Oman seurakuntamme viime vuoden toimintakertomus ja tilinpäätös ovat hallinnon käsittelyssä. Ne kertovat miinuksella olevasta taloudellisesta tuloksesta ja samalla vahvasta seurakuntatyöstä alueellamme. Kirkon tehtävää toteutettiin monella tavalla seurakunnan työssä ja elämässä.
Viime vuoden tilinpäätös kertoo myös sen, että lähes 400 seurakunnan jäsentä erosi kirkosta ja seurakunnasta. Se on reilu prosentti seurakunnan jäsenmäärästä, joka on hieman yli 30 000 henkeä. Jos kirkosta eroaminen jatkuisi samanlaisena seuraavat kymmenen vuotta, se tarkoittaisi lähes 4000 jäsenen vähennystä seurakuntaamme.
Kirkosta eroamisen syitä on monia. Niistä on ollut paljon arvioita ja näkemyksiä. Joka tapauksessa viimeisen viiden vuoden ilmiö on ollut se, että eroamisherkkyys on kasvanut valtavasti aikaisempaan verrattuna. Kirkosta eroamiset jäävät näinä aikoina tiukentