Luther-säätiön ja Lähetyshiippakunnan toiminta on loogista. Se saa voimansa kirjaimista ja niiden tulkinnasta. Vakaumus vie yhteisöä samaan suuntaan kuin kaikkia muitakin kompromisseihin taipumattomia yhteisöjä: eroon ja omaan universumiin.
Myös Tampereen tuomiokapitulin taannoinen päätös erottaa piispa Risto Soramies pappisvirasta on looginen. Kapituli tekee myös pilkulleen, mitä kirjain kehottaa: jos rikot, maksat. Nyt Soramies sai ison laskun. Sekä teologisesti että inhimillisesti.
Kaksi logiikkaa törmää. Kaksi todellisuuskäsitystä ja teologista itseymmärrystä.
Erikoiseksi tilanteen tekee ajatus kahdesta kirkosta, näkymättömästä eli hengellisestä Kristuksen kirkosta sekä näkyvästä laitoskirkosta. Tarkemmin sanottuna kyse on siitä, että jokin ryhmä (L-säätiö & L-hpk) kokee edustavansa näkyvänä hengellistä kirkkoa enemmän kuin toinen (iso paha ev-lut) näkyvä kirkko. Tämä ei mielestäni enää ole loogista, sillä tosi hengellinen Kristuksen kirkko on aina näkymätön ja siihen ovat osallisia kaikki kristityt täysin riippumatta omien kirkkokuntiensa ekumeenista asiapapereista. Hengelliseen kirkkoon kuulutaan tunteen kautta, ei oppilauseiden. Kristuksen kirkon jäsenyys ei voi olla sidottu historillisiin ja maantietteellisiin dokumentteihin.
Sympatiani ovat kuitenkin L-säätiön ja L-hiippakunnan papiston ja vastuunkantajien luona. Ehdottomuudessa ja oman elämänsä likoon laittamisessa on aina jotain kunnioitettavaa. Luen parhaillani Antti Tuurin romaania Alkemistit. Siinä päähenkilöt ovat swedenborgilaisia ja laittavat oman elämänsä likoon – ja läheistensä myös.
En vertaa luthersäätiöläisiä (tai muita uskalikkoja) swedenborgilaisiin muuten kuin Tuurin kirjan päähenkilöiden psykologisen logiikan kannalta: Kultaa voi valmistaa jos pitää itsensä hengellisesti puhtaana ja noudattaa kirjoituksissa olevaa viisautta.
Tässä nyt on ilmassa hieman erilaisia näkökulmia. Voidaan katsoa kirjallisten konstituoivien dokumenttien pölynhimmeässä valossa tai voidaan ohittaa ne autuaalla olankohautuksella (tietoisen tetämättöminä bona fide) ja olla kiinnostuneita totuutta etsivän sydämen teistä, hengellisistä löydöistä traditioista riippumatta.
Vanha sanonta tietää: joka totuutta etsii, se madon nappaa, mutta joka matoa panttaa, se ilman kalaa jää.
Olli Seppälä:
Kokemukseni mukaan käyvät enemmän ja useammin kuin täällä kotosuomessa ihmisillä on tapana. Vievät joskus jopa suomalaisia pakanoita kirkkoon. Siellä on näkyvä kirkko
Olli Seppälä:
Amen!
”Me voimme sen tähden operoida ainoastaan ’näkyvän kirkon’ kanssa.” Operoida? Meidät kristityt on kutsuttu toimimaan kirkossa siihen itse kuuluen. Ehkä parempi ilmaisu olisi ’toimia kirkkona’. Lienee samantekevää, ajatellaanko nyt ’näkyviä’ kirkkokuntia vai ’näkymätöntä’ Kristuksen kirkkoa. Ylistys, julistus ja palvelu ovat kirkon työtä. jota teemme yhdessä. Se näkyy ja kuuluu niille, joilla on silmät ja korvat.
Minä en ymmärrä, mikä on se teologinen peruste, mikä saa roikkumaan kirkossa ja sen pappisvirassa, jota ei enää ulkonaisten merkkien perusteella tunnusta Kristuksen kirkoksi ja joka oman arvion mukaan on katkaissut siteensä tuhatvuotiseen kristikuntaan? Ehkä tässä kohtaa romantiikka ja se Ollin mainitsema ”fiilis” painaa enemmän kuin teologinen johdonmukaisuus.
Risto Auvinen :”… mikä saa roikkumaan kirkossa ja sen pappisvirassa, jota ei enää ulkonaisten merkkien perusteella tunnusta Kristuksen kirkoksi ja joka oman arvion mukaan on katkaissut siteensä tuhatvuotiseen kristikuntaan?”
Subjektiivinen mielipiteeni on, että Kristus, jonka valtakunta ei ole tuhatvuotinen vaan ikuinen.
Varmaan se on sama peruste, joka saa kirkon luulemaan itseään kirkoksi. Itse asiassa sitä ei edes ole, mutta saatu muotoiltua teologisin perustein. Tämä sitten iskostetaan ihmiseen lapsesta asti. Nimenomaan se kirkko on jossain määrin identiteetinpohja ja ei siitä ole helppo irrottautua. Tätä se ei ole kuitenkaan suurimmalle osalle kirkkoon kuuluvista. Joku papin tai jokin muu saa aikaan reaktion, että nyt riitti. Mistäkö tiedän? Sellaisia on minun ympärillä todella paljon.
Eija Moilanen :”kirkko on jossain määrin identiteetinpohja ja ei siitä ole helppo irrottautua.”
Miksi siitä pitäisi irottautua ja mikä olisi parempi identiteetinpohja?
Tuulalle
Minun mielestä ei tarvitsekaan, mutta se taitaakin olla joidenkin muiden ongelma. Kumma kyllä enempi sen erimieltä olevan kohdalla kuin omalla.
”Mikä on se teologinen peruste, mikä saa roikkumaan kirkossa ja sen pappisvirassa?” Ehkä teologisen perusteen sijaan sen saa aikaan tarve ’operoida kirkon kanssa’ eli vallanhalu.