Kotimaa-verkkolehden uutisoitua Kanava-lehden kirjoituksestani ja Kotimaan lukijablogistin kommentoitua sitä päätin julkaista tekstin tällä sivulla kokonaisuudessaan. Tämän pitkähkön kirjoituksen ideana on tarkastella kirkon ja valtion suhteita — toisin kuin yleensä näillä palstoilla — valtion suunnasta. Näkökulmani on kansalaisen, ei kirkon jäsenen näkökulma.
Miten liberaalin valtion tulisi suhtautua sitä lähellä toimivaan uskonnolliseen yhteisöön, jonka normit poikkeavat valtion normeista? Suomessa kysymys koskee erityisesti evankelis-luterilaista kirkkoa, joka mainitaan perustuslaissa ainoana uskonnollisena yhdyskuntana.
Evankelis-luterilaisen kirkon asemasta suhteessa valtioon keskustellaan kuitenkin vain vähän kirkon sisällä ja ei juuri lainkaan kirkon ulkopuolella. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on käynnistänyt keskustelun kirkon ja valtion suhteesta. Avaus ei ole saavuttanut hyväksyntää kirkon sisällä. Päinvastoin se on johtanut kirkkopoliittisen keskustelun kärjistymiseen. Kirkko on ajautunut umpikujaan, jopa lähelle hajoamista, suhteessa samaa sukupuolta olevien parien asemaan. Miten valtion tulisi suhtautua liitoksistaan repeävään kirkkoon?
Kirkon jäsenmäärä pienenee tasaisesti ja muutaman vuosikymmenen kuluttua alle puolet suomalaisista kuuluu kirkkoon. Vuonna 2000 kirkkoon kuului 85 prosenttia suomalaisista. Tämän vuoden alussa osuus oli enää noin 68 prosenttia. Jäsenmäärän lasku hidastui koronavuonna, mutta jäsenosuus laskenee tasaisesti tulevaisuudessakin. Jäsenosuutta pienentää paitsi kirkosta eroaminen ja maahanmuutto myös uusien jäsenten määrän väheneminen. Vuonna 2000 lapsista kastettiin 89 prosenttia, vuonna 2019 enää 62 prosenttia.
Kirkosta eroaa sekä kristinuskon merkityksettömäksi kokevia että niitä, joiden mielestä kirkko ei ole riittävän hengellinen. Tärkein syy kirkosta eroamiselle on se, etteivät jäsenet koe kirkkoa enää tärkeäksi. Kirkon lukemattomista projekteista ja uudistuksista, strategioista ja koulutuksista huolimatta uskonnolliset tavat, uskominen kirkon opetuksiin ja osallistuminen kirkon toimintaan on vähentynyt nopeasti. Kirkon nelivuotiskertomuksen yhteydessä toteutetun Gallup Ecclesiastica -kyselytutkimuksen mukaan vuonna 2000 mukaan puolet suomalaisista uskoi kristinuskon opettamaan Jumalaan. Vuonna 2019 heitä oli enää neljännes. Alle 30-vuotiaista kristinuskon Jumalaan uskoi vain 15 prosenttia.
Koronapandemian päättymisen jälkeen kirkolla on suuri haaste tavoittaa jäseniä. Kirkon hengellisen toiminnan ytimenä voi pitää ehtoollisella käymistä. Vuonna 2019 ehtoollista jaettiin yhteensä yli 1,8 miljoonaa kertaa. Viime vuonna kertoa oli vain reilut 700 000. Toisaalta kirkko on löytänyt uusia tapoja tavoittaa jäseniään muun muassa virtuaalisilla jumalanpalveluksilla. Jäsenennusteen mukaan kirkolla on vuonna 2040 miljoona jäsentä vähemmän kuin nyt. Tuolloin kirkkoon kuuluisi vielä vähän yli puolet väestöstä.
Hallinto sitoo kirkon valtioon
Evenkelis-luterilainen kirkko ei halua kutsua itseään valtionkirkoksi vaan kansankirkoksi, johon kuuluu enemmistö suomalaisista ja joka hoitaa tärkeitä yhteiskunnallisia tehtäviä. On totta, ettei kirkko ei ole taloudellisesti riippuvainen valtiosta: se kerää ortodoksisen kirkon tavoin varansa jäsenmaksua muistuttavilla kirkollisveroilla, jotka peritään henkilöverotuksen yhteydessä. Kirkko maksaa verohallinnolle korvauksen veron kannosta.
Hallinnollisesti kirkko on kuitenkin riippuvainen valtiosta. Perustuslain 76. pykälän mukaan kirkkolaissa säädetään evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta sekä tämän lain säästämisjärjestyksestä ja lakia koskevasta aloiteoikeudesta. Kirkko ei voi muuttaa järjestysmuotoaan eikä hallintoaan ilman eduskunnan myötävaikutusta. Jos valtionkirkon määritelmänä on hallinnollinen yhteys valtioon ja etuoikeutettu asema suhteessa muihin uskonnollisiin yhteisöihin, evankelis-luterilaista kirkkoa voi hyvällä syyllä kutsua valtionkirkoksi. Toisin päin katsottuna kansankirkko on myös ongelmallinen nimitys, koska se johtaa ajatukset kansallismielisyyteen ja uskonnon käyttämiseen kansallismielisen ideologian legitimoimisessa. Lisäksi nimitys sulkee ulkopuolelleen ne Suomen evakelis-luterilaiseen kirkon lukuisat jäsenet, jotka eivät ole Suomen kansalaisia.
