittaa kuulumistaan kirkkoon ja sen uskon piiriin! Ja vielä: Kirkon jäsenen elämä sujuu 95-98%sti arjen elämässä ja kutsumuksissa – ja se on aivan hyvä niin!
Toivo Loikkanen
Olen täsmälleen samaa mieltä. Mutta vain väliaikaisesti. Esittelemäsi kansankirkko-strategia on tulossa kovaa vauhtia tiensä päähän. Nyt olisi tärkeää alkaa varautua siihen todellisuuteen, kun enin osa tuloista tulee vapaaehtoiskannatuksella eikä enää veroina. Ja kun kirkon jäsenmäärä on tippunut jonnekin 30-40 % pintaan. Se voi tosin mennä siitäkin vielä reilusti alaspäin niin kuin joissain maissa on käynyt.
Minulle tämä ei ole enää kansankirkkostrategia vaan post-kansankirkkoidea. Uskon, että voimme meillä löytää tapoja pitää voimassa Lutherin hienoa visiota kastettetujen yhteisöistä, jotka palvelevat maailmassa arjen kutsumuksissaan. Tämä ei ole myöskään vastakkainen idea suhteessa esim. messuyhteisöihin. Niitä juuri tarvitaan, jotta myös idea laajemmasta seurakuntayhteisöstä pysyisi voimassa. Pelkoni on hieman se, että voidaan synnyttää vahvoja messuyhteisöitä mutta samalla entistä suurempi joukko ei kokisi enää paikallista seurakuntaa omakseen.
Pöyhönen: ”Esittelemäsi kansankirkko-strategia on tulossa kovaa vauhtia tiensä päähän.”
Toivooko Pöyhönen kansankirkon tulemista tiensä päähän Hengen uudistus kirkossamme strategian mukaisesti?
Kirjoitit: ”Historiallisesti kuitenkin HU:n synty on isolta osaltaan reaktiota Yli-Vainion toimintaan. Kyse oli samasta Hengen liikkeestä, näin uskon, vaikka opillisesti ja osittain toiminnallisesti homma kanavoitui näissä liikkeissä hiukan eri tavoin.”
Minusta tässä ollaan vakavan paikan äärellä. Sisäinen uhka kansankirkolle on vaarallisempi kuin ulkoinen. Vaikka Pöyhönen ei minulle vastaa, niin voisit muille selvittää, mikä on motiivisi kansankirkossa?
Toivo, en ehkä ihan ymmärrä mitä tarkoitat post-kansankirkko -idealla. Minusta kuvailit juurikin klassisen kansankirkko-ajatuksen blogissasi. Se ei sinänsä ole tietenkään väärin ja siinä on paljon vahvuuksia.
Sellaisen opilliseen huomion haluaisin tehdä, että Luther tarkoitti pyhien yhteisöllä aidosti henkilökohtaisen uskon omaavia ihmisiä ja heidän yhteenliittymäänsä. Ulkoiseen kirkkoon toki kuuluvat kaikki kastetut jäsenet mutta Todelliseen kirkkoon isolla T:llä kuuluvat vain uskovat. Siitä seurakunnasta pyhien yhteisönä Luther ja Melanchthon puhuvat.
Timo, Noin tiedän olevan pyhien yhteisön teologian. Pointtini on siinä, että meidän ei pidä laittaa meidän laatimia raameja uskomiselle elk ihmiset uskovat ”tavoillaan”.
Kansankirkosta: En esitä että kirkolla pitäisi olla valtiokirkkomainen asema vaan että se toimii missionaarisesti kansan keskellä ja kansan eli ihmisten hyväksi saattaakseen heidät kosketukseen evankeliumin kanssa. Ja evankeliumi on tarkoitettu kaikelle kansalle!
Kirkoonkuulumiskeskusteluissa yhtenä jatkuvana teemana on se, että seurakuntalaisten tulisi ottaa enemmän vastuuta seurakunnan toiminnasta ,eikä jättää kaikkea vastuuta toiminnasta seurakunnan maksetulle työntekijöille.
Vapaaehtoisia työntekijöitä löytyy ,mutta heitä toivotaan olevan enemmän. Mutta tuo verorahoilla hoidettu palkkaus tuntuu jossakin. Tuntuu oikeutetulta vaatia palkatuilta työntekijöiltä sitä ,että he tekevät palkkansa edestä töitä. Todella aktiivit maallikot eivät välitä tästä mutta osa välittää.
Jos sitten ajattelee ja katselee meitä jotka istumme kirkonpenkissä , niin me olemme sellaisia jotka tarvitsemme tämän tyyppistä hoitoa eikä suinkaan koulutusta lähteys-saarnajaksi. Me olemme niitä väsyneitä ja raskautettuja jotka tarvitsemme lepohetken eikä toimintasuunnitelmaa maailmanvalloitukseen.
