Eri aikoina eri asiat putkahtavat aina julkisuuteen ja jonkinlaisiksi must-jutuiksi. Nyt sellainen tuntuu olevan brändäys. Ville Tolvasen, Tom Laineen ja Jarkko Kurvisen kirja Henkilöbrändi – asiantuntijasta vaikuttajaksi ilmestyi viime vuonna. Aihe on ollut esillä muutenkin viime aikoina.
Edellä mainitun kirjan esittelytekstissä sanotaan (Adlibris):”Henkilöbrändi on ammatillinen henkivakuutuksesi. Se tarjoaa nostetta urallesi tai yrityksellesi, auttaa rakentamaan luottamusta ja lisää työsi arvoa. Henkilöbrändi rakennetaan löytämällä oma tapa kommunikoida osaamista, olemalla rohkeasti esillä ja kehittämällä omaa profiloitumista – ja ennen kaikkea olemalla aito. Kirjoittajat auttavat sinua matkallasi henkilöbrändiksi asiantuntemuksensa ja kokemuksensa kautta, ja kirjaan on haastateltu tunnettuja vaikuttajia.”.
Samuli Suonpää kirjoitti brändäyksestä Kirkko ja kaupunki-lehden nettisivuilla 14. helmikuuta. Taustalla oli tilaisuus, jos Ville Tolvanen oli käynyt puhumassa Helsingin kirkkoherroille aiheesta. Tosin jutussa menevät hieman sekaisin Helsingin kirkkoherrat ja Kirkon johtamisfoorum, jossa Ville Tolvanen puhui digitalisaatiosta. Olin tuota puhetta itsekin kuulemassa, mutta ilmeisesti Tolvanen oli puhumassa myös Helsingin kirkkoherroille.
Kirkossa on vierastettu sitä, että henkilö tai persoona nousisi esille tai että kukaan ei itse saisi nostaa itseään esille. Tämä on kaunista ja oikein. Samalla kirkon työhön liittyen voi kysellä Tolvasen lailla, että miksi kirkkoa tai sen työntekijöitä ei tunneta.
Kirkossa on vahvoja ”henkilöbrändejä”. Ehkä vahvimmat ovat uskomme keskushenkilöt eli Jeesus Kristus ja Neitsyt Maria. He olivat maailmanlaajuisesti tunnettuja brändejä ennen kuin koko sana keksittiin tai ennen kuin bisnesmaailmassa alkoi mainostaminen ja brändääminen. Lähes yhtä vahva brändi on paavilla, viran hoitajasta osin riippumatta ja osin myös riippuen. Johannes Paavali II:n brändi oli vahva, samoin nykyisen paavin. Aivan samaan ei päässyt edellinen paavi Benedictus, joka jäikin poikkeuksellisesti eläkkeelle.
Kirkkoon ja brändäykseen liittyen on ennen nykyistä keskustelua tehty erilaisia ”kirkon kaapin päällä” listauksia. Sellaisen teki kirjaksi asti aikoinaan piispa Toiviainen. Viime vuonna Kotimaa-lehti teki listan sadasta kirkon vaikuttajasta.
Brändäys ja viestintä liittyvät yhteen ja itse ainakin kirkon kuvioissa ajattelen asiaa enemmän juuri viestinnän näkökulmasta. Oma lähtökohtani on paljolti pankin luottamustehtävissä ja twitterissä Jukka Saksilta oppimani ”johtaja on media” ajattelu. Tai ”työntekijä on media”. Jokainen kirkon työntekijä viestii tavallaan ja jos ei viesti, sen pahempi. Oikeastaan herätys pitäisi tulla siinä, että jokaisen tulisi viestiä, olla läsnä mm. somessa ja verkostoitua eri tavoin.
Miksikö edellinen? Ei ihmisen itsensä esille tuomisen takia vaan asian esille tuomisen vuoksi. Kirkon asiakin välittyy vain meidän ihmisten kautta. Jokaisen kirkon työntekijän tulisi siis tietoisesti miettiä oma brändinsä ja se, miten se rakentuu ja miten sen myötä viestitään asiaamme.
