Turussa nelivuotisen kautensa aloittaneen kirkolliskokouksen ensimmäisen viikon odotetuin asia oli samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon vihkimistä koskenut piispojen kirje. Asiassa ei päästy pitkän keskustelun jälkeenkään yhteiseen ymmärrykseen.
Piispat olivat pari vuotta sitten saaneet kirkolliskokoukselta tehtäväksi etsiä keinoja avioliittoa koskevan umpisolmun avaamiseen.
Vastauksessaan piispat toteavat, että asiassa voidaan perustellusti päätyä erilaisiin johtopäätöksiin.
Piispat myönsivät vastauksessaan, että hekin ovat yhä erimieltä tässä asiassa. Kirjeessä voi nähdä kuitenkin merkkejä mahdollisesta kompromissista ja korostettiin eri mieltä olevien kunnioittamista.
Piispat toteavat, että ”tilanteessa, jossa piispainkokouksen jäsenet päätyisivät syystä tai toisesta joustamaan parhaana pitämästään mallista, pitää enemmistö heistä toiseksi parhaana mallia 3”. Tuo on kirjallisesti loistava lause, mutta mitä se tarkoittaa tulevaisuutta ajatellen?
Malli 3 olisi kompromissi, jonka mukaan kirkko pitäisi kiinni avioliitosta miehen ja naisen välisenä, mutta myös samaa sukupuolta olevat parit voitaisiin vihkiä kirkollisesti avioliittoon.
Papeilla olisi omantunnonvapaus vihkiä tai olla vihkimättä. Tavallaan se omantunnon vapaus on jo nyt olemassa.
Kirkolliskokouksen keskustelussa edustajat jakaantuivat kolmeen ”leiriin” kahden ääripään ja kompromissin kesken. Ääripäät ovat, että avioliitto on vain miehen ja naisen välinen, ja toisen mukaan kirkolla olisi joko kaksi rinnakkaista avioliittokäsitystä tai että avioliitto käsityksessä ei olisi sukupuolella väliä, se olisi siis sukupuolineutraali.
Keskustelun loppupuolella perjantaina puhunut piispa Kaarlo Kalliala sanoi olevansa pettynyt, ettei päästy yhteisymmärrykseen kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä. Hän sanoi asian nyt etenevän muulla tavalla.
Mikä se muu tapa tämän jälkeen voisi olla? Vaihtoehtoja on ainakin kolme – neljä, jotka voivat toteutua yhtä aikaakin: 1) Jatkossa ilmeisesti käytännöt vaihtelevat hiippakunnittain. 2) Odotetaan korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä valituksiin asiassa. 3) Yksittäiset papit vihkivät jo nyt myös samaa sukupuolta olevia pareja. 4) Todellisuus kulkee omaa tietään ja toteuttaa tuota kahden avioliittokäsityksen mallia.
Kirkolliskokouksella on ollut tässä asiassa pitkä etsikkoaika, jota se ei kuitenkaan ole kyennyt käyttämään hyväksi. Samaan aikaan kirkkovihkimisten suosio on laskenut. Siihen nähden tämä suuri skisma ei ole suhteessa vihkimisen yleiseen suosioon.
Minusta kirkon kannattaisi vihkiä kirkossa kaikki, jotka sitä yhä haluavat.
”Minusta kirkon kannattaisi vihkiä kirkossa kaikki, jotka sitä yhä haluavat.”
Minä puolestani vastustan kirkon muuttamista ohjelmatoimistoksi. Siispä tuo tulisi vähintäänkin muuttaa muotoon: …. haluavat tunnustaa kristillistä uskoa tulemalla kirkkoon vihittäväksi.
Tuo onkin hyvä muotoilu. Eronneiden vihkimisestä aikoinaan käydyssä keskustelussa vihittäväksi tulemista pidettiin tunnustautumisena Jumalan nimeen (K.R. Kares 1938).
Lähtöoletus onkin, että kirkkoon vihittäviksi tulevat tunnustavat kristillistä uskoa, mutta mikä minä olen sitä arvioimaan.