Kirkkolain mukaan kirkolliskokous tekee esityksen kirkkolain muuttamisesta. Eduskunta voi hyväksyä tai hylätä sen sellaiseen, mutta eduskunta ei voi muuttaa lain sisältöä. Aikaisemmin eduskunta on mekaanisesti hyväksynyt kirkolliskokouksen lukuisat pienet muutosesitykset kirkkolakiin. Tilanne muuttui maaliskuussa 2020. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan käsittelyyn tuli kirkolliskokouksen perusteellisesti muokkaama kirkkolakiesitys, jonka tarkoituksena oli selkeyttää pirstaleista lakia. Perustuslakivaliokunnan mukaan esitystä ei voitu säätää normaalissa lainsäätämisjärjestyksessä eli käytännössä se hylättiin.
Perustuslakivaliokunta kritisoi lakiesitystä sekä periaatteellisista että käytännöllisistä näkökohdista. Valiokunnan mukaan kirkkolaki rajoittaa merkittävästi eduskunnan lainsäädäntövaltaa ja loukkaa kansanvaltaisuusperiaatetta. Valiokunnan mukaan esitys sisälsi asioita, jotka kirkon tulisi itse päättää. Valiokunta mainitsi muun muassa kirkkolain ensimmäisen pykälän, joss säädetään kirkon tunnustuksesta. Nykyisessä laissa pykälä kuuluu: ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Kirkon tunnustus ilmaistaan lähemmin kirkkojärjestyksessä.” Valiokunnan mukaan tunnustuksessa ei ole kysymys perustuslain 76 §:ssä tarkoitetusta kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta. Valiokunta piti tunnustusta ongelmallisena myös uskonnonvapauden kannalta.
Kirkkohallitus valmisteli uuden riisutumman esityksen kirkkolaista marraskuussa 2020 pidetylle kirkolliskokoukselle. Kirkolliskokouksessa kyseinen esitys herätti kuitenkin kirkkopoliittisia intohimoja. Joidenkin edustajien mukaan eduskunnan pitäisi nimenomaan päättää tunnustuksesta. Kirkolliskokous hyväksynee esityksen elokuulle 2021 siirretyssä kokouksessaan. Mikäli tunnustus jätetään korjattuunkin kirkkolakiesitykseen, perustuslakivaliokunta voi hylätä uudenkin esityksen.
Kirkolliskokouksen keskustelua tunnustuksen paikasta leimasi tuttu jako konservatiiveihin ja liberaaleihin. Tällä kertaa konservatiivit halusivat, että eduskunta päättää tunnustuksesta. Samat edustajat vastustavat kuitenkin sitä, että kirkko omaksuisi eduskunnan päättämän avioliittokäsityksen, johon kuuluu samaa sukupuolta olevien avioliitot.
Avioliittokeskustelu umpikujassa
Toisin kuin pohjoismaisissa sisarkirkoissa Suomen kirkko ei vihi samaa sukupuolta olevia. Laihana kompromissina avioliittolain voimaantulon jälkeen pappi tai muu seurakunnan työntekijä on voinut sovitussa paikassa – ei kuitenkaan kirkossa — rukoilla siviiliavioliiton solmineiden kanssa ja heidän puolestaan (ei kuitenkaan liiton puolesta). Hiippakunnat ovat antaneet tästä omia ohjeitaan, ja seurakunnat ovat tehneet päätöksiä siitä, missä ja miten avioliiton solmineiden juhlaan osallistutaan kussakin seurakunnassa.
Vuonna 2019 kirkolliskokouksen perustevaliokunta torjui aloitteen, joka olisi sallinut papeille omantunnonvapauden homoparien vihkimisessä. Päätöksen pohjana olleen mietinnön teksti on hyytävää luettavaa niille, jotka haluaisivat vihdoin lopettaa seksuaalivähemmistöjen syrjinnän kirkossa. Mietinnön mukaan homona eläminen on jotakuinkin syntiä. Se viittaa kolmanteen Mooseksen kirjaan ja muistuttaa, että Raamatun homoseksuaalista toimintaa koskevat kiellot täytyy ottaa vakavasti. Valiokunta ei pitänyt tarpeelliseksi pohtia, miten hyvin vuosituhansia vanhat tekstit soveltuvat kumppanuuteen perustuvaan parisuhteeseen.
Kirkolliskokouksen päätöksestä huolimatta kymmenet papit ilmoittivat suostuvansa vihkimään. Tammikuussa 2021 sateenkaaripappien listalla oli yli 150 pääasiassa Etelä-Suomessa asuvaa pappia. Vihkijöistä tehtiin kanteluita tuomiokapituleille, jotka jakoivat heille rangaistuksia.
Korkein hallinto-oikeus kumosi 18.9.2020 Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden päätöksen ja jätti voimaan Oulun kapitulin päätöksen homoparin vihkijälle langetetusta rangaistuksesta. KHO:n mukaan kapituli sai antaa varoituksen samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon vihkineelle papille. Ratkaisu oli suuri pettymys niille, jotka olivat odottaneet maallisen tuomioistuimen ratkaisevan kirkon sisällä ratkaisemattomalta tuntuvan kiistan. KHO:n päätöksen perustelu muistutti perustuslakivaliokunnan näkemystä uskonnonvapaudesta: uskonnollisten yhdyskuntien on itse ratkaistava tunnustustaan ja oppiaan koskevat asiat.
Päätöksen jälkeen piispainkokous antoi kuitenkin suosituksen pidättäytyä jatkossa rangaistuksista. Marraskuun kirkolliskokouksessa 32 kirkolliskokousedustajaa jätti vetoomuksen, jossa kirkkohallitusta ja piispainkokousta vaadittiin kieltämään sateenkaaripappien toiminta. Lukumäärä on merkittävä, sillä se ylittää selvästi 109:stä edustajasta laskettavan ¼:n määrävähemmistön, joka pystyy estämään samaa sukupuolta olevien parien kirkkovihkimiset.