Vaikka olen maalikko niin ymmärrän kirkon palkatun väen epätoivon siitä että niin harvat haluavat heidän palveluksiaan. Pitkä koulutus takana , monet kokoukset jotta löytäisi mielenkiintoisia ja sisältörikkaita ohjelmia mutta jotka eivät sittenkään kokoa kuin muutaman ylimääräisen .
Kunpa työntekijät osaisivat iloita juuri niistä jotka kuitenkin tulevat eivätkä vaatisi itseltään ja muilta enempää kuin juuri sitä mitä edestä löytää. Toivottavasti enemmistö papeista kastaessaan ja vihkiessään ja haudatessaan todella nauttivat siitä että heitä vieläkin tarvitaan niin monille.
Markku, Kiitos viisaasta kommentistasi!
Viimeistään siinä vaiheessa, kun jäsenmäärä putoaa 30-20 % paikkeille , niin katoaa myös yhteisön paine kirkkoon kuulumisesta. Nyt vielä moni joutuu ottamaan huomioon myös oman yhteisönsä reaktion, jos kirkosta eroaa.
Pekka, Asia taitaa olla myös toisinpäin: On paine erota kirkosta ja silloin tunnustaa väriä, kun kuuluu kirkkoon.
Hyvä bisnesidea, kun saa myytyä ihmisille tuotteen, jonka saa vasta kuoleman jälkeen.
Kukaan ei tule koskaan kertomaan, että vastasiko tuote siitä maksettua hintaa, tai oliko se sellainen kun luvattiin.
Omasta mielestäni, se on maailmanhistorian suurin huijaus.
Mutta Ihmisiä on helpompi huijata kuin saada heidät uskomaan, että heitä on huijattu.
Jokainen punnitkoon kohdallaan, mikä on totta ja mikä huijausta. Usko on mysteeri ja samoin ikuinen elämä. Moni kuitenkin on löytänyt tuon ikuisen elämän ja luottaa siihen. Kirkon asia ei toki ole vain tuonpuoleiseen liittyvä vaan yhtälailla tätä elämää koskeva.
Loikkanen: ”Moni kuitenkin on löytänyt tuon ikuisen elämän ja luottaa siihen. ”
Mistäs tiedät? Onko joku tullut rajan takaa kertomaan?
Ymmärtääkseni Toivo Loikkanen kirjoitti hyvin selvästi, että kristillisyys ei toteudu vasta jossain ”tuonpuoleisessa”, vaan kristillisyyttä eletään kunkin kristityn arjessa yli 90%:sesti.
Tässä Tarja Parkkilan visiossa pätee kuitenkin ranskalaisen matemaatikon Blaise Pascalin veto (lyhyesti): ”Jos kuoleman jälkeen ei ole mitään, ateisti ja uskova eivät tule koskaan tietämään siitä mitään eikä kumpikaan häviä mitään, mutta jos kuoleman jälkeinen elämä on todellisuutta, molemmat tulevat sen tietämään, mutta vain uskova on voittaja”.
Kirkko, kuten yrityksetkin, ovat muutoksen äärellä. Ongelma on, ettei yrityksissä tai kirkossa ole uuden muotoilun kyvykkyyttä ja prosessia olemassa. Idoita, osallistumista ja vapaaehtoisväkeä olisi varmasti riittämiin muotoilutyöhön, mutta kun langat on niiden käsissä, jotka eivät tätä osaa ja valtaa ei haluta valuttaa lattiatasolle.
Heikki, Tämä on osaltaan ongelmana.
Minusta on arvaamattoman iso asia, että kirkko ymmärtää olevansa koko kansaa varten, palvelee kaikkia ja tarjoaa kaikille ennättävää armoa. Suurin osa suomalaisista osallistuu edelleen johonkin kirkon toimintaan ainakin joskus. Noissa kohtaamistilanteissa sana ja sakramentit ovat läsnä synnyttäen uskoa. Uskon verso voi olla niin pieni, ettei se näy kenellekään ulospäin, ehkei ihminen itsekään ole siitä selvillä tai ainakaan uskalla uskoa uskovansa. Taizén veli Rogerin mukaan kaipauskin on uskoa.
Mielestäni esimerkiksi kirkolliset toimitukset ovat todella luonteva ja kiitollinen paikka julistaa evankeliumia. Kaikki toimitukseni olen ymmärtänyt sellaisiksi. On suuri ilo saada pyytää kaikkia läsnäolevia rukoilemaan kastettavan lapsen tai vihittävän parin puolesta. Uskon verso voi nousta… ja vaikkei nousisi pitkään aikaan, voi nousta joskus. Kun on kylvetty. Joku muu kenties niittää joskus. Hiljaisen kylvötyön, jota kansankirkko koko ajan tekee, merkitys kannattaa mielestäni muistaa kiihkeässä ja näkyviä tuloksia janoavassa ajassamme.