Kivimäki: ”Minä puolestani vastustan kirkon muuttamista ohjelmatoimistoksi.”
Mitä muuta kirkko on koko olemassaolonsa aikana ollut kuin suurta teatteria?
”Mitä muuta kirkko on koko olemassaolonsa aikana ollut kuin suurta teatteria?” Pitääkö tuohon vastata? Tiedät varsin hyvin itsekin. Opetusta, tutkimusta, musiikkia, kirjallisuutta, kuvataidetta, sairaanhoitoa, sosiaalityötä…
Nyt on jo myöhaistä ”vastustaa kirkon muuttamista ohjelmatoimistoksi”. Sitähän se on ollut vähintäänkin kymmeniä, luultavasti satoja tai tuhansia vuosia. Kovin harvassa ovat kastetilaisuudet, rippijuhlat tai häät, jotka järjestetään kristillisen uskon tunnustamisen takia.
On minutkin kastettu, konfirmoitu ja kirkossa vihitty avioliittoon, vaikka en ikinä ole kristitty ollut. Enkä taatusti ole harvinainen tapaus. Varmasti kirkko on joillekin uskonyhteisö, mutta se on paljon muutakin. Ja kaikkeen tarvitaan rahaa, joten jäsenistölle ei kannata liikaa ryppyillä;)
Ehkä toivotkin sitä, että kirkko muutettaisiin ohjelmatoimiston roolistaan joksikin muuksi? Tavoitteletko pikemminkin sitä, että uskon olemassaolo ja oikea laatu pitäisi selvittää, ennen kuin kirkollisia toimituksia suodaan niitä pyytäville?
Kokenut kirkolliskokousedustaja tekee ytimeen osuvia huomioita. – Olen iloinen siitä, että piispainkokouksen paperin myötä kirkossa pystyttiin ennen KHOn ratkaisuja ottamaan joitain periaatteellisia askeleita. Mitä enemmän käytännön askeleitakin ehdittäisiin ottaa, sen parempi.
”Minusta kirkon kannattaisi” on valitettavan usein sitä, mikä sotii uskoa ja hyvää omaatuntoa vastaan.
Ei kannattavuutta kannata väheksyä Se ”kannattavuus” on kannatuksen määrästä riippuen myös elossa pysymisen ehto. Ilman kannattavuutta kirkko on pian vain historian hämäriin peittyvä muisto menneiltä ajoilta.
Minusta kirkon eli kirkon ihmisten ja kaikkien muidenkin kannattaisi miettiä olisiko Jumalalla joku mielipide asiuoihin ja onko ihmisten enemmistön ajatus kestävä viimeisellä tuomiolla, jos sellainen kuitenkin tulee. Mikä suojelee niitä, jotka johdettiin harhaan varsinkin, jos se tapahtuu molemmat silmät auki
Lahtinen: ”Minusta kirkon eli kirkon ihmisten ja kaikkien muidenkin kannattaisi miettiä olisiko Jumalalla joku mielipide asiuoihin ”
Jos olisi, niin luulisi tuon mielipiteensä julkituovan, vaan eipä ole mitään kuulunut. En minä ole ainakaan tähän ikään mennessä kuullut ja jos joku nyt väittää, että Jumala ilmaisee mielipiteensä Raamatussa, niin on vain todettava, että ihmisten kirjoittama se Raamattukin vain on. Tuskinpa siinä minkään henkiolennon näpit ovat pelissä mukana.
Hyvä ehdotus ja lisään siihen vielä asian, josta taisi tulla aloite tai ehdotus: Kirkollisen vihkimisen edellytykseksi riittää, että toinen kumppaneista on kirkkomme jäsen.
Niin, että näin on se mainittu ”etsikkoaika” käytetty 1986-2020. Tässä on siis se lopputulema, kun Herran käsky on käyty yli.