Kirkko itsessään on brändi. Tätäkin voisi paljon avoimemmin ja rohkeammin toteuttaa. Entäpä ne paljon puhutut ”kirkon kasvot”. Sellaisiksi on ajateltu usein tunnettuja kirkon toimijoita, jonkinlaisia kirkollisia julkkiksia. Tai piispojen on ajateltu antavan kirkon kasvot. Kyllä johtajilla on merkitystä antamaan kasvoja edustamalleen yhteisölle. Mutta kirkon kasvot ovat sittenkin ne, jotka muodostuvat jokaisesta kirkon jäsenestä. Ja kirkon kasvot ovat – tai pitäisivät olla – Kristuksen kasvot!
P.S. Sellainen ajatuskin tuli, että jotta voimme brändätä kirkossa, meillä pitää olla jotakin brändättävää. Ja uskon, että on. Mutta jos emme itse usko asiaamme tai toteutamme siihen liittyviä asioita puolivillaisesti tai vailla pisaaraakaan intohimoa, on huonoa lähteä brändäämään. Vanha sanonta pitää paikkansa:”Tuotteen ja sen esille panon pitää olla kunnossa”! (lisäys 17.2.18)
Toivo Loikkanen
Jossain väitettiin, että katolinen kirkko ei tule milloinkaan hyväksymään samaa sukupuolta olevia pareja. Olettaisin, että aika tekee tehtävänsä myös katolisessa kirkossa, vaikka varmasti emme puhukaan vielä nyt kuluvasta vuosikymmenestä.
Nykyinen paavi toimii tasa-arvoisen ihmisarvostuksen puolesta. Olisiko kenties ensimmäistä kertaa julkaistu kardinaalien äänestys tulos eräästä tasa-arvo kysymyksestä. Aika on meidän ihmisten puolella joskin se ottaa vielä aikaa katolilaisuudessa. Samoin aika toimii myös meidän luterilaisuuden kirkon, opin, tulevaisuuden kehityksessä. Ihmiset joutuvat käyttämään meille annettua ajattelukykyä yhä enemmän elämän rikastamiseen ja se näkyy aivan konkreettisesti myös uskonnon kysymyksissä.
Aika on tosiaan ihmisen puolella. Tosin on valitettavaa, että liian moni kuolee ennen kuin ehtii kuulla tosiasian kuten esimerkiksi sen, että Jeesus oli homo. Kukaan ei edelleenkään ole profeetta omalla maallaan eli kestää aikansa ennen kuin Jeesuksen homous tunnustetaan ns. itsestään selvänä. Todisteet kyllä löytyvät Uuden testamentin sivuilta kunahan asiaan paneudutaan oikein syvällisesti. On kuitenkin todennäköistä, että tämä sukupolvi ei ole valmis hyväksymään kyseistä tosiasiaa. Kysymys on kuitenkin koko kristinuskon keskeisimmästä asiasta. Ihmiskunnalla ei yksinkertaisesti ole varaa sivuuttaa kyseisiä perusteluja, vai onko?
Onhan niitä katolisia naispappeja ja -piispojakin jo. Tosin Pyhä Istuin pitää heidän vihkimyksiään laittomina.
Katolinen kirkko on aidosti globaali kirkko, ja suhtautuminen homopareihin tullee sitä(kin) jakamaan.
Homojydanssi ei etene minkäänlaiseen kuppikuntaan kuin naispappien kautta. Nainen on valitettavasti se heikoin lenkki.
Käsitykseni mukaan uutisessa mainittu piispa Johan Bonny on mies.
Olenko minä homofoobikko, kun en hyväksy avioliitto-sanaa käytettäväksi muuhun kuin tuohon vanhanaikaiseen, konservatiiviseen ja perinteiseen liittoon? On ihan eri asia katoliselta kirkoltakin hyväksyä erilaisten pari-(ja muiden) suhteiden olemassaolo tai sitten nimetä ne avioliitoiksi. Voimmehan me sopia siitäkin, että aletaan nimittämään koiran häntää jalaksi ja sitten kyselemään, montako jalkaa koiralla on. Nyt tässä avioliittoasiassa on kyselty (muistaakseni joku JV:kin) onko se perinteisessä liitossa olevilta pois, jos avioliittoon vihitään homopparitkin. On se! Minä esimerkiksi en koskaan voi hyväksyä sitä, että perheen perustamiseksi ja lasten hoidon ja kasvatuksen turvaamiseksi mielletty liitto määritellään aivan uudelleen ja annetaan sille täysin uusi merkitys. Se, että mainitsemistani tavoitteista on pitkälti eri syistä (yhtenä syntiinlankeemus?) luovuttu, ei oikeuta määrittelemään poikkeustilaa normaaliksi.
