Pian päättyvä vuosi 2014 on ollut luterilaiselle kirkolle haasteellinen. Kirkosta on eronnut reilusti yli 70 000 suomalaista ja sen ympärillä käytävässä keskustelussa laineet ovat välillä lyöneet korkealle. Eroamisista huolimatta kolme neljäsosaa suomalaisista on yhä kirkon jäseniä. Paikalliset erot kirkon jäsenyydessä ovat tosin suuria. Siinä missä Helsingin Paavalin seurakunnassa 50 % rajapyykki on alitettu, eräissä Pohjanmaan pienissä kunnissa kirkkoon kuulumisen prosentti on yhä lähellä sataa.
Kirkon Etelä-Suomen suurissa kaupungeissa jo monin tavoin muuttunut asema on toistaiseksi näkynyt toimintamuotojen uudistamisessa suhteellisen vähän. Helsingissä uuden innovoijia ovat olleet esimerkiksi Agricolan kirkossa jo kahdenkymmen viiden vuoden ajan toiminut Tuomas-yhteisö. Sen toiminnassa korostuu suuren vapaaehtoisten joukon osallistuminen messun toteuttamiseen ja itse messun vuorovaikutteisuus. Uudenlaista kirkon muuttuvaan toimintaympäristöön soveltuvaa toimitaan on viime vuodet ideoitu runsaasti myös helsinkiläisessä Kallion seurakunnassa. Tästä hyvänä esimerkkinä on pastori Marjaana Toiviaisen johdolla Alppilan kirkolla tänä jouluna toteutettu Toisenlainen joulu -tapahtuma, jossa kirkon ovet olivat joulunpyhinä yötä päivää auki kaikille, jotka kaipaisivat syystä tai toisesta muiden seuraa riippumatta siitä olivatko kirkon jäseniä vai eivät.
Ihmisen peruskaipuu yhteyteen toisten kanssa on nykyisin sama kuin menneinä vuosisatoina. Yksinäisyys ja irrallisuuden tunne vie ilon monen suomalaisen elämästä. Yksinäisyyden vähentäminen on asia, jossa kirkko voi tehdä paljon ja olla rakentamassa maahamme uudenlaista lähimmäisestä välittämisen kulttuuria. Kirkon näkökulmasta on viisautta alkaa ennakkoluuttomasti ideoida uusia tapoja kohdata ihmisiä tässä ajassa nyt, kun kirkolla on vielä resursseja kehittää ja kokeilla uutta. Vuosi 2015 voisi olla kirkossamme eteenpäin katsomisen aika ja sen pohtimista, miten kirkko voi sopeutua muuttavaan toimintaympäristöönsä.
Tämä mahdollisuus on se positiivinen puoli kriisissä. Tärkeää olisi kuitenkin, että ideoijina olisivat seurakuntalaiset eikä niinkään työntekijät. Vain sillä tavalla ideoiden taakse saadaan uutta työvoimaa eikä vain lisätä virkamiehiä. Tämä edellyttää työntekijöiden ajattelutavan muutosta mutta se muutos on onneksi jo liikkeellä.
Tosi innostavaa on päästä näkemään tätä muutosta. Kirkolla on mennyt tähän asti liian hyvin. Joten sen ei ole tarvinnut muuttaa mitään. Niinpä se on käpertynyt itsensä ympärille.
Vaikka yhteiskunta on valtavassa muutoksessa, niin kirkko ei ole edes kunnolla yrittänyt vastata muutoksen tuomiin haasteisiin. Syynä on ollut yksinkertaisesti se, ettei kirkko ole kyennyt aktivoimaan jäseniään mukaan toimintaan. Sen sijaan se on passivoinut meidät. Jospa nyt pääsisin vielä näkemään reilun muutoksen tässä.
Moni toimintamuoto moninkertaistuu, miläli kirkossa uskalletaan lähteä uudelle tielle. Toivottavasti kirkon on nyt pakko alkaa toimia toisin. Jos näin käy, niin kirkosta eroamiset ovat parasta mitä täällä on moniin vuosikymmeniin nähty.
Mielenkiintoista, silloin muinoin kun kirkko puhui samoin kuin itsekin Raamatusta samat kohdat luin, edusti kirkko minusta pysyvyyttä, varmuutta ja tukea, keskellä maailman ja yhteiskunnan leiskuntaa. Kalliota, jolle perustaa.
Nytkö arvo(stus) pitäisi hakea maailman muotivirtausten seassa pyörimisestä? Siinä ei ole mitään mahdollisuutta onnistua, koska myötäillessä ja muita seuratessa on aina jäljessä, ainä myöhässä. Eikä mielettömän maailman kulloistenkin arvojen julistaminen johda yhtään mihinkään. Se joka kaikessa vain pyrkii muita seuraamaan ja miellyttämään, sillä ei ole mitään omia pysyviä arvoja, sellainen on alentuva mitäänsanomattomuus.
Jos kirkkomme pyrkii trendikirkoksi, minkä arvot löytyvät kulloisestakin nettiäänestyksestä, siirtyy ajatteleva ja tunteva porukka enenevästi klassisempiin kirkkokuntiin.