Lauri Lahtinen: ”Minusta kirkon eli kirkon ihmisten ja kaikkien muidenkin kannattaisi miettiä olisiko Jumalalla joku mielipide asiuoihin …”
Kirkon ihmiset ja muutkin ovat jo saaneet ”Jumalan mielipiteen” tasa-arvoiseen avioliittoon vihkimistä varten, sillä samaa sukupuolta olevien avioliitto on ollut mahdollinen Suomessa maaliskuusta 2017 lähtien. Kirkon päättäjät eivät vain ole tajunneet ”ratifioida” avioliittolakia voimaan yhteisöissään.
Vanhastaan on jo tiedetty, että esivalta on ”Jumalan edustaja” maan päällä. Raamatussa sanotaan: ”Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on. Sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta; ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat. Sentähden, joka asettuu esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan…”
”Sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta; ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat. 2 Sentähden, joka asettuu esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan;”
Vanhastaan on myös tiedetty, että milloin esivalta kehottaa tekemään vastoin Jumalan sanaa, sitä ei tarvitse kuunnella.
Ehkäpä kirkon hajoamisen vaara pienenisi, jos vihkimisoikeudesta kokonaan luovuttaisiin. Onhan useissa länsimaissakin siviilivihkiminen ainoa juridisesti kelpaava avioliiton solmimisen tapa, jota sitten kristityt usein täydentävät kirkollisella rukoushetkellä tai (katolisessa kirkossa) sakramentaalisella vihkimisellä. Ev.lut. kirkossa tämä merkitsisi avioliittoon vihkimsen kaavan poistamista, mutta avioliiton siunaamisen kaavan säilyttämistä. Toki silti jää kiista siitä, että minkälaisille pareille siunaustoimitus kuuluu. Sen ehtoja tulisi täsmentää, ja ehkäpä jonkinlaiseksi kompromissiksi voisi tulla myös erilaisten siunauskaavojen laatiminen eri tilanteita varten.
Ongelma ei sillä poistuisi, ettei vihittäisi. Ensinnäkin on hyvä, että kirkollisesti voidaan vihkiä. Se on monille tärkeä asia. Toiseksi sama kysymys on siunaamisen kohdalla. Ja peruskysymys on, miten suhtaudutaan sukupuolivähemmistöihin. Siitähän tässä on kysymys! Ihmisten tasa-arvoisesta kohtelusta ja ihmisarvosta.
Etenemme näköjään siihen suuntaan, että avioliitto kuuluu muuttuvan rakkauden alueelle. Taustalla lienee tuo prof. Tuomo Mannermaan ”kahden korin teologia”. Kun mitä ilmeisemmin spn-liittoja kannattavat katsovat, että ”lähimmäisenrakkaus ja tasa-arvo” ovat ne, joka peittävät syntien paljouden, niin ohittaako myös Mannermaa Dekalogin, ettei rakkauden alueella olisi voimassa mitään pysyviä käskyjä?
”Ohittaako myös Mannermaa Dekalogin, ettei rakkauden alueella olisi voimassa mitään pysyviä käskyjä?” Onko käskyillä muuta kuin ’rakkauden alue’? Rakkauden kaksoiskäskystä sanotaan: ”Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.” Lähimmäisenrakkaus ei peitä syntien paljoutta. Syntien paljous sitä, että ohitetaan lähimmäisenrakkaus.
Mannermaan mallissa avioliiton luomiseen perustuva olemus (mies ja nainen) kuuluvat pysyvään rakkaudenalaan. Dekalogista löytyy käskyjä, jotka liittyvät suoraan avioliittokäsitykseen. Neljännen, kuudennen sekä kymmenennen käskyn olemus ja rakenne ovat heteronormatiivisia. Rakkauden kaksoiskäsky, jonka ”varassa ovat laki ja profeetat” on näinollen myös avioliiton osalta sidottu kiinteästi dekalogiin Jumalan säätämänä ja Jeesuksen vahvistamana.
”Rakkauden kaksoiskäsky, jonka ’varassa ovat laki ja profeetat’ on näinollen myös avioliiton osalta sidottu kiinteästi dekalogiin Jumalan säätämänä ja Jeesuksen vahvistamana.” Kun laki ja profeetat ovat rakkauden käskyn varassa, silloin alistussuhde on toinen. Dekalogi on sidottu rakkauteen. Tästä kaiken perustumisesta rakkauteen Paavalikin kirjoittaa tutuissa sanoissaan: ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.” Ovatko nämä lauseet jo liian tuttuja, niin tuttuja, että hoemme niitä miettimättä niiden merkitystä?
