”Kun Rooman Paavi esittää julkisuudessa jonkin vanhoillisen lausunnon, Saksan luterilaisissa maakirkoissa tulee eropiikki” Näin kertoivat saksalaiset isäntämme hämmästellen, kun 1990 luvun puolivälissä kävin yhdessä Akavan kirkkosektorin silloisten pääneuvottelijoiden Esko Jossaksen ja Markku Niemisen kanssa tutustumassa Saksan kirkon tilanteeseen sekä suomalaistyöhön Saksassa. Tämä tapaus palautui mieleeni, kun heinäkuussa keskusteltiin Päivi Räsäsen puheesta kansanlähetyspäivillä ja sitä seuranneesta kirkosta eroamisen moninkertaistumisesta. Monissa puheenvuoroissa kiirehdittiin korostamaan, ettei Räsänen puhu Suomen ev.-lut. kirkon äänellä, ja että ihmisten pitäisi osata erottaa yksityisen kirkon jäsenen kannanotot kirkon kannanotoista.
On varmaan niin, että kirkollisten keskustelijoiden roolit jäävät ihmisille epäselviksi, mutta luulen, että kysymys on vakavammasta asiasta. Entäpä jos onkin niin, että eroajille on oikeasti täysin yhdentekevää, missä roolissa lausuntoja annetaan ja olennaista onkin se, että he hahmottavat kristinuskon ja kristillisen maailmankatsomuksen perusteet niin vääriksi ja elämää tuhoaviksi, etteivät he halua olla siitä millään tavalla osallisia riippumatta siitä, millaisia painotuksia – jyrkempiä tai lievempiä – joku kristinuskon lähtökohdista ponnistaen esittää.
Vaihdoin jokin vuosi sitten sähköpostiviestejä suuren suomalaisen sanomalehden nuoren aikuisen toimittajan kanssa, joka oli kolumnissaan kertonut joskus eronneensa kirkosta, sitten liittyneensä takaisin ja sen jälkeen pettyneenä nyt eronneensa uudelleen. Yritin kirjeessäni kertoa, miten oma kotiseurakuntani kohtaa vähäväkisiä ja vähävoimaisia jäseninään ja miten tärkeää diakonista työtä kirkko kirkollisverollaan tekee. Vastaus oli hämmentävä ja vastaansanomaton: Hän ei halua tukea toimintaa, jonka hän ei koe vastaavan hänen elämänarvojaan. Ja kun hän tukee taloudellisesti vähävaraisten ja syrjäytyneitten hyväksi tehtävää työtä, hän ei missään tapauksessa tee sitä minkään kristillisen tai muun uskonnollisen organisaation kautta, koska hän ei koe niiden edustamia arvoja oikeiksi ja omaa hänen ihmisyyttä, oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa korostavaa eetostaan vastaaviksi.
Näille ihmisille on turha yrittää selittää erilaisten kirkollisten organisaatioiden keskinäisiä puhevaltasuhteita tai opillisia painotuseroja taikka kehottaa heitä haastamaan kirkkoa. Se juna meni jo ja raiteetkin on purettu.
Mitenhän tämän kirjottaisi. En nyt tiedä kuinka paljon on omat päätökset vaikuttaneet, mutta läheisistä kirkosta eroamisen jossain vaiheessa on väläyttänyt nyt vissiin lähes jokainen. Tietysti eri ihmisillä eri tilanteissa on ihan erilainen ympäristö. Itse olen tilan antanut ja asioista keskustelu tulee luonnollisessa ympäristössä. Usein yllätyn tarkkanäköisyyttä kun ei niin uskovainen läheinen heittää asian, jota en itse ole havainnut. Joskus tarjotaan väittely tilannetta, mutta niistä kieltäydyn. Se on kuulemma harmittanut joskus, mutta elän mieluummin uskoni todeksi. Ne on kuitenkin hyviä hetkiä kun tilanne menee siihen, että arjentilanteissa nousevat minulle tärkeät asiat ja vuorovaikutuksessa jaamme asioita.