Kirkolliskokous ei kykene ratkaisemaan samaa sukupuolta olevien parien asema ainakaan lähitulevaisuudessa. Kompromissi ei ole mahdollinen, sillä homoliittojen vastustaminen on konservatiiveille identiteetti- ja periaatekysymys. Pattitilanne jatkuu, koska piispat eivät halua pakottaa ratkaisua, joka voisi johtaa kirkon hajoamiseen.
Vanhentunut hallintokulttuuri
Kirkon kipuilu suhtautumisessa homoliittoja kohtaa on yksi harvoista säännöllisesti uutiskynnyksen ylittävistä aiheista. Sen sijaan keskustelua kirkon hallintokulttuurista ja siinä sovellettavista periaatteista ei käydä käytännössä lainkaan. Näin siitä huolimatta, että kirkon hallintoperiaatteet eroavat monilla tavoilla julkishallinnossa, yhdistyksissä, säätiöissä ja yrityksissä noudettavista hyvän hallinnon periaatteista.
Kirkon hallinto ei noudata vallan kolmijako-oppia, jonka mukaan lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettava toisistaan. Arkkipiispa toimii samaan aikaan puheenjohtajana kirkollisessa ”lainsäädäntöelimessä” eli kirkolliskokouksessa ja keskushallinnon toimeenpanoelimessä eli kirkkohallituksen täysistunnossa. Piispat johtavat puhetta omien hiippakuntiensa tuomiokapituleissa, jotka päättävät muun muassa papeille annettavista rangaistuksista.
Kirkkoherra on puheenjohtaja seurakuntansa toimeenpanevassa päätöselimessä, seurakuntaneuvostossa tai kirkkoneuvostossa. Samalla hän toimii neuvostossa valmistelijana, esittelijänä ja päättäjänä. Vastaava tilanne syntyisi, jos ministeri olisi samalla ministeriönsä kansliapäällikkö, jos kaupunginjohtaja olisi kaupunginhallituksen puheenjohtaja tai jos järjestön toiminnanjohtaja tai pääsihteeri olisi myös järjestön hallituksen puheenjohtaja.
Sääty-yhteiskunnan piirteet näkyvät siinä, että papeilla eli pappissäädyllä on itsenäinen kiintiö eri päätöksentekoelimissäkuten kirkolliskokouksessa, hiippakuntavaltuustossa ja kirkkohallituksen täysistunnossa. Muilla työntekijäryhmillä ei ole vastaavia kiintiöitä. Harvainvaltaa lisää se, että kirkon johtavat viranhaltijat valitaan rajoittamattomaksi ajaksi. Kirkontulevaisuusvaliokunnan tuore ehdotus virkojen muuttamisesta määräaikaisesti haudattiin vähin äänin kirkolliskokouksessa.
Kirkon päätöksentekojärjestelmä on erittäin monimutkainen. Valta on kasaantunut pienelle joukolle päättäjiä, jotka osallistuvat eri rooleissa monta kertaa saman asian käsittelyyn. Esimerkiksi piispa saattaa käsitellä samaa asiaa tuomiokapitulin puheenjohtajana, piispankokouksen jäsenenä, kirkkohallituksen jäsenenä, kirkolliskokouksen valiokunnan jäsenenä ja kirkolliskokouksen jäsenenä sekä epävirallisesti hiippakuntavaltuustossa. Lisäksi hän on voinut kuulua käsiteltävää asiaa valmistelleeseen työryhmään. Monimutkaisuus tekee päätöksenteosta erittäin hidasta ja tehotonta. Kirkon tulevaisuusvaliokunta ehdotti päätösvallaltaan vähäisten hiippakuntavaltuustojen lopettamista, mutta kirkolliskokous torppasi tämänkin ehdotuksen.
Kirkolliskokouksen maallikkoedustajien välillinen vaali tekee mahdolliseksi äänten keskittämisen, mikä tarkoittaa sitä, että kirkolliskokouksen maallikkoedustajat ovat selvästi keskivertoseurakuntalaisia konservatiivisempia. Myös piispojen vaalit ovat välillisiä. Arkkipiispa edustaa koko kirkkoa, mutta hänet valitaan pääasiassa Turun arkkihiippakunnan edustajien äänillä.
Ankarien määrävähemmistösääntöjen vuoksi päätöksenteko kirkolliskokouksessa on erittäin hidasta. Naispappeuden hyväksymiseen meni 28 vuotta. Samoihin aikoihin naispappeuskeskustelun kanssa alkanut, kirkon kasvatuksen ja palvelun virkoja koskeva diakonaattiuudistus on edelleen kesken. Vuosia valmisteltu seurakuntarakenneuudistus kaatui kirkolliskokouksessa vuonna 2015 tarvittavan määräenemmistön puutteeseen.
Kirkon päätöksenteko on edelleen vaikeutunut parisuhdekiistan vuoksi. Suhtautuminen samaa sukupuolta oleviin pareihin on muodostunut kirkkopoliittiseksi vedenjakajaksi, joka korostaa määräenemmistöjen merkitystä. On syntynyt konservatiivien ja liberaalien leirit. Ne vaikuttavat yhä useammissa kysymyksissä – myös sellaisissa, jotka eivät liity mitenkään seksuaalietiikkaan.
Kokenut kirkolliskokouksen konservatiiviedustaja Erkki Koskenniemi luonnehti viime keväänä toimikautensa aloittanutta kirkolliskokousta seuraavasti: ”Kahden edeltäjänsä tavoin nyt valittu kirkolliskokous on, kuten englantilaiset sanoisivat, Hung Parliament, jossa ei ole toimintakykyistä enemmistöä. Kaikki suuret päätökset tehdään kolmen neljäsosan määräenemmistöllä. Kirkon liberaalisiipi kykenee helposti kokoamaan neljänneksen määrävähemmistön kaatamaan perinteisellä kannalla olevien esitykset. Vastaavasti konservatiivisiivellä on sama määrävähemmistö kaatamaan radikaalit liberaalit esitykset. Siksi tämä kirkolliskokous ei tule tekemään kirkon suurimpia ongelmia ratkovia päätöksiä. Niitä eivät tehneet myöskään kaksi edellistä, joissa olin mukana.”
