Pian päättyvä vuosi 2014 on ollut luterilaiselle kirkolle haasteellinen. Kirkosta on eronnut reilusti yli 70 000 suomalaista ja sen ympärillä käytävässä keskustelussa laineet ovat välillä lyöneet korkealle. Eroamisista huolimatta kolme neljäsosaa suomalaisista on yhä kirkon jäseniä. Paikalliset erot kirkon jäsenyydessä ovat tosin suuria. Siinä missä Helsingin Paavalin seurakunnassa 50 % rajapyykki on alitettu, eräissä Pohjanmaan pienissä kunnissa kirkkoon kuulumisen prosentti on yhä lähellä sataa.
Kirkon Etelä-Suomen suurissa kaupungeissa jo monin tavoin muuttunut asema on toistaiseksi näkynyt toimintamuotojen uudistamisessa suhteellisen vähän. Helsingissä uuden innovoijia ovat olleet esimerkiksi Agricolan kirkossa jo kahdenkymmen viiden vuoden ajan toiminut Tuomas-yhteisö. Sen toiminnassa korostuu suuren vapaaehtoisten joukon osallistuminen messun toteuttamiseen ja itse messun vuorovaikutteisuus. Uudenlaista kirkon muuttuvaan toimintaympäristöön soveltuvaa toimitaan on viime vuodet ideoitu runsaasti myös helsinkiläisessä Kallion seurakunnassa. Tästä hyvänä esimerkkinä on pastori Marjaana Toiviaisen johdolla Alppilan kirkolla tänä jouluna toteutettu Toisenlainen joulu -tapahtuma, jossa kirkon ovet olivat joulunpyhinä yötä päivää auki kaikille, jotka kaipaisivat syystä tai toisesta muiden seuraa riippumatta siitä olivatko kirkon jäseniä vai eivät.
Ihmisen peruskaipuu yhteyteen toisten kanssa on nykyisin sama kuin menneinä vuosisatoina. Yksinäisyys ja irrallisuuden tunne vie ilon monen suomalaisen elämästä. Yksinäisyyden vähentäminen on asia, jossa kirkko voi tehdä paljon ja olla rakentamassa maahamme uudenlaista lähimmäisestä välittämisen kulttuuria. Kirkon näkökulmasta on viisautta alkaa ennakkoluuttomasti ideoida uusia tapoja kohdata ihmisiä tässä ajassa nyt, kun kirkolla on vielä resursseja kehittää ja kokeilla uutta. Vuosi 2015 voisi olla kirkossamme eteenpäin katsomisen aika ja sen pohtimista, miten kirkko voi sopeutua muuttavaan toimintaympäristöönsä.
Uusia toimintamuotoja!
Kelpaisiko semmoinen, jossa pohditaan vaikka sitä,
– mikä merkitys kristinuskolla on ollut länsimaisuuden kehitykselle?
– mikä Sanomassa on vaikuttanut kaikkein positiivisimmin?
– miten inhimillinen vajavuus on näkynyt kirkon historiassa, vai oliko vika Sanomassa?
– onko Raamatuin ihmiskuva kuinka osuva?
– onko tieteellinen humanistinen ihmiskuva sen vastakohta vaiko sen looginen jatkumo?
– onko tärkeämpää ollut innostuneiden yksilöiden esimerkki vaiko hallinnolliskollektiivinen lukutaidon levittämis- tms. into?
– mikä uskonnollisuudessamme on yleisinhimillistä uskonnosta (tai maaimankuvasta) riippumatta, ja mikä erottaa kristinuskon muista?
– onko näillä löydöillä jotain arvoa myös omalle ajallemme?
– mikä arvo on henkisellä/hengellisellä kasvulla, mitkä sitä estävät?
– onko politiikkamme takana kestävät arvot, joita kannattaa pitää esillä?
– onko Jumala kenties olemassa?
– minkälainen Jumala voisi olla kaiken tämän takana?
– minkälainen Jumala tiedottaisi itsestään niinkuin Raamatusta ja historiasta voimme lukea?
– miten Raamattua pitäisi tulkita tästä näkökulmasta käsin?
– millaisia väitteitä Jumalan olemassaolon tueksi väitetään ja on väitetty olevan?
– onko sisäinen vakuuttuminen tai henkilökohtainen kokemus kuinka relevantti tai ainut peruste?
– onko vahva usko lähtökohta vaiko lopputulos ja kumpi on nöyrempi tosiasioiden edessä?
– onko ”vahva usko” ja vakaumus oikeasti epä(/heikon)uskon ja epäluottamuksen merkki?
– millä Raamatun ihmiset perustelivat Jumalansa ylivertaisuuden?
– onko edellämainituilla mitään relevanssia tänä päivänä?
– kuinka paljon on uskottelua, paljonko viittteitä oikeista rukousvastauksista tai ihmeistä?
– onko löydettävissä mitään ihmeellisyyksiä tai hämmästyttäviä epätodennäköisyyksiä esim. tulkitsemalla Raamatun tekstejä profetalisina, kuten evankeliumit väittivät Jeesuksen VT:a paikoin tulkinneen?
Mm. näitä ole itse pohtinut vuosikymmeniä. Olen käynyt läpi suomalaista hengellistä kenttää laajasti, kahlannut läpi Raamattua, haastanut ja testannut sitä, tutustunut tieteen löytöihin ja perusteluihin, tutkinut Sanomaa tieteen löytöjen kautta
ja
olen uskoni säilyttänyt ja nähnyt se arvon uudella tavalla!
Siis eikö jatkuvan uskonpuhdistuksen kirkokunta voisi olla keskustelun, etsinnän, löytämisen, muutoksen ja ilon paikka yhä tänään!?
Ja jos teologit tuntevat rimakauhua tällaista lähestymistapaa kohtaan seurakuntalaisten edessä, niin voisi kai näitä tutkiskella ensin työntekijöiden kesken. Itse olen syttynyt asialle, mutta foorumia ei löydy. Saattaisi avautua uutta saarnanjuurtakin…