Itsellenikin on aivan vieras tämä miljöö, jonka kotimaassa olen kohdannut. Ei kiinnosta haastaa, sillä mieluummin haluan keskustella ihan tavallisista kulmista ilman sen suurempaa dramatiikkaa ja loukkaamisia. En koe mitään tarvetta tuoda läheisiäni näiden oppimestareiden ja sitouttajien vaikutuspiiriin. Kuitenkin arjessa olevat kerhot ja rippileirit koen ihan hyvinä. Mutta ne johtuvat siitä arjen ja vähän juhlankin vaikutuksesta ja läheiset on siinä avain asemassa. Mun mielestä kirkko saa jo meiltä ihan tarpeeksi kun puoliso ja lapset maksavat tuloistaan osan. Kaikki riidat kun tulee päin pläsiä, niin ei sitä enää edes harkitse tukevansa. Samalla kuitenkin tiedostan, että on ihmisiä, joille kirkko on tärkeä ja en minä sitä mitenkään yritä hävittää. Minuun ei pure selitys, että täydellisten yhteisöä ei olekaan. Kyllä minä ainakin odotan lähinnä mielipiderauhaa ja siksi minä ihmettelen tämän jatkuvan haastamisen tietä, että varmistetaan palkan maksajat. Hiljaisissa vesissä ne kalat kuttee.
Mitenkähän minä sanoisin. Miten ihmeessä joku yksi ihminen voi haastaa kaikinpuolin massiivisen kirkon? Tällainen puhe vain ärsyynnyttää, koska sillä ikään kuin työnnetään vastuu yksilö(i)lle. Oikeastaan syyllistetään jopa. Ja osoitetaan myös peräti tyhmiksi. Ja toisekseen, eivätkö nämä viimeaikaiset hiippakuntakuviot (LHPK) haasta yhtään kirkkoa itseään?
”Vastaus oli hämmentävä ja vastaansanomaton: Hän ei halua tukea toimintaa, jonka hän ei koe vastaavan hänen elämänarvojaan. Ja kun hän tukee taloudellisesti vähävaraisten ja syrjäytyneitten hyväksi tehtävää työtä, hän ei missään tapauksessa tee sitä minkään kristillisen tai muun uskonnollisen organisaation kautta, koska hän ei koe niiden edustamia arvoja oikeiksi ja omaa hänen ihmisyyttä, oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa korostavaa eetostaan vastaaviksi.”
Niin, kirkkohan ei ole kunnan sosiaalitoimi, ei myöskään valtion sosiaaliministeriö.
Alkuperäinen tarkoitus oli. Jeesus sanoi :”Seuraa minua.” Ja sitten hän kertoi, mitä siitä voi seurata. Ei ole koloa, johon päänsä kallistaisi, ei rahakukkaroita, ei liikaa vaatteita jne.
Ja Jeesus lupasi tehdä seuraajistaan ihmisten kalastajia, jotka kertovat toisille sanoman pelastavasta evankeliumista, niin että taivaan koti täyttyisi.
Jos tämä ja moni muu prioriteetti on hukassa, niin voidaankin kysyä, miksi sinne kirkkoon tarvitsisi kuulua.
”Vastaus oli hämmentävä ja vastaansanomaton: Hän ei halua tukea toimintaa, jonka hän ei koe vastaavan hänen elämänarvojaan. Ja kun hän tukee taloudellisesti vähävaraisten ja syrjäytyneitten hyväksi tehtävää työtä, hän ei missään tapauksessa tee sitä minkään kristillisen tai muun uskonnollisen organisaation kautta, koska hän ei koe niiden edustamia arvoja oikeiksi ja omaa hänen ihmisyyttä, oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa korostavaa eetostaan vastaaviksi.”
Mitä tuossa on hämmentävää?
Sekö, että kaikki eivät koe kristinuskoa kaiken hyvyyden esikuvaksi?
Mielestäni hämmentävää oli se, että vastaaja oli kuulunut kirkkoon vastauksesta esille tulleiden seikkojen vuoksi. Niissä ei ole yhtään hengellistä, ihmisen pelastumiseen liittyvää ajatusta.