Vesa, Kuvasit vahvasti ja kauniisti sen, mitä kirkossa teemme ja mitä varten olemme. Meidän pitää myös kirkon toimijoina itse luottaa siihen, että tällä työllä on merkitystä – eikä vain meille vaan erityisesti ihmisille, joiden parissa ja kanssa teemme työtä.
Niin, kansankirkko on niin sanotusti kirkko toisia varten. Ja te seurakuntapapit olette sen – jos sotaisa kuva sallitaan – eturintama.
Kirkollisvero on kuva kirkko valtiona, joka tulee lopullisesti päättymään jäsenmäärän pudutessa alle 50 prosenttia. Se tapahtumee noin 20-30 vuoden kuluttua.
Jäsenmaksu on aivan ok kuten kaikilla muillakin järjestöillä, organisaatioilla. Kirkko voi sen suuruuden luonnollisesti määrätä nykyisen käytäntönsä mukaisesti
Verotusoikeus kun päättyy, niin vahat rapistuneet kirkkorakennukset ja hautausmaatkin siirtyvät kuntien vastuulle. Tällöin kirkko pääsee keskittymään varsinaiseen tehtäväänsä paremmin. Toimenkuvaa ei enää tarvitse hajottaa liian monelle taholle.
Suurissa firmoissa johtaja joutuu lähtemään, kun tulos ei vastaa odotuksia. Miksi ei kirkossa ? Sen sijaan huudetaan vapaaehtoisia toimimaan. Nykyisin vapaaehtoistyötä löytyy paljon ”paremmistakin” (lasten- , eläin- ja luonnonsuojelu) paikoista, joissa näkee heti tuloksen ja tuntee olevansa tarpeellinen. Ikuisen elämän tarjoaminen on vähän… no, noloa.
Ennen vanhaan kirkko piti köyhät kyykyssä luvaten taivaspaikan maallisen kärsimyksen jälkeen. Nyt valtio auttaa jo tässä elämässä. Siksi se luvatttu (epävarma) taivaspaikka ei enää kiinnosta. Tärkeintä on ainukertainen elämä tässä ja nyt.
Loikkanen: ”Mitä siis sanomme siunatuksi lopuksi: Iloista kirkollisveron antajaa Jumala rakastaa! ”
Ja papit.
Erosin kirkosta n. 30 vuotta sitten. Työelämässäni suht. hyvätuloisena saan myös suht. hyvää eläkettä, josta kirkko veloittaisi tänä päivänä jäsenmaksuna n. 840 € vuodessa (1,5% verotettavasta tulosta), jos kirkkoon vielä kuuluisin. 30 vuoden aikana olisin maksanut pappien palkkoja ja kirkon seinien pystyssä pitämisestä yht. yli 25000 euroa.
Jos olisin jatkanut kirkon jäsenyyttä, olisin ilmeisesti kirkon lupausten mukaisesti lunastanut kuolemani jälkeen myös paikan iankaikkisissa taivaallisissa riemuissa. Katson taivaspaikan kuitenkin sen verran epävarmaksi sijoitukseksi – kukaan ei ole tullut kertomaan sen ihanuudesta ja muista ominaisuuksista – että päätin jo silloin 30 vuotta sitten, kun kirkosta erosin, lahjoittaa kirkollisvero-osuuteni vuosittain Suomen Punaiselle Ristille.
Onpahan niistäkin iloisen antajan roposista edes joillekin jotain iloa.
Toivo Loikkanen
”Jokainen punnitkoon kohdallaan, mikä on totta ja mikä huijausta. Usko on mysteeri ja samoin ikuinen elämä. Moni kuitenkin on löytänyt tuon ikuisen elämän ja luottaa siihen. Kirkon asia ei toki ole vain tuonpuoleiseen liittyvä vaan yhtälailla tätä elämää koskeva. ”
Tässä ei ole vapaaehtoisuutta, jos et usko, tai ainakin tunnusta uskovasi, joudut helvettiin. Pelastussanoma. Kaikki huutavat pelastusta, pelastusta. Miten voidaan pelastua, ja nimenomaan sieltä helvetistä.
Minä sanona sitä henkiseksi väkivallaksi, aivopesuksi, manipuloinniksi ja ihmisten hyväksikäytöksi.
” Usko on mysteeri, ” siis pakohuone. Kertokaa sitten ihmisille ettei tämä ole totta, koska ne luulevat, että se on totta.
Mysteeri ei ole totta olemisen vastakohta. Uusi elämä, ikuinen elämä Kristusta seuraavien sydämessä on totta. Ikuinen elämä taivaassa ja toivo ja usko.
Mysteeri ei ole valhetta eikä usko ole luulemista.
Piti kirjoittaa edellisen kommentini lopussa: Ikuinen elämä taivaassa on toivo ja usko.