Matti, on kaksi täysin eri asiaa hyväksytkö sinä samaa sukupuolta olevien parien suhteen kutsumisen avioliitoksi ja onko kyseisen suhteen kutsuminen avioliitoksi sinulta pois.
Tahtoisin myös mainita, että parisuhteeni ei ole mikään poikkeustila. Olen elänyt siinä kohta 20 vuotta.
Aikoina, jolloin yhä harvempi pari haluaa sanoa tahdon, voisi kuvitella, että vihille haluavien homojen oikeus avioliittoon pikemminkin vahvistaa kuin heikentää avioliiton institutionaalista asema
Matti Nissinen esittää retorisen kysymyksen: ”Olenko minä homofoobikko?” Häveliäisyyssyistä en vastaa, mutta moni kokee homojen oikeuden solmia avioliitto ikäänkuin tahraavan/häpäisevän/likaavan ”puhtaan” heteroseksuaalisen avioliiton. Onko se homofobiaa, – paniikkia vai rasismia, useimmiten kai niitä kaikkia sekä silkkaa tietämättömyyttä.
”Matti, on kaksi täysin eri asiaa hyväksytkö sinä samaa sukupuolta olevien parien suhteen kutsumisen avioliitoksi ja onko kyseisen suhteen kutsuminen avioliitoksi sinulta pois.”
En ehkä ihan tavoittanut tuota vastakkainasettelua (”kaksi täysin eri asiaa”) mutta ärsyttää tavattomasti tuo kyseleminen, että ”onko se sinulta pois”? Jos oikeasti lähdetään tälle linjalle, että jokainen voi miettiä vain oman itsensä ja oman elämänsä kannalta ”onko jokin minulta pois”, niin joudutaan hyväksymään vielä paljon muutakin mitä joku kokee haluavansa ja tarvitsevansa.
Yhteiskunnallisia asioita ei missään nimessä pitäisi miettiä vain siltä kannalta ”onko se minulta pois”. Minulta ei ole pois, jos kaksi miestä tai naista rakastaa toisiaan ja haluaa elää yhdessä. Mutta avioliittoa on mietittävä yhteiskunnan kannalta. Ei minun tai kenenkään muun haluamisien tai elämän muuttumisen kannalta.
Yhtä ärsyttäviä ja tyhjänpäiväisiä ovat kysymykset: ”miltä sinusta tuntuisi jos…”
Jos ajatellaan vain jokaisen henkilökohtaista elämää ja tunteita, siitä seuraa kaaos. Jos ja kun jokin on yhteiskunnallinen instituutio, siinä ei pidä kysellä miltä ihmisistä tuntuu tämän instituution ylläpitäminen niillä säännöillä ja rajoituksilla ja reunaehdoilla, jotka sille on asetettu siltä pohjalta mikä tarkoitus ja yhteiskunnallinen merkitys ko. instituutiolla katsotaan olevan.
Yhteiskunta ja kyky rakentaa sitä on menetetty, jos kierretään kyselemässä miltä ihmisistä tuntuu ja ”onko se sinulta pois?”
Matti Nissinen: ”Minä esimerkiksi en koskaan voi hyväksyä sitä, että perheen perustamiseksi ja lasten hoidon ja kasvatuksen turvaamiseksi mielletty liitto määritellään aivan uudelleen ja annetaan sille täysin uusi merkitys.”
Olen tästä täysin samaa mieltä. Ja tästä on kenenkään turha loukkaantua. Avioliitolla on yhteiskunnan kannalta tärkeä merkitys, ja jos sen merkitys muuttuu ihmisten henkilökohtaisten kokemusten, halujen, toiveiden ja arvostuksen hakemisen toteuttamiseksi ja tyydyttämiseksi, siinä ei ole enää mitään säilyttämisen arvoista.
Mitä tulee parisuhteisiin, seksiin, seksuaalisuuteen, rakkauteen, yhteiselämään ym. en halua kuulla puolta sanaakaan enää siitä mitä aikuiset haluavat.