Päätöksiä ei välttämättä synny edes silloin, kun kirkolliskokousedustajat ovat harvinaisella tavalla yksimielisiä. Viime vuonna evankelis-luterilainen kirkko oli ainoa taho, joka ei kyennyt tekemään ajoissa päätöstä sähköisten kokouksien järjestämisestä – ei vaikka marraskuun kirkolliskokous hyväksyi asiasta yksimielisen esityksen. Vuoden lopussa sadat luottamushenkilöt – joukossa monia koronan riskiryhmään kuuluvia — joutuivat vastoin suosituksia kokoontumaan fyysisesti hyväksyen muun muassa tätä vuotta koskevia talousarvioita. Syynä oli Kirkkohallituksen ennakointikyvyn puute (asia tuli liian myöhään kirkolliskokoukselle) ja edellä edellä mainittu järjestely, jossa eduskunta hyväksyy kirkkolain muutokset kirkolliskokouksen esityksestä.
Uskonnollinen toimintakyky
Vuoden 2003 uskonnonvapauslaki sisältää ajatuksen sekä positiivisesta ja negatiivisesta uskonnonvapaudesta. Positiivinen uskonnonvapaus tarkoittaa oikeutta kuulua uskonnolliseen yhdyskuntaan, saada oman uskonnon opetusta ja harjoittaa uskontoaan yksityisesti sekä julkisesti. Negatiivinen uskonnonvapaus merkitsee oikeutta olla kuulumatta mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan ja harjoittamatta mitään uskontoa.
Yhdysvaltalainen filosofi, Suomessakin akateemikon arvonimen saanut Martha Nussbaum tarkastelee naisten asemaa liberaaleissa valtiossa ja uskonnollisissa yhteisöissä kirjassaan Women and Human Development: The Capabilities Approach (2000). Kirja käsittelee uskontoa ja naisten oikeuksia, mutta sen ajatusmallia voi soveltaa laajemmin valtion ja uskonnon välisiin kysymyksiin.
Nussbaum edustaa positiivista uskonnonvapautta. Hänen mukaansa ihmisen mahdollisuus etsiä merkityksiä elämälleen on yksi keskeisimmistä inhimillisistä ominaisuuksista. Kautta aikojen tämä on tapahtunut uskonnollisten opinkappaleiden ja käytäntöjen avulla. Nämä ovat tukeneet taiteellisia, älyllisiä ja eettisiä pyrkimyksiä sekä toimineet perheissä ja yhteisöissä moraaliopetuksen pohjana. Lisäksi uskonnot edustavat kulttuurista jatkuvuutta, joka on korvaamaton tuki ihmisten väliselle vuorovaikutukselle ja yhteenkuuluvuudelle.
Nussbaumin mukaan uskonto on tärkeä osa monen ihmisen identiteettiä ja siksi sen asemaan liittyy toisten ihmisten kunnioittaminen itseisarvoisena tavoitteena: ”Jos sanomme toisille ihmisille, että he eivät voi etsiä elämän tarkoitusta omalla tavallaan – vaikka tiedämme olevamme oikeassa ja tietämme, ettei toisten ihmisten tapa ole olleenkaan hyvä — emme voi osoittaa heille täyttä kunnioitusta henkilöinä.” Jos uskonnon harjoittaminen torjutaan tai kielletään, samalla voidaan mitätöidä tärkeä osa monen ihmisen identiteettiä.
Peruskysymys koskee sitä, milloin valtion on syytä puuttua ihmisten oikeuteen etsiä merkitystä elämälleen, oikeuteen solmia avioliitto ja oikeuteen perustaa perhe. Nussbaum esittelee kolme vaihtoehtoista näkökulmaa. Sekulaarille humanistiselle feminismille valtion ja uskonnon suhde on merkityksetön; uskonto edustaa pohjimmiltaan patriarkaalista valtaa, joka on kautta aikojen sortanut vähemmistöjä. Koska uskonnot eivät tuota kenellekään mitään hyvää, ne voidaan vaimentaa kokonaan. Traditionalistinen feminismi ei problematisoi valtion ja uskonnon suhdetta, mutta ei myöskäänasetu uskontoja vastaan. Näkökulman mukaan kukin yhteisö saa itse määrittää omat arvonsa ja elää niiden mukaan. Valtion ei tarvitse puuttua asiaan.
Nussbaumin mukaan sekulaarin näkökulma on ylimielinen, koska se väittää omia arvojaan uskonnollisia arvoja paremmiksi. Lisäksi se väheksyy uskontojen monimuotoisuutta: konservatiivistenkin uskonnollisten traditioiden sisällä on edistyksellisiä ääniä, jotka ovat saaneet aikaan muutoksia, eikä mitään uskonnollinen traditio sisällä pelkästään lammasmaista alistumista. Kommentti pätee myös Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, missä muun muassa sateenkaariliike on voimakas ja jonka sisällä jopa vahvasti naisia alistavan vanhoillis-lestadiolaisen liikkeen piiristä on noussut naisten oikeuksia puolustavia ääniä.