Ne eivät kyseenalaista ikuisia arvojaan.
Katsoin eilen TV:stä jotain ohjelmaa, jossa kerrottiin Euroopan eri meiden tilanteista. Siinä oli huomiota herättävä asia Tanskan kohdalla. Tanskassa vain 5% ihmisistä kokee yksinäisyyttä. Tanskalaiset tykkäävät yhteisöllisyydestä.
No, tuo ei liittynyt kirkkoon, mutta voisiko kirkossakin painottaa enemmän yhteisöllisyyden näkökulmaa? Paluuta yhteen, erilleen lokeroinnin sijaan? Suvaitsevaista näkökulmaa eri tavoin ajattelevia kohtaan?
https://sites.google.com/site/yhteisollisyys/home/yhteisoellisyyden-maeaeritelmae
Tuossa linkissä tietoa yhteisöllisyydestä Voisiko sitä soveltaa kirkossa?
Toimintamuotojaan kehittämällä ja muuttamalla, kirkko ei pysty vaikuttamaan ’kohtaloonsa’ muuta kuin marginaalisesti.
Kirkon ongelma kun ei ole toimintamuotojen ’sopimattomuus ajanhenkeen’, vaan se, ettei sen opin sisältö enää kiinosta ja vakuuta ihmisiä kehittyneissä yhteiskunnissa.
Ongelma ei siis ole siinä, ettei Suomessa olla osattu toimia oikein, vaan ongelmahan on tuttu kutakuinkin jokaisessa verrokkimaassamme.
Ns. hardcorejäseniä voi tietenkin aktivoida eri tavoin, mutta suuret massat kaikkoavat takuuvarmasti, ja siksi kirkon onkin leikattava toimintojaan reippaalla kädellä. Lapsiin ja nuorisoon ei, ylätys yllätys, kannatakaan panostaa suurella kauhalla, koska heistä vain aniharva jää ’haaviin’.
Ei tarvitse olla demografian asiantuntija ymmärtääkseen, että kirkon jäsenmäärän vähenemine tulee pikemmin kasvamaan kuin pienentymään.
Yksi kirkon virheistä on pyhäkoulutyön alasajo. Juuri ne, jotka ovat lapsena olleet pyhäkoulussa, ovat myös rippikoulussa kaikkein sitoutuneimmat.
Nuoriin kannattaa nimenomaan satsata. Ei kuitenkaan pitäisi jättää nuoria rippikouluiän jälkeen huomiotta. Tarkoitan tuolla iällä sitä aikaa, jolloin rippikoulutyö jaksaa nuoria kiinnostaa. Isostoiminnan jälkeen pitäisi olla muutakin ja muunlaista toimintaa. Monissa seurakunnissa tämä ikävaihe on jätetty täysin huomiotta.
Osaksi senkin tähden, että siinä vaiheessa monet nuoret lähtevät pois paikkakunnalta. Nuorisotoiminnassa nuoret sitoutuvat vain toisiinsa. Porukan hajotessa kiinnostuskin katoaa. Niinpä työntekijät paneutavat vain seuraavaan vuosikertaan, joka on kasvamassa samaan oravanpyörään.
On outoa, että lapsityöhön ja rippikouluun on käytössä paljon voimavaroja. Sitten nuori saakin havaita, ettei sen jälkeen ole yhtään mitään. Juuri silloin, kun nuoret tarvitsisivat kaikkein eniten kirkon tukea. Monilla heistä olisi valmiuksia sitoutua toimintaan. heitä vain ei enää tarvita mihinkään.
Kirkon tärkein työmuoto, kun on tuo rippikoulu. Nuorista ei oikeasti tässä tilanteessa välitetä mitään. Tästä näkökulmasta on selvää, ettei nuoriakaan tämän jälkeen kirkko paljoa kiinnosta.Rippikoulussa on nuorten päähän päntätty kristillisen opin alkeet. Välittämättä aidosti, siitä ymärtävätkö he siitä juuri mitään. Opetus on kuitenkin muka annettu.Niinpä kirkossamme on hyvin paljon aikuisia jäseniä joiden mielestä kirkon oppi on jotain ihan tarpeetonta kamaa. Nyt pitäisi heidän mielestään kehittää ihan uutta.
Suuri osa kirkon jäsenistä on autuaan tietämättömiä uskon ydisanoman merkityksestä henkilökohtaisesti juuri heille. Niinpä kirkon opin ydinsanoma tulisi nostaa esiin ja saada kaikki käsittämään miten suuri rikkaus siihen sisältyy.
”Suuri osa kirkon jäsenistä on autuaan tietämättömiä uskon ydisanoman merkityksestä henkilökohtaisesti juuri heille.”
Päinvastoin!
He juuri tietävät ettei kirkon sanomalla ole heille mitään merkitystä. Tuon myös kirkon omat tutkimukset ovat tuoneet tietoomme.
Eihän asia mene niin, että ensin ajetaan pyhäkoulutoiminta alas, jonka seurauksena lapset loppuvat sieltä…
Pyhäkoulutoiminta on hiipunut. koska sinne ei ole tullut lapsia. Se jlkeen on ollut kohtuullisen helppo tajuta, ettei henkilökuntaa kannata seisottaa siellä tyhjän panttina.