Se mitä yhteiskunnassa tarvitaan, on vastuullinen vanhemmuus. Ja mainitsen vielä, että kuten kaikki tiedämme, lapsen tekemiseen tarvitaan aina mies ja nainen. Jos nämä mies ja nainen kantavat vastuun omista lapsistaan, ja lapsi saa syntyä omien vanhempiensa vakiintuneeseen parisuhteeseen (avioliitto) vastuullisia homo- ja lesbovanhempia ei tarvita.
Mutta voi olla että peli avioliiton ja sen merkityksen suhteen menetettiin jo silloin kun hedelmöityshoitoja alettiin antaa yksinäisille naisille. Mies- ja naisparit ovat keksineet vaikka minkälaisia tapoja hankkia itselleen lapsia. Nykyiset kolmi- ja neliapilaperheet pelkästään ovat se tekijä, joka vielä tulee johtamaan polyliittojen hyväksymisen vaatimiseen. Tähän on tultu.
Kari-Matti: ”Aikoina, jolloin yhä harvempi pari haluaa sanoa tahdon, voisi kuvitella, että vihille haluavien homojen oikeus avioliittoon pikemminkin vahvistaa kuin heikentää avioliiton institutionaalista asema”
Kari-Matti, oletko koskaan tarkemmin ajatellut miksi avioliitolla on ylipäätään jokin merkitys yhteiskunnassa? Mihin sitä tarvitaan? Ja miksi sillä tulee olla yhteiskunnallinen asema? Miksi yhteiskunta tai valtio, tai lainsäädäntö olisi kiinnostunut siitä pysyvätkö kaksi toisiinsa rakastunutta ihmistä yhdessä koko elämänsä vai eivät?
Miksi pidät tärkeänä, että sanotaan ”tahdon” ja halutaan sitoutua? Jos sitoutuminen perustuu pelkästään halulle sitoutua, ei voi edellyttää että se kestää aikoina, jolloin ei enää haluta sitoutua. Ja miksi sen pitäisi kestää?
Miksi yhteiskunta kyttää tällaista? Onko siihen mitään muuta syytä kuin lapset, jotka miehen ja naisen suhteesta luonnollisesti syntyvät?
Kari-Matti Laaksonen: ”moni kokee homojen oikeuden solmia avioliitto ikäänkuin tahraavan/häpäisevän/likaavan “puhtaan” heteroseksuaalisen avioliiton. ”’
Itse spn-avioliittoa vastustavana sanon, että kyse ei ole tuosta. Olisi muutenkin suotavaa, että ei kerrottaisi perinteisellä kannalla oleville mitä me ajattelemme ja miksi.
Kyse ei todellakaan ole tuosta. Koska, kuten on monen monta kertaa tuotu esiin, perinteistä avioliittokäsitystä kannattaville, avioliitto EI ole oikeus, eikä merkitse oikeutta johonkin!
Avioliitto on jo pilattu, ei siten, että sen hienous ja glamour on viety. Vaan koska siitä on kadonnut vastuullisuus. Se, että mies ja nainen liittyvät yhteen kantaakseen vastuun omista lapsistaan.
Tämä ihanne ja merkitys on kadonnut avioliitosta jo paljon ennen kuin homot alkoivat vaatia ”oikeutta” siihen.
Aikuiset ihmiset, jotka ovat rakastuneet toisiinsa, eivät tarvitse mitään muuta kuin oikeuden elää yhdessä ja pitää toisiaan lähisukulaisinaan siihen liittyvine oikeuksineen esim. sairastumistapauksissa. Se homoilla oli jo. Mutta kiitos tämän ”ihmisoikeus” -kampanjan, yhä harvemmat tiedostavat avioliittoon liittyvän vastuun ja velvollisuuden ja sen, että siinä ei ole kyse aikuisten oikeudesta rakastaa ja elää yhdessä.
Jos olisi, ei 60-luvulla olisi alettu kapinoida avioliittoinstituutiota vastaan ja vaadittu oikeutta ”rakastaa vapaasti.”
Avioliitto merkitsee oikeuksien RAJOITTAMISTA. Ei niiden lisäämistä. Pelkkänä oikeuksien, kokemusten, ja arvostuksen jakelemisen instituutiona sillä ei lopulta ole minkäänlaista tulevaisuutta eikä asemaa yhteiskunnassa. Avioliiton arvostus on laskenut melkoisesti maissa, jossa homoliitot on sallittu.
minä: ”Avioliiton arvostus on laskenut melkoisesti maissa, jossa homoliitot on sallittu.”
