Tunnemme ilmiön nimeltä sekularisaatio eli maallistuminen. Suuri osa seurakuntien jäsenistä elää käytännössä kirkon toiminnan rajoilla tapakristittynä osallistuen lähinnä häihin ja hautajaisiin. Minun tehtäväni ei ole määritellä sitä, miten kenenkin pitää uskoa, vaan toivotan mielessäni kaikki tervetulleiksi kirkon toimintaan mukaan.
Osalle aktiivisista seurakuntien jäsenistä on tärkeää saada keskustella uskoon ja uskontoon liittyvistä kysymyksistä. Joillekin nämä kysymykset ovat tarpeeksi käsiteltyjä, eivätkä he halua uudestaan pohtia niitä. Moni kuitenkin kokee nämä kysymykset jopa pelottavina. Heille voi riittää esimerkiksi usko korkeampaan voimaan tai kristillisistä arvoista kymmenen käskyn ”Älä tapa.” ja ”Älä varasta.”
Olen ollut viime vuosina paljon tekemisissä Turun oppilaitospappien kanssa eri yhteyksissä. Olen oikeasti todella kiitollinen siitä työstä, mitä he tekevät. He ovat käytettävissä keskusteluapuna ja muunakin apuna (etenkin tilaisuuksien järjestämisessä ja suunnittelussa), eikä tarvitse olla mistään hengellisistä asioista kyse. Jotakin samanlaista pitäisi olla tarjolla joka seurakunnassa, mutta niin, ettei tarvitse erikseen kysyä.
Omassa kotiseurakunnassani eli Turun Katariinanseurakunnassa tämä onkin hyvin huomioitu. Nykyisin viikoittain on Facebookissa päiväkahvilähetys, joka välillä on toki hengellisempi, mutta välillä maallisempi ilman tunnustuksellisuutta. Hengellisiin ohjelmiin, kuten iltavirsiin ja jumalanpalveluksiin, tiensä löytää varmasti moni, joka kokee tarvetta hengelliseen tilaisuuteen.
Kuinka sitten seurakunnat voisivat tavoittaa arjessa ne jäsenet, jotka kaipaavat elämäänsä sisältöä, mutta eivät hengellisen sanoman julistamista? Vastaus ei ole mielestäni yksinkertainen, vaan vaatii monenlaista pohdintaa. Luotan siihen, että näillä ihmisillä on omat vahvat näkemyksensä. Usein luullaan, ja luulothan ovat vahvoja, että seurakunnassa tulee olla fundamentalistisesti Raamatun sanaan uskova. Tässä luulossa erehdytään aika tavalla, sillä esimerkiksi aika tärkeä Raamatun kohta kehottaa kaikkia tulemaan. Lisäksi tässäkin on hyvä muistaa, että ketään ei pidä tuomita, eikä sanoa väärää todistusta lähimmäisestä. Näin ollen jokaisen usko on henkilökohtainen ja sitä pitää kunnioittaa.
Näin ollen kirkon tulisi oikeasti näyttää esimerkillisesti, kuinka 1. kaikki ovat tervetulleita ja 2. on tarjolla myös arkista kristillisyyttä kunnioittavaa, mutta tunnustuksetonta ohjelmaa. Myös kevyempää kristillistä ohjelmaa tarvitaan, kuten pop- tai iskelmähartaushetkiä. Jopa minä, joka olen kuitenkin melko aktiivinen seurakuntalainen, huomaan luulevani seurakuntaan ja sen jäseniin liittyviä asioita. Se on tärkeä kasvun paikka, kun oivallan asioiden olevan toisin. Tämän vuoksi toivon, että mahdollisimman moni kirkkoon kuuluva, mutta vähemmän toiminnassa mukana oleva, tutustuisi omaan kotiseurakuntaansa. Tällöin elämäkin voisi tuntua mielekkäämmältä.
