Perussuomalaisten puolue otti ja jakaantui. Saa nähdä, mihin kehitys johtaa. Useinkaan poliittinen jako ei johda kasvavaan menestykseen, vaan pettymysten kautta kuihtumiseen. Mielessä väikkyy vennamolaisen SMP:n kohtalo 1970-luvulla. Syntyi Suomen kansan yhtenäisyyden puolue (SKYP), toistakymmentä edustajaa – ja pian muisto vain.
Unohdettu kansa, takametsien miehet ja eri tavoin köyhät tarvitsevat varmasti aina kanavan, jolla saada äänensä kuuluviin.
Olen kirkkoamme miettinyt samaan suuntaan. Erityisesti konservatiivit ovat ääneen kyselleet, jakautuuko kirkko.
En niinkään usko, että jakautuu. Sen sijaan tapahtuu hapertumista monelta reunalta. Pettyneet valuvat pois. Toinen poistujien joukko koostuu niistä, joiden elämässä usko tai ainakaan organisoitunut uskonnollisuus ei enää löydä kosketuspintaa.
En harrasta syyllisten etsintää ja nimeämistä, koska se harvoin auttaa mihinkään.
Sen sijaan tunnen syvää surua siitä, että kirkkoni on kuin sorvissa, jossa joka kierros pyyhkäisee pienemmäksi.
Ei uskontokunnan arvo perustu jäsenmäärään. Ei ainakaan aina uskottavuuskaan.
Mutta jos ajatellaan kirkon monia tehtäviä, niiden hoito vaikeutuu sitä mukaa kuin väki vähenee. Mistä vastuunkantajat? Mistä palkanmaksajat? Mistä kanavat vaikkapa takametsien miesten, unohdetun kansan ja eri tavoin köyhien ääneksi?
Olen edelleen siinä käsityksessä, että kirkko on äärettömän tarpeellinen instituutio. Arvostettu opettaja tiedekunnassa kysäisi, montako seurakunnatonta kristittyä Uudessa testamentissa on. Apostoleillakin oli seurakunta, joka Kristuksen asialle lähetti.
Vaikka yksilö on miten muodissa, haluan lämmöllä puhua yhteisöjen puolesta.
Tämä puhe kirkon yhteisöllisyydestä, ihmetyttää. Ehkä papit sitä pääsevät kokemaan. Muille se puoli näyttää olevan salattu. Kaipa sitä on, kun papit siitä niin mielellään puhuvat. Käytännöntasolla sitä vain on hyvin vaikea nähdä. Tarkoitetaankohan sillä Jumalanpalveluksia, vai ehkä jotain muutakin? Kirkossa ainakin istumme mahdollisimman kauaksi toisistamme. Eikä meillä muuallakaan ole mitään yhteisöllisyyden kokemusta. Mitä, siis tuo kirkon yhteisöllisyys tarkoittaa?
Tavallaan kirkko on jo jakautunut, koska Lähetyshiippakunta ei enää ole osa varsinaista kirkkoa ja se kasvaa ja laajenee koko ajan. Myös sen tunnustus on luterilainen. Todella surullista sanoa, mutta eivät kirkon asiat enää kovinkaan hyvin ole.
Hyvä kirjoitus, joka herätti miettimään. Ymmärrän oikeastaan varsin hyvin Pekka Pesosen kommentin. Itse kyllä koen seurakuntaani kuuluvana jonkinlaista yhteisöllisyyttä, mutta mitään lähempää kosketusta ei ole vaikka joihinkin tapahtumiin olenkin osallistunut.
Puhutaan paljon tälläkin palstalla paikkansa löytämisestä seurakunnassa muutenkin kuin vain kirkollisveron maksajana ja kirkollisiin toimituksiin osallistujana. Minäkin kysyn, että mitä se yhteisöllisyys tarkoittaa? Tuntuu vaativan aika paljon oma-aloiteellisuutta, että jonkun muunkin paikan saattaisi ehkä luontevasti löytää.
Merja Ruuskan kanssa surullinen, että kovin erimieliseltä ja jakaantuneelta kirkkomme vaikuttaa.
Kirkossa yhteisöllisyydestä puhutaan paljon. Ikäänkuin se olisi todellisuutta myös seurakuntalaisten näkökulmasta. Papit ehkäpä sitä voivat kokea, kun tapaavat siellä meitä. Sehän on heille ainoa paikka jossa meitä on edes mahdollista tavata.