Traditionalistinen feminismi puolestaan sulkee silmänsä mahdolliselta sorrolta ja uskonnon nimissä harjoitettavalta väkivallalta. Esimerkkinä voidaan Suomesta käyttää edelleen vanhoillis-lestadiolaista liikettä. Yhteiskunnallisesta piittaamattomuudesta kertoo se, että parissa harjoitettu seksuaalinen väkivalta ja hengellinen painostus jäivät piiloon vuosikymmenten ajan. Aihe ei kiinnostanut suomalaista naisliikettä eikä sen paremmin muitakaan liikkeitä.
Kiistojen ratkaisuun Nussbaum ehdottaa kolmatta näkökulmaa eli moraalisen rajoitteen periaatetta: uskonnon harjoittamista on syytä puolustaa paitsi silloin, jos se haittaa muita keskeisiä toimintamahdollisuuksia. Tällöin haasteena on selvittää, onko kyseessä uskonnollinen vai poliittinen tai kulttuurinen kysymys: ”Jos ja kun haluamme rajoittaa joidenkin uskonnollisten tai uskonnon nimissä puhuvien toimijoiden harjoittamaa käytäntöä, meidän on selvitettävä puhuvatko he todella uskonnollisesti, ymmärtäen tarkasti uskontonsa ytimen, vai pyrkivätkö he vain saamaan poliittista valtaa.”
Kirkon perustuslaillinen asema
Nussbaumin mukaan valtion tulisi puuttua uskonnonvapauteen vain silloin, kun sillä on pakottava etu valvoa muiden toimintamahdollisuuksien toteutumista. Tuomioistuimet eivät mielellään arvioi tämäntapaisia kysymyksiä ja siksi jättävät uskonnoille paljon tilaa päättää omista käytännöistään. Näin kävi myös Suomessa edellä mainitussa KHO:n päätöksessä.
Kirkon monimutkainen päätöksentekojärjestelmä ja epädemokraattiset käytännöt tuskin haittaavat Nussbaumin tarkoittamien toimintamahdollisuuksien toteutumista. Kirkon on voitava itse kehittää hallintoaan haluamaansa suuntaan – olipa kehitys kuinka hidasta ja jäykkää tahansa. Hallinnon uudistaminen voi helpottua, jos kirkkolaki tyhjentyy tarpeettomasta sääntelystä.
Kirkkolain uudistamisen esteeksi voi kuitenkin muodostua toive kirkon tunnustuspykälän mainitsemisesta kirkkolaissa. Nussbaumin ajattelun valossa se vaikuttaa pikemminkin poliittiselta kuin uskonnolliselta tavoitteelta. Uskonnollisia toimintamahdollisuuksia edistää se, että uskonnolliset yhteisöt voivat itsenäisesti päättää oman tunnustuksensa sisällöstä. Kuten perustuslakivaliokunta totesi, jos tunnustus säilyy kirkkolaissa, poliittiset tahot päättävät viime kädessä evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksesta. Tämä ei ole vain teoreettinen spekulaatio. Valtion puuttuminen kirkon sisäisiin opillisiin kiistoihin ei ole tavatonta. Vuonna 1949 presidentti Paasikivi pysäytti kirkolliskokouksen esittämän kirkkolain muutoksen, joka olisi kieltänyt eronneiden kirkollisen vihkimisen.
Evankelis-luterilaisen kirkon perustuslaillinen asema tullee uudelleen arvioivaksi viimeistään silloin, kun kirkon jäsenosuus alkaa painua alle 50 prosentin. Jo nyt voi kysyä, edistääkö vai haittaako nykyinen kirkkolain käsittelytapa uskonnollisia toimintamahdollisuuksia. Ainakin sähköisten kokousten viivästymisen tapauksessa se haittasi sitä.
Kirkkojen vihkioikeus
On myös perusteltua kysyä, tulisiko valtion puuttua uskonnonvapauteen samaa sukupuolten parien oikeudessa kirkolliseen vihkimiseen. Evankelis-luterilainen kirkko poikkeaa kielteisessä kannassaan muiden Pohjoismaiden luterilaisista kirkoista, mutta toisaalta se noudattaa monien muiden kristillisten kirkkojen – katolisten, ortodoksien ja niin kutsuttujen vapaiden suuntien –käytäntöä. Onko samaa sukupuolta olevien parien avioliitossa kyse Nussbaumin tarkoittamasta moraalisesta rajoitteesta?
Avioliittolain mukaan kirkollinen vihkiminen toimitetaan evankelis-luterilaisessa tai ortodoksisessa kirkossa taikka rekisteröidyssä uskonnollisessa yhdyskunnassa. Samaa sukupuolta olevien avioliitto toteutui Suomessa eduskunnan hyväksyessä kansalaisaloitteella (KAA 3/2013 vp), jossa ei puututtu uskonnollisten yhdyskuntien oikeuteen määrätä kirkollisen vihkimisen ehdoista ja muodosta. Kansalaisaloitetta käsitellyt lakivaliokunta kuitenkin totesi, että ”yhteiskunnasta ja seurakunnasta” nousevat paineet voivat jollakin aikavälillä ”nostaa esiin kysymyksen siitä, tuleeko oikeudellisia vaikutuksia sisältävä vihkimisoikeus säilyttää uskonnollisilla yhdyskunnilla” (LaVM 14/2014).
Oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ovat tärkeitä inhimillisiä toimintamahdollisuuksia. Vihkiminen on viranomaistoimi, joka liittyy julkisen vallan perustamaan avioliittoinstituutioon. Valtiolla on vain yksi ja sama avioliittokäsitys, jonka se on luonut – ja johon uskonnolliset yhteisöt voivat autonomiansa puitteissa liittyä tai olla liittymättä.