”Dekalogi on sidottu rakkauteen” on kääntäen verrannollinen rakkauden ollessa sidottu dekalogiin. Näinollen kyse ei ole alistussuhteesta. Käskythän on annettu rakkaudessa ja totuudessa lähimmäisen parasta ajatellen, kuten dekalogiin osaltaan liittetty heteronormatiivinen avioliitto. Vaikka Paavali olisi helissyt rakkautta kuin symbaali, hän ei julistuksessaan unohtanut totuutta. Vai unohtivatko profeetat?
”Vaikka Paavali olisi helissyt rakkautta kuin symbaali.” Luuletko, että rakkaus on jotain symbaalien helinää? Et taida tietää, mistä on kysymys. Rakkaudessa on kysymys elämästä ja kuolemasta, oman elämän luovuttamisesta toisen hyväksi, syvimmillään kuolemisesta, jotta toinen saisi elää.
Ehkä nyt kuitenkin kannattaa pohtia Tuomo Mannermaan käsitystä dekalogista ja niistä käskyistä, jotka liittyvät suoraan avioliittokäsitykseen. Paavali joka tapauksessa saarnasi totuutta rakkaudessa.
”Paavali joka tapauksessa saarnasi totuutta rakkaudessa.” Niin juri, rakkaudessa.
Juuri niin, poikkeamatta totuudesta.
On hyvä huomioida, että kiista ei lopu ennen kuin homoavioliitot on tunnustettu kaikinpuolin samanarvoisiksi kuin heterot. Eli mikään kompromissi ei ole kuin korkeintaan välivaihe. Tässä ei kannata kenenkään tuudittautua harhakuvitelmiin esim. mallin nro 3 suhteen.
Osaratkaisu on kuitenkin askeleita eteenpäin. Minusta niiden ottaminen kannattaa tai on jopa välttämätöntä, kun ei voida tehdä 100-prosenttista ratkaisua. Ilmasto-ongelman ratkaisemisesta tulee mieleen lause, että ”olisi tyhmää olla tekemättä mitään, jos ei voi ratkaista koko ongelmaa”.
Luultavasti Timo on ihan oikeassa, vaikka mikä tahansa kompromissi saattaisikin kuulostaa tässä vaiheessa paremmalta. Ehkä kannattaisi pikku hiljaa orientoitua sen mukaan ja miettiä, miten siitä eteenpäin.
Vaihtoehto varmaan voisi olla se, mitä Jukka ehdotti: ” ne, jotka haluavat tunnustaa kristillistä uskoa”. Tämä veisi tätä kansankirkkoa taas toiseen, ehkä itseään ja uskon todellisuutta kunnioittavampaan suuntaan. Sitäkin sietäisi pohtia.
Jukka Kivimäen esilletuoma asia on hyvä tunnustautumisessa ennen kysymyksiä ja avion konsensuksen vahvistamista. Itse asiassa tunnustautumisen paikka olisi heti johdantopuheosan jälkeen.
Näin kirkollisen vihkimisen malli hyvin olisi niin perinteisessä kuin samansukupuolisessa asiassa kaavan alkuun johdannon jälkeen tuleva tunnustautuminen kristilliseen uskoon.
Siunauksen asia ilman kirkon pääröksiä olisi myös helpompi katsoa tunnustautumisen jälkeen sen statuksen substanssissa jolloin eri sanalliset variaattiot kuitenkin vapaammassakin papin tahdonilmaisussa omatuntoonsa asti saisivat hyvän kiintopisteen nyt Ihmisten vapaasta harkinnasta syntyneeseen konsensukseen ja sen katsomisessa Jumalan arvioitavaksi kun asia heikosti meiltä näyttää onnistuvan. Eikö malli ole hyvä.
Mitenhän näin hyvää ratkaisuehdotusta ei helpommalla ole syntynyt kuin näissä blogeissa ja niiden kommenteissa.