Yhteisöllisyys on aina kuitenkin jotain, jota hoidetaan ja rakennetaan yhdessä. Se on ystävyyttä ja yhdessä tekemistä ja olemista. Jumalanpalvelukset harvoin on sitä meille. Kirkkokahvit ja keskustelut voi asiaa viedä eteenpäin. Silti muutakin yhteistä tulisi olla. Jotta voitaisiin oikeasti kokea yhteisöllisyyttä.
Panitte pahoja pohdittavaksi.
Ehkä tuo yhteisöllisyyden kyseenalaistaminen on juuri osoitus siitä, miten tärkeää se on ja miten sen merkitys ja mahdollisuudet ovat jos ei nyt hukassa niin hämärtyneet.
Minulle yhteisöllisyys on sitä, että usko ei ole mikään yksityisasia, vaan liittymistä ikiaikaiseen uskovien ketjuun esim. kolmen ekumeenisen uskontunnustuksen ja messuun osallistumisen kautta. Sana ja sakramentit ovat yhteyttä luovia. Kaste liittää seurakuntaan, ehtoollispöytään polvistutaan yhdessä.
Toiseksi näen seurakuntien ja kirkon mahdollisuudet yleisessä aktivoitumisessa yhteisen taakan kantoon ja ilon jakamiseen. Jotakin samaa kuin talkoissa – paiskitaan töitä, mutta yhdessä ja iloisin mielin.
En heittele tähän viittauksia viisaisiin tutkimuksiin ja ammattisanoihin. Eiköhän oikea yhteisöllisyys ole jotakin sellaista, minkä Matti ja Maija ymmärtävät. Lutherin pöytäpuheissa on sen suuntaista ajatuskulkua, mistä iloitsen.
Yhteisöllisyydelä voidaan näköjään tarkoittaa monenlaista. Kyllähän seurakunnassa, varsinkin pienessä sellaisessa tai isonkin seurakunnan pienpiireissä voidaan kokea ystävyyteen ja tuttavuuteen perustuvaa yhteisöllisyyttä. Mutta jumalanpalveluksessa, joka on seurakunnan ydinolemusta, koettava yhteisöllisyys on toisenlaista kuin tuo tuttuuteen perustuva. Toki on ihan viihtyisää olla jumalanpalveluksessa, jossa ainakin osa osanottajista on tuttuja ihmisiä, mutta kyllä kristittyjen yhteenkuuluvuuden voi kokea voimakkaasti silloinkin, kun käy kirkossa vieraalla paikkakunnalla, jossa ei tunne kerrassaan ketään muista kirkossakävijöistä. Kun ollaan yhdessä koolla Jumalan edessä, ovat tuiki tuntemattomatkin veljiä ja sisaria Kristuksessa. Ja kaikkein olennaisintahan messussa onkin Jumalan kohtaaminen.
Yhteisöllisyyden puolesta Marja-Siskon tavoin. Ehdottomasti. Luulenpa, että yhteisöllisyys vaatii myös sen rakentamista tai sen syntymisen edellytysten luomista. Siinä emme kirkkona ole onnistuneet. Kirkkomme näyttäytyy enemmän laitoksena ja kirkollisten palvelujen tuottajana. Tästä on päästävä toisenlaiseen tilanteeseen, kirkon jäsenten osallisuuden vahvistamiseen. Kirjoitan siitä omassa blogitekstissäni.
siis täällä:
https://www.kotimaa.fi/blogit/hengellisen-harrastuksen-toimintakirkosta-seurakuntayhteison-rakentumiseen/
Kysymykseni oikeasti koskee vain sitä, palveleeko kirkon yhteisöllisyys evankeliumia. Eli viekö se sanomaa eteenpäin, vai onko se jotain, vain omaksi iloksemme?
Kristus sanoi:” jos siemen ei kuole, niin se jää yksin”. Tämä sana koskee meitä kirkossamme. Jollemme lähde omalta mukavuusvyöhykkeeltämme, niin sana ei mene eteenpäin. Meidän tulisi kuolla omalle mukavuudelle. Onhan se mukava kohdata tuttuja kirkolla ja nauttia hyvästä seurasta. Meitä on kuitenkin käsketty lähtemään liikkeelle ja viemään evankeliumia kaikille. Pappien tehtävänä on varustaa ja rohkaista meitä siihen. Messu ei saa olla itsetarkoitus. Sellainen johtaa juuri yksin jäämiseen.
Eikö messu voisi olla sellainenkin, että se kokoaisi seurakuntalaiset ja muutkin yhteen, yhteisyyttä ja jopa yhteyttä kokemaan?
Meilläpäin messu on juuri sellainen.