Lokakuussa 2020 Etelä-Afrikassa tuli voimaan avioliittolain muutos, joka poisti – eräiden uskonnollisten tahojen vastustuksesta huolimallta — vihkijöiltä oikeuden omantunnon syistä olla vahvistamatta samaa sukupuolta olevien parien avioliittoja. Muutoksen taustalla oli Etelä-Afrikan perustuslain takaama yhdenvertaisuus. Myös Suomen avioliittolaissa tulisi poistaa vihkioikeus niiltä uskonnollisilta yhdyskunnilta, jotka eivät hyväksy samaa sukupuolta olevien parien avioliittoja.
Ehdotettu lakimuutos tuskin miellyttäisi kumpaakaan kirkkopoliittista leiriä, vaikka se voisi helpottaa kirkon kahtiajakautumista. Kirkon oma-aloitteinen vihkioikeudesta luopuminen oli esillä kirkolliskokouksessa, mutta se ei saanut riittävää kannatusta. Lakimuutos ei todennäköisesti ainakaan lyhyellä tähtäimellä johtaisi evankelis-luterilaisessa kirkossa samaa sukupuolta olevien parien avioliittojen sallimiseen – ei vaikka emeritusarkkipiispa John Vikström käytti tammikuussa painavan puheenvuoron sen puolesta.
Päinvastoin vihkioikeuden poistaminen voisi haihduttaa paineen asian ratkaisemiseksi. Toisaalta konservatiivisimmat kirkkopoliitikot menettäisivät tärkeän profiloitumiskysymyksen. Päätös kohtelisi kuitenkin tasapuolisesti kaikkia uskonnollisia yhdyskuntia. Päätös olisi kuitenkin ennen muuta edistysaskel syrjinnän poistamiseksi ja tasa-arvon toteuttamiseksi Suomessa. Se heikentäisi uskonnollisia toimintamahdollisuuksia, mutta toisaalta parantaisi perhe-elämää koskevia toimintamahdollisuuksia sekä selkeyttäisi liberaalin valtion ja uskonnollisten yhteisöiden välisiä suhteita.
(Kirjoitus on julkaistu 16.4.2021 Kanava-lehden numerossa 3/2021).
Mikko Niemisen tavoin minäkään en usko salaliittoteorioihin enkä valtiovallan vyörytysteoorioihin. Ne ovat kirkon jäseniä, jotka esim. kirkolliskokouksessa vaikuttavat, puhuvat ja päättävät. Ja myös julkisuudessa vaikuttavat. Kaltevan pinnan sijasta minä ymmärrän tilanteen olevan suunnilleen fifty-fifty ns. uudistajien ja ns. säilyttäjien kesken.
Kirkon ja valtion liiton solmiminen tapahtui 300-luvulla melko nopeasti kun keisarista tuli kristitty. Kun ”keisari” nyt on luopumassa kristillisestä uskosta, valtion ja kirkon erottaminen tapahtuu vähittäisesti. Se ei tapahdu vain kannattamalla joko eroa tai vastustamalla sitä, vaan käytännön toimilla, ratkaisuilla ja tapahtumilla.
Mielestäni valuvika on juuri Tunnustuksissa mitkä syntyivät varhaisten kirkolliskokousten toimesta katsoen yhtä aikaa ja samalla mysteereitä dokmeissa. Näin kadotettiin oleellinen eli Jeesuksen seuraaminen opetuksessa ja hengellisessä tiennäytössä.
Tunnustukset katsovat suoraan konsensusta maalliseen päin mikä aikanamme jatkuu, ja mitä ei haluta ymmärtää saati mistä keskustella.
Kirkko oikealla tiellä kykenisi asiat erottamaan mutta intohimot asiasta tuumaamaan ovat liian isot.
Tällöinhän olisi nopeasti luovuttava korkeakirkollisuudesta mikä tuottaa arvoasteisia papin tehtäviä ja suuressa määrin nykyisen kirkkohallituksen. Hautausmaakysymyksen ratkaisemiseksi ehdottamassani riittäisi paljon pienempi määrä kirkkohallituksen työtä valtiovallan kanssa asian katsomiseksi. Nythän paikka on suuri yritys eri toimijoineen.
En usko valtiovallan pyrkivän nykytilan muuttamiseen. Uskon siellä olevan hellää toivetta kirkon ottavan avioasian tolalle missä Ihmisten samanarvotonta kohtelua ei tarvitse sietää saati katsoa. Lainsäätäjän silmissä hyvää tarkoittavat kauniit puheet eivät korvaa tekoja. Kun tähän ei päästä katsotaan jyrkempää menettelyä.
Mikko Nieminen ja Hannu Paavola. Tässä EI ole kysymys mistään salaliittoteorioista (joita minäkin vältän kuin ruttoa). Tarkennan siksi hiukan. Maallisella esivallalla, riippumatta siitä, onko kysymys ruhtinaista tai puoluepoliittisista tai epädemokraattisista systeemeistä on ihan dokumentoidusti ollut tarve puuttua kirkon oppiin, toimintaan jne eri tavoin. Joskus avoimesti ja joskus peitetysti. Tästä aihepiiristä, kirkon ruotuun saattamisesta, on Ruotsissa ilmestynyt parikin merkittävää tutkimusta ja Suomessa sitä on esitelty mm. STI:n julkaisuissa ihan asiallisesti.
Totta kai myös kirkko on omalakinen toimija. Mutta usein kirkko tai sen johto on sopeutunut protestoituaan ensin. Nykyään asetelma on toki monimutkaisempi kuin ennen. Lisäksi kirkkomme tai jokin sen piirissä toimiva taho on yrittänyt oma-aloitteisesti ”modernisoida” kirkkoa. Kukaan ei vastusta muutoksia vastustamisen vuoksi. Monista viime vuosikymmenten muutoksista ja nykyisistä väännöistä voidaan kuitenkin perustellusti olla montaa mieltä.