Risto Voipio, olet oikeassa ja hyvä, että kirkon sisälläkin havahdutaan tähän todellisuuteen.
Salmen kommenttiin sen verran, että kirkon kannalta kysymys on tietysti myös siitä, että onko ihmisillä mitään sidosta kirkkoon, jolloin heillä olisi ainakin mahdollisuus kuulla myös kirkon varsinaisesta sanomasta. Jos ajatus on nyt sellainen, että epäilevät lampaat joutavatkin mennä ja takaisin sopii tulla sitten, kun on vastaanottanut evankeliumin, niin mikäpä siinä sitten. Tietysti sen sanoman kuulemisen esteenä voi olla juuri blogistin esille nostama teema: sanoma, jonka hedelmä näyttää mädältä, ei ole vakuuttava tai puoleensavetävä. Miksi siitä haluaisi kuulla lisää?
Ihmisillä on tietysti monia syitä kuulua kirkkoon, onhan heidät liitetty siihen alunperin varsin vajaavaltaisina. Salmen esittämä ajatus siitä, että kirkkoon kuulumisen tulisi perustua ainoastaan uskoon on kerrankin sellainen, joka yhdistää joitakin uskonnottomia ja joitakin uskovia.
Taisit osua ytimeen, Risto. Tähän maailmankuvalliseen ja historiakulttuuriseen todellisuuteen on kirkonkin havahduttava ja annettava käyttöarvoinen, omaan sanomaansa uskova valintamallinsa. Kirkon sisäinen arrogantti syyttely- ja leimaamistapa on arvoton toimintamalli – erityisen arvoton kirkon palkollisille.
”Entäpä jos onkin niin, että eroajille on oikeastaan täysin yhdentekevää, missä roolissa lausuntoja annetaan ja olennaista onkin se, että he hahmottavat kristinuskon ja kristillisen maailmankatsomuksen perusteet niin vääriksi ja elämää tuhoaviksi, etteivät he halua olla siitä millään tavalla osallisia riippumatta siitä, millaisia painotuksia – jyrkempiä tai lievampiä – joku kristinuskon lähtökohdista ponnistaen esittää.”
Risto Voipion kysely osuu mielestäni tuskallisesti ytimeen, jota keskustelussa kristinuskosta ja kirkosta on kierretty kuin kissa kuumaa puuroa. Mielestäni kirkkomme on viime vuodet perustellut strategiaansa immanenttisesti, tämänpuoleisesti, jolloin huomio luonnollisesti konkreettisena toimintana keskittyy diakoniaan. Kirkon sanomaakin hahmotetaan hyvin näkyvästi ja kuuluvasti diakoniasta käsin lähimmäisenrakkautena. Siinä on ikään kuin konkreettista ymmärrettävyyttä. Entä usko, jonka löytymistä Ihmisen Poika jotenkin epäröiden kyseli paluustaan puhuessaan. Löytäneekö? jatkuu…
Uskoon liittyvä sanoma pelastuksesta ja elämän perimmäisestä päämäärästä ei totisesti ole virtaviivaista eikä helposti sieluun uppoavaa. Kuten evankeliumit osoittavat elämään vievä portti on ahdas ja kovin leveäharteiselle (suurelle egolle) myös kivulloinen. Kysymys ei ole opin työstämisestä vaan oman minän työstämisestä. Riittääkö siihen kärsivällisyys?
Salme Kaikusalo
No ei tuossa tekstissä niin sanota. Siis että miksi oli kuulunut kirkkoon. Kannattaa olla tarkkana, kun tulee esitettyä omaa tulkintaa sellaisesta, mitä tekstissä ei ole luettavissa. Onko sillä sitten merkitystä? Minusta on, koska päätelmä, johtopäätös on virheellinen ja siitä taas voi jatkaa omaa kauhisteluaan sun muuta.
PS. Miksikäs tuo kirkon tyyppi ei puhunu mitään Kristuksen sovitustyöstä ja ruumiista ja sen eri jäsenten tärkeydestä.