Kirkon yhteiskunnallinen työ/Kari Latvus järjesti Palmusunnuntain alla mielenkiintoisen keskustelun kirkon suhteesta yhteiskuntaan, politiikkaan ja demokratiaan. Suhteessa todettiin olevan paljon hyvää yhteistyötä, mutta myös jännitteitä. Aiheesta keskustelivat kirkkoherrat Tuomas Hynynen Lopelta ja Katri Vilén Joensuusta.
Muutamia ajatuksia keskustelusta:
Helsingin tuomiokirkossa on jatkunut muutaman vuoden Ajan merkit-saarnasarja, jossa yhteiskunnalliset vaikuttajat – ei papit, siis maallikot – ovat saarnanneet. Tuomiorovasti Marja Heltelä piti sarjaa onnistuneena.
”Puhujilla on oikeasti ollut sanottavaa kirkolle ja kirkon teemoista.” Ehkä tunnetuin näistä saarnaajista on ollut presidentin puoliso Jenni Haukio.
Johtopäätös: Kirkon kannattaa käydä vuoropuhelua yhteiskunnan kanssa. Tietysti voi kysyä, kenestä on kysymys, kun sanotaan kirkon keskustelevan? Usein keskustelua käytäneenkin saman henkilön sisällä tai kirkon jäsenten kesken.
Kirkon ja yhteiskunnan ihmiset ovat pääosin samoja, vaikka vähitellen yhä useammat asemoituvat kirkon ulkopuolelle. Toimittajatkin mielellään korostavat, ”en kuulu kirkkoon”. Kirkko nähdään kulttuuri-ilmiönä tai palveluna, jota tarvitaan kriisitilanteissa.
Lopen kirkkoherra Tuomas Hynynen kertoi, miten hän on järjestänyt Lopella vaalikeskusteluja kunnallis- ja aluevaaleissa. Keskustelut on käyty etänä, mutta ne ovat täyttäneet erään paikallisen tarpeen.
Seurakunta on palvellut yhteiskuntaa ja siinä on kirkkokin näkynyt. Se on ollut paluuta vanhaan aikaan, jolloin kirkkoherra johti puhetta pitäjänkokouksessa. Lopella oltiin tyytyväisiä seurakunnan aktiivisuuteen yhteiskunnallisten vaalien edistämisessä. Seurakunta järjesti puitteet, mutta ei ottanut kantaa, ketä äänestää. Kirkko ja seurakunta voivat olla kuntaa tai valtiota notkeampi uuteen.
****
Usein kysytään, mikä on kirkon virallinen kanta. Keskustelijat pohtivat, mihin sitä tarvitaan. ”Pieni sisäpiiri ehkä tarvitsee, eivät muut.”
Kuka sanoo kirkon kannan? Jäseniä on paljon ja heistä kullakin on vähän erilainen kanta. Lopulta harvat jäsenetkään taitavat asettua ”virallisen” kannan taakse. Lisäksi julkilausutut kannat muuttuvat ajan ja tilanteiden mukana, kuten Tuomas Hynynen on väitöskirjassaan osoittanut.
Kirkolla on viranomaisasema, joka joskus vie ristiriitaan kirkon varsinaisen tehtävän kanssa. Vaarana on, että seurakunta toteuttaa kunnan ja kirkko valtion tehtävää enemmän kuin omaansa.
Kuitenkin kirkon pitäisi olla aina heikoimman puolella ja toimia yhteiskunnallisena omatuntona. Tätä tehtävää kirkko on toteuttanut ansiokkaasti esimerkiksi ukrainalaisten pakolaisten kanssa. Muutoinkin yhteiskunta on tarvinnut kriisitilanteissa kirkon palveluja.
He, jotka sanovat politiikan tulleen kirkkoon, moittivat kirkkoa, milloin oikeistolaiseksi, milloin vasemmistolaiseksi.
Keskustelijat sanoittivat kirkon teemoiksi armon ja oikeudenmukaisuuden sekä tehtäväksi seurakuntalaisten hengellisen elämän tukemisen.