Kirjallisuusviite: Klas Hansson: Kyrkomöte och partipolitik. Käsittelee poliittisten puolueiden vaikutusta Ruotsin kirkossa 80 viime vuoden ajalta. Kommenttini perustuvat muistinvaraisesti Svensk Pastoral Tidskriftissä olleeseen perusteelliseen kirja-arvioon.
Minä en Ruotsin kirkon historiaa näe tässä kovin relevanttina enkä halua sitä suuremmin kommentoida kun en asiaa tunne. Ymmärtääkseni valtiopäivät päätti siellä kirkon asioista, kirkolliskokouksen suostumuksella, kunnes reilu 20 vuotta sitten kirkon ja valtion siteet katkaistiin. Edelleen ymmärtääkseni kirkon asioista ei Ruotsissa päätetä enää kirkkolaissa vaan kirkon omassa kirkkojärjestyksessä.
Mitä sitten tulee Suomeen olisi mielenkiintoista ymmärtää, puhutaanko maallisen esivallan halussa puuttua kirkon aisoihin, menneistä vuosikymmenistä ja vuosisadoista vai näetkö tällaista puuttumisen tarvetta edelleen.
Jos puhutaan kirkon asemasta yhteiskunnassa 50-100 vuotta sitten, mielestäni on ihan uskottavaa, että maallisella esivallalla olisi ollut kirkkoon kohdistuvia interessejä. Esimerkkinä tästä lienee presidentin päätös estää kirkkoa kieltämästä eronneiden uudelleen vihkimistä.
Nykyisin kirkon asema yhteiskunnassa on kovasti toisenlainen. Minun on vaikea nähdä tänä päivänä eduskunnan tai valtioneuvoston suunnasta minkäänlaista vaikuttamisen halua kirkon asioihin. Olisin taipuvainen sovittamaan foliohattua tällaisien teorioiden esittäjien suuntaan.
Ehkä yksi poikkeus. Sisäministeri Räsänen tuntui sisällyttävän kirkolliskokouspuheisiinsa uskonopillisia ohjeita. Muilla viime vuosikymmenien kirkollisista asioista vastaavilla ministereillä ei ole mielestäni ollut minkäänlaista tahtoa vaikuttaa kirkolliskokouksen päätöksiin.
Jostain pulpahti mieleeni tieto jonka mukaan Suomen ja Ruotsin kirkon olennainen ero on siinä , että täällä herätysliikkeet ovat jääneet kirkon sisälle. Kertokaapa viisaammat pitääkö paikkansa.
Tämä tieto antaisi selityksen sille, miksi emme kaikessa seuraa Ruotsin esimerkkiä.
Mikko Nieminen. Suomi on lähempänä Ruotsia monissa asioissa kuin uskoisimmekaan aina 1000-luvulta lähtien. Olennainen pointti ei ole kirkkojen hallintojärjestelmien väliset nykyiset erot vaan se, että vallassa olijat ovat halunneet kesyttää, ohjata ja painostaa kirkon mieleisekseen (ja myös onnistuneet siinä suosimalla systemaattisesti tietyn poliittisen valtapuolueen hyväksymiä piispaehdokkaita jne). Paljon pidemmällä aikavälillä kuin 20 vuotta. Kun Ruotsin kirkossa toteutettiin spn-avioliitto papeille luvattiin omantunnonvapaus. Välittömästi muutoksen tapahduttua paheksuttiin julkisesti niitä pappeja, jotka käyttivät sikäläisen systeemin sallimaa vihkioikeudesta luopumista. Ainakin yksi piispa jätti vihkimättä ne papeiksi, jotka eivät luvanneet vihkiä myös spn-pareja. Kirkko kun voidaan vallata myös sisältä päin ulkoa tulevan painostuksen tuuppaamana.
Se, että piispa jättää vihkimättä papeiksi heidät, jotka eivät halua vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, ei kuullosta minusta valtiovallan puuttumiselta kirkon toimintaan. Ennemminkin se kuullostaa kirkon organisaation omalta toiminnalta.
Tämä ”ulkoa tuleva painostus” on vähän turhan epämääräinen käsite, jotta siitä voisi keskustella järkevästi. Olisi kai naivia ajatella, että yhteiskunnassa ei olisi lainkaan mielipiteitä mistään asiasta tai että jokainen mielipiteenilmaisu on painostamista.
Edelleen kaipaisin konkreettista esimerkkiä siitä, että valtaapitävät, esimerkiksi eduskunta tai valtioneuvosto, tekevät konkreettisia ja tietoisia tekoja muuttaakseen kirkon oppia jossain asiassa. Minä en ole tällaista toimintaa viime vuosina huomannut.
Eli jos haluat vedota johonkin painostamiseen, toivoisin että toisit esille jotain konkreettista sen sijaan, että viittaa Ruotsin kirkon historiaan yleisellä tasolla ja toteat kirkoillamme olevan paljon yhteistä. Ei se ole mikään todiste painostamisesta tai valtaapitävien puuttumisesta kirkon toimintaan.
Nykyinen eduskunta ja hallitus ovat istuneet vallankahvassa nyt kaksi vuotta. Mielestäni kumpikaan ei ole kohdistanut kirkkoon mitään toimia niiden opin muuttamiseksi suuntaan tai toiseen. Oletko eri mieltä?
Mikko Nieminen. Ohjailua on kahdenlaista: suoraa ja epäsuoraa. Ruotsissa on vuosikymmenet ollut sekä vahvasti poliittisten puolueiden otteessa oleva kirkolliskokous että piispojen nimityskäytäntö, jossa hallitus sivuutti systemaattisesti niin kauan eniten kannatusta saaneet piispaehdokkaat, että aika teki tehtävänsä.