Tyhjenevät kirkot homodiskoiksi. Hyvä akustiikka, YMCA kaikuu komeasti.
Eipä tietenkään sellaisella ole mitään merkitystä, jota ei käsitä. Tässähän kirkon varsinainen töpeksyntä juuri tulee esiin. Ihmiset hylkäävät kirkon koska eivät ymmärrä sen sanoman merkitystä itselleen. Totta tohiset siinäkin H.S. , että pyhäkoluun ei ole tullut lapsia. Se vain ei ole uudistunut lasten odotusten mukaisesti. Ydinhän siinä on tosi hieno, mutta toiminnan muodoissa olisi paljon toivomisenvaraa. Sekin on jämähtänyt vanhoihin kaavoihin. aivan samoin kuin kirkkokin. En yhtään ihmettele sitä ettei kirkko kiinnosta moniakaan. Eihän kirkkokaan ole kiinnostunut meistä. Jos olisi, se muuttaisi toimintatapojaan radikaalisti asiakasystävällisempään suuntaan. Juuri tämä muutos on ny mahdollinen. Kiitos 70 000 eronneen.Heitä kun lähtee vielä toiset mokomat lisää, ni eiköhän muutoksia ala näkyä.
”Lisää rahaa meidän hiippakunnalle” Tuo ei ollut aivan vieras huudahdus kirkolliskokouksenkaan pöntöstä. Itse uskaltauduin jopa tuota kirkollista kollektivismia uhkunutta hätähuutoa jopa vähättelemään perustelemalla niukkuudessa olevan myös kirkon mahdollisuus, sellaisen, jota myös useissa blogeissa on tällä sivustolla sivuttu. No pisteet luonnollisesti jäivät saamatta, mutta viis niistä.
Blogistin kertoma taas kertoo aivan upeasta ymmärryksestä Alppilassa. Itse olen usein ”mieleni vähintäänkin pahoittanut”, kun muutamat papit ovat julkisuudessa ääntään korottaen mananneet, että kirkkoon kuulumattomia joudutaan tuomaan kirkkoon ”kuulolle” siunattavaksi. Mielestäni tällöin henkilöltä on puuttunut niin ymmärrys erottaa kuollut ja elävä seurakunta kuin kirkon mahdollisuus osoittaa mitä vähäisimmällä tavalla opetuksensa mukaista laupeutta ja armoa. Heidän huolensa ovat olleet vaivassa ja taloudessa.
”Tästä hyvänä esimerkkinä on pastori Marjaana Toiviaisen johdolla Alppilan kirkolla tänä jouluna toteutettu Toisenlainen joulu -tapahtuma, jossa kirkon ovet olivat joulunpyhinä yötä päivää auki kaikille, jotka kaipaisivat syystä tai toisesta muiden seuraa riippumatta siitä olivatko kirkon jäseniä vai eivät.”
Omaa hyötyä etsivät papit sahaavat oksaa pois altaan.
Oksan katketessa heiltä menee virat alta.
Juuri tuossa vain maksavien passaamisessa on kirkon yksi mätäpaise. Nyt näemme puhkeaako se. Noilla em. puheilla voidaan karkoittaa kirkkoon kuulumattomia vielä kauemmas kirkon yhteydestä. Samalla karkoitetaan kirkosta myös sen omia jäseniä, jotka toivoisivat kirkolta ulospäin suuntautuvaa toimintaa.
Liian pitkään on toimittu niin, että on järjestetty kaikkea kivaa vain omalle porukalle. Siellä missä näin ei enää toimita, saadaan aikaan uudistumista ja porukka aktivoituu. Siellä lähdetään yhdessä työntekijöiden kanssa kohtaamaan yhteiskunnan moninaista hätää. Ei tyydytä enää vain istumaan ja uskomaan. Tahdotaan ottaa myös kokonaisvaltaisesti vastuuta toiminnasta. Toisaalla pyritään säilyttämään vahat turvalliset kuviot. Siellä kirkko kuihtuu ja näivettyy pois.
Kuka voi uudistaa kirkon ?
Piispat eivät voi uudistaa kirkkoa. Heidän on kaikessa kuunneltava seurakuntia.
Kirkkoherratkaan eivät siihen kykene. Heidän kaikessa kuunneltava alaisiaan
Papit eivät voi uudistaa kirkkoa. Heidän on kaikessa kuunneltava kaikkia.
Kuka sitten voi uudistaa kirkon ?
Vain me tavalliset tallaajat. Me voimme auttaa Piispoja, kirkkoherroja ja pappeja
näkemään mitä me näemme. Kuulemaan mitä me kuulemme ja ymmärtämään mitä me ymmärrämme. Olemalla vain rehellisiä ja aitoja heitä kohtaan. Me voimme ystävällisesti osoittaa turvallisen reitin eteenpäin. Silloin he jonain päivänä alkavat itsekin nähdä, kuulla ja ymmärtää. Eikä heidän enää tarvitse kuunnella kaikkia kuulemiaan ääniä.
Silloin kirkko on jo uudistunut.