****
Toisessa osassa keskusteltiin demokratiasta kirkossa. Keskustelijoina olivat kirkkohallituksesta Markus Ylimaa ja Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston pj Hanna Mithiku.
Hanna Mithiku mainitsi kirkon hallinnossa olevan paljon epädemokraattisia elementtejä. Vallan käyttö ja valvonta ovat usein samoissa käsissä. Viranhaltijoilla on enemmän valtaa kuin demokraattisesti valituilla päättäjillä.
Seurakuntavaalit ovat periaatteessa demokraattiset, mutta niihin osallistuminen on laimeata ja vaikeata. Äänestäjien on vaikea tietää, mitä tavoitteita ehdokkaat ajavat, ja ketä äänestäisi.
Perussyy lienee, että hallinto kiinnostaa harvoja kirkon jäseniä. Tyydytään vain arvostelemaan, mitä kirkko tekee tai ei tee.
Kirkon ylin päättävä elin kirkolliskokous valitaan välillisellä vaalilla ja sen kokoonpano on kaikkea muuta kuin kirkko pienoiskoossa. Ulkoisesti se muistuttaa eduskuntaa, mutta ei suinkaan ole samalla tavalla demokraattinen.
Kirkolliskokouksen valinnassa ja toiminnassa on paljon epädemokraattisia piirteitä, kuten vaalitapa ja mielipiteiden organisoitumisen estäminen ja se, että siellä ei noudateta suhteellisuusperiaatetta.
Kirkossa pelätään mustaa joutsenta. Se tarkoittaisi, että seurakuntalaiset valtaisivat kirkon. Se pyritään estämään vallan jakamisella ja piilottamisella.
Demokratian lisäämisen on sanottu johtavan siihen, että kuka vain voisi tulla valituksi, mitä kavahdetaan. Ja juuri sen vuoksia demokratiaa pitäisi lisätä.
> Kuitenkin kirkon pitäisi olla aina heikoimman puolella ja toimia yhteiskunnallisena omatuntona.
Lähihistorian keskeisimmät yhteiskunnan omaatuntoa koskettelevat kysymykset ovat olleet naisten tasa-arvo suhteessa miehiin sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhdenvertaisuus.
Joudun kummankin osalta sanomaan, että kirkko ei ole loistanut näissä kysymyksissä yhteiskunnan omatuntona ja heikomman puolustajana. Kirkko on pikemminkin pyrkinyt ylläpitämään syrjiviä rakenteita ja yhteiskunta on näyttänyt suuntaa, johon kirkkokin on lopulta taipunut.
Jotta ei kuitenkaan synny väärää käsitystä, Suomen luterilainen kirkko on tehnyt merkittävän ryhtiliikkeen asiassa. En myöskään laske sitä kirkon syyksi, että sen piiristä löytyy edelleen pieni mutta äänekäs joukko, joka edustaa mennyttä maailmaa. Kirkon johto on mielestäni esimerkillisesti hakenut kuvaamaasi roolia irtisanoutumalla esimerkiksi erään kansanedustajan tavasta käyttää Raamattua ihmisten nujertamiseen.
Hyvät tavoitteet ja periaatteet kulkevat käytännön toteutuksen kanssa aina vähän eri tahtiin, mutta on hyvä, että suunta on parempaan päin.
Mitä yhteiskunnalle annettavaa kirkolla voisi olla, jos jäänite kokonaan katoaisi? Juuri jännitteen puute tekee kirkosta merkityksettömän. Sitä kun ei koeta merkitykselliseksi, niin miksi siinä haluaisi olla vain maksavana jäsenenä. Rippikoulu, jota pidämme kirkon lippulaivana tekee voimaksta työtä sen eteen, että nuorille syntyy juuri tuo käsite kirkosta, jolla ei ole mitään
annettavaa. Juuri jännite kirkon ja yhteiskunnan välille luo kirkosta kiinnostavan. Siellä missä jänitettä on on myös kiinnostusta.
Kysymys on ihmisarvostuksesta.
Korkeimman Jumalan käsitys – Kirkon opin k’sitys.
Kirkko- vuosikalenteri – Kirkollisvero