No, myönnetään se, että tästä minulla ei ole esittää tarkkaa faktatietoa, vaikka usein linkkejä jakelenkin. Tästä olen kuitenkin kuullut useista lähteistä.
Mutta jokainen voi itse tykönänsä miettiä mikä merkitys avioliitolla lopulta on. En näe mitään syytä pitää sitä jotenkin ”parempana” ja ”hienompana” kuin rekisteröity parisuhde.
Jos siitä jotain voi vielä pelastaa, niin parempi olisi ollut tehdä rekisteröidystä parisuhteesta ”tasa-arvoinen”. Avioliitto vain niille heteropareille, jotka voivat ja haluavat saada lapsia. Ja näille tiukemmat vaatimukset ja rajoitukset.
Avioliitossa ei ole, ei ainakaan pitäisi olla mitään kadehdittavaa, jotain mikä nostaa avioliitossa olevat muiden yläpuolelle. Glamouria, säihkettä ja ylevyyttä. Ei. Jos avioliitosta tehdään sellainen, tarvitaan uusi ihmissuhdeinstituutio.
Sellainen, joka painottaa sitä (heteroseksin) erityisvastuuta ja sitoutumisen velvoittavuutta. Vastuuta omasta jälkikasvusta.
Vielä kerran tämä:
http://sarastuslehti.com/2014/11/21/kuka-tappoi-avioliiton/
Sari, olen monestakin asiasta kanssasi samaa mieltä, kuten esimerkiksi vastuullisesta vanhemmuudesta. Joskus avioliitto oli sukujen solmima, työnjakoon perustuva liitto. Sittemmin, viimeistään romantiikan aikakaudesta alkaen, sen merkitys on pikkuhiljaa liukunut kohti kahden ihmisen välistä, romanttisen tunnesiteen perustalle muodostuvaa liittoa, jonka sisälle myös seksi halutaan rajoittaa.
Ei ole kovin kauan siitä, kun avioliitolla oli suuri taloudellinen merkitys, samoin jälkikasvulla. Avioliitolla on eri aikakausina ollut erilainen merkitys, mistä Raamatun tarinakokoelma on hyvä esimerkki. Raamatun tekstithän ovat muodostuneet noin tuhannen vuoden aikajanalla. Modernissa maailmassa prekarisoituvat työsuhteiden ohella myös ihmissuhteet. Avioliitoillakin näyttää olevan yhä enemmän taipumus muodostua pätkä- tai osa-aikaliitoiksi.
Jos Suomessa muutama tuhat homoa vuosittain haluaa mennä naimisiin, maistraatissa tai kirkossa, niin olen varma, ettei se ainakaan avioliiton institutionaalista merkitystä heikennä. Uskon, että homoilla, jotka menevät naimisiin, sitten kun se on mahdollista, avioliitto tulee muodostumaan vastaavia heteroliittoja keskimääräistä pitempikestoiseksi. Niin valikoituja ja koeteltuja homojen julkiset liitot vielä nykyisin ovat.
Jusu, on se minulta pois, koska se liitto, johon sitouduin, muutetaan lain varjolla täysin muuksi. Jos perusteluksi hyväksyttäisiin tunnetilat samalla tavoin kuin homoliittojen puolustajilta, sanoisin vain, että minusta tuntuu siltä. Pitääkö vääntää rautalangasta? Kun perinteinen avioliitto on mielletty aina ja poikkeuksetta perheen ja erityisesti lasten kannalta turvallisen suvunjatkamisen instituutioksi, niin ns. sn-liitto ei yksinkertaisesti ole sitä. Liittosi toki voi olla vakiintunut, ja se on hyvä asia. Mutta avioliitto se ei voi olla. Tai voihan sitä siksi nimittää, niin kuin häntää jalaksi. En missään nimessä halua loukata Sinua, mutta kai tässä on sentään oikeus puolustaa ja perustella näkemystään. Ennen tuota eduskunnan äänestystä ennakkosensuuri toimikin kohtalaisen hyvin. Homofoobikon leiman sai, jos vähänkin kritisoi niitä perusteluja, joita pidettiin esillä medioissa.