Ohjailuun ja sen muotoihin vaikuttaa aina myös eri maiden lainsäädäntö. Meillä kirkolla on (onneksi) ollut kirkolliskokous, jolla on aloiteoikeus ja joka on pitkään ollut vähemmän politisoitunut kuin Ruotsissa. Minä näen kyllä Hiilamon tekstissä myös viestin: maallisen esivallan pitäisi pistää kirkko spn-parien vihkimisasiassa ruotuun, koska se ei itse ymmärrä pistää itseään ruotuun. Tämä pyrkimys on se, mitä kavahdan. Kun omaa agendaa ei muuten saada ajettua läpi, pyydetään maallista esivaltaa apuun…
Suomessa oli pitkään käytäntö, jonka mukaan tasavallan presidentti nimitti piispat kolmen eniten ääniä saaneen ehdokkaan joukosta. Kun Martti Ahtisaari totesi, että käytäntö on aikansa elänyt, kirkko muutti piispanvaalisysteemiä. Tuo uudistus oli minun mielestäni hyvä, mutta nyt on kysymys isommista asioista. Mutta hyvä esimerkki siitä, että esivallan edustajat ovat ennenkin puuttuneet kirkon asioihin, tosin harvakseltaan.
Kaikella kunnioituksella Heikki Hiilamon auktoriteettia kohtaan, tietokirjailijan ja yliopiston professorin kirjoittamaa mielipidekirjoitusta voi tuskin pitää merkittävänä uhkana evankelis-luterilaisen kirkon autonomialle. Olettaisin ettei tuomiokapituleissa jännitetä rystyset valkoisina Sanna Marinin hyökkäystä.
Presidentin nimitysoikeus piispoihin lakkasi yli 20 vuotta sitten ja kirjoituksesi perusteella vielä siksi, että nämä pahat esivallan edustajat eivät halunneet puuttua kirkon asioihin.
Jos professorin mielipidekirjoitus ja presidentin halu olla puuttumatta kirkon virkanimityksiin ovat ainoa esimerkit, en ole lainkaan vakuuttunut, että valtaapitävillä on tänä päivänä mitään kiinnostusta puuttua kirkon asioihin.
Mikko Nieminen. Vai ei vallanpitäjillä ole kiinnostusta puuttua kirkon asioihin? Miksi ihmeessä sitten kirkollisissa vaaleissa on poliittisia listoja ja poliitikot ylipäänsä ottavat kantaa kirkon asioihin mitä erilaisimmilla agendoilla ja seurakunnissa luottamushenkilöt toimivat usein kunnallispoliitikkojen tavoin? Tai eläkkeelle siirtyneet poliitikot alkavat yhtäkkiä aktiivisiksi jonkin agendan ajajiksi paikallisseurakunnassa? Ongelma ei ole se, jos samat henkilöt toimivat seurakunnassa ja politiikassa vaan se, kun kirkkoa halutaan muokata johonkin suuntaan sen omista lähtökohdista selvästi poikkeavalla tavalla. En jatka kiistelyä tästä tämän enempää. Totean vain, että edustuksellisessa demokratiassa ja someaikana asioita ajetaan tietysti eri tavoin kuin vaikkapa Kekkosen aikana. Hyvä veli/sisko -verkostotkaan eivät ole kadonneet mihinkään.
Marko,
Ihan alkuun suosittelisin painamaan ”Vastaa” nappia ennen kommentin kirjoittamista. Jos aloitat jokaisesta vastauksesta aina uuden keskusteluketjun päätasolle, keskustelu hajaantuu ja sen seuraamisesta tulee työläämpää, varsinkin jos joku kirjoittaa tuonne keskelle aikaisempaa keskustelua.
Kirkollisissa vaaleissa kirkon jäsenet äänestävät kirkon jäseniä päättämään kirkon asioista. Mielestäni olisi epäreilua kirkon luottamushenkilöitä kohtaan väittää, että he ovat vääriä tai väärin valittuja. He ovat asemissaan, koska kirkon jäsenet ovat heidän näihin rooleihin halunneet. Turha tuosta on itkeä. Äänestää paremmin, jos haluatte parempia päättäjiä.
Jokainen luottamushenkilö edistää asioita kirkossa oman tai edustamansa ryhmän ajatusten suuntaan. Ei ole olemassa kirkon lähtökohdista poikkeavaa tapaa tai suuntaa kuten väität. Kirkon muodostaa sen jäsenet ja kirkko kulkee sen jäsenten haluamaan suuntaan. Totean jälleen, että äänestäkää paremmin jos haluatte parempia päätöksiä. Se epäkohta kirkon demokratiassa kyllä on, että äänestysaktiivisuus on todella matala ja se johtaa siihen, että päättäjät ovat huomattavasti konservatiivisempia kuin kirkon jäsenet keskimäärin. Tosin tähänkin totean, että se on liberaalien oma moka jos äänestäminen ei kiinnosta.
En minäkään halua jatkaa tätä pidemmälle, mutta totean vain, että en edelleenkään tullut vakuuttuneeksi siitä, että valtiovalta haluaa puuttua kirkon asioihin.
Tästä mie Heikki tykkään – mutta en kaikesta ?
”Kirkkoherra on puheenjohtaja seurakuntansa toimeenpanevassa päätöselimessä, seurakuntaneuvostossa tai kirkkoneuvostossa. Samalla hän toimii neuvostossa valmistelijana, esittelijänä ja päättäjänä. Vastaava tilanne syntyisi, jos ministeri olisi samalla ministeriönsä kansliapäällikkö, jos kaupunginjohtaja olisi kaupunginhallituksen puheenjohtaja tai jos järjestön toiminnanjohtaja tai pääsihteeri olisi myös järjestön hallituksen puheenjohtaja.”
Ellei tätä asiaa pian korjata, armolahjat ajautuva lopullisesti kirkon ulottumattomiin.