Matti Nissisen avioliittoa ei määritellä uudelleen. Avioliittolaissa ei nytkään ole minkäänlaista määräystä lasten kasvattamisesta, ei edes pienintä viittausta siihen. Lapselle vahvistetaan mahdollisuuksien mukaan vanhemmat, vaikka esimerkiksi mies olisi omalla tahollaan naimisissa ja lapsi avioliiton ulkopuolinen. Vanhemmuus, elatusvelvollisuus ja perimys eivät ole aikapäiviin enää liittyneet avioliittoon mitenkään, joten tämän merkityksen Matti Nissinen on antanut avioliitolleen aivan itse, lainsäätämykseen ei tule tällä kohtaa minkäänlaista muutosta, joka vaikuttaisi Nissisen avioliiton juridisiin vaikutuksiin.
Tärkein asia on se, mitä Jumala avioliitosta sanoo. Hän loi miehen ja naisen ”kuvakseen ja kaltaisekseen” ja siunasi heidät (1Ms.1:26-28). Jumalan luomisteko on pyhä ja ainoa oikea ja siinä on Jumalan siunaus.
Haureusliitot Jumala Sanassaan tuomitsee syntinä, ja Hän vihaa syntiä, koska se vahingoittaa ihmistä. Sielunvihollinen lumoaa valheillaan synnin tasa-arvoiseksi ja luvalliseksi. Mutta syntiä tekevät ihmiset sielunvihollisen orjina ennen pitkää huomaavat, että sillä on vain paha tahto ihmisiä kohtaan, koska se on varas, tappaja ja tuhoaja. Se syöttää vihaa,kaunaa, epäsopua ja kapinaa ihmismieleen.
Aiempien kommenttien ohi ja yli nostaisin lapsen oikeuden. Aikuisten tarpeet ja halut ovat aikuisten hallussa. Mutta lapsen oikeuksia tavalliseen ymmärrettävään perheeseen auttaisi epämuodikas vanhanaikainen luomukoti. Luomua lapsille!
Aikuiset varmasti hakevat ilonsa, läheisyytensä. Nyt lapsi on aikuisen oikeus. Hus. Pitäisi olla toisin päin. Lapsella on oikeus isään ja äitiin. Jos sitä auttaa tiettyjen sanojen selkeys, hyvä. Isä ja äiti ovat avioliitossa eli naimisssa.
Sana ei silti ole tärkein. Kuitenkin juuri tuo sana avioliitto laissa antaa osapuolille ne juridiset oikeudet ja velvollisuudet, jotka kehitettiin lakiin lasten turvaakin ajatellen.
Lapsi ykköseksi on selkeä tavoite. Sukupuolineutraali on niin fiksusti kehitelty sana. Ymmärtääkö lapsi?
Minä pienenä luulin että koira on isä ja kissa äiti.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/suonpaa-tarvitseeko-kirkko-henkilobrandaysta-
Yksi vahva kirkon brändi on armo. Toinen on risti ja oikeastaan oma ev.lut. kirkkomme ”brändäytyi” pitkään pitkäperjantain ja ristin kautta. Ortodoksisen kirkon brändi on puolestaan ollut pääsiäinen. Vielä nytkin uutislähetyksessä saatetaan aloittaa pääsiäisuutinen sanomalla kuinka ”ortodoksit juhlivat jälleen pääsiäistä”. Olemme yrittäneet luterilaisina kääntää brändiämme myös pääsiäisen suuntaan ja minusta olemme osittain jopa onnistuneet siinä. Tosin ortodoksimummo tokaisi mämmiä kommentoidessaan:”Sellainen pasha, millainen usko”! 🙂
Armo on ev.lut. kirkon todella vahva brändi. Sehän on ajat sitten alkanut brändinä elämään omaa elämäänsä. Koska armo on niin hyvä brändi, olisi erityisen tärkeää, että sitä varjeltaisiin niin, että sen merkitys pysyisi mahdollisimman aitona. Siis että kirkossa julistettaisiin armoa joka on todellista armoa erilailla ”vesittyneen” tai ”halvan” armon sijaan. Minun elämän tärkeä päivä oli kun nuorena miehenä sain syntini anteeksi niitä kaduttuani ja ne tunnustettuani. Koin todellisen armon. Mikään ei ole niin ihmeellistä. Tässä kirkolla hyvä brändi vaalittavaksi.
Kiitos, Antti, kommentistasi. Aidon armon säilyttäminen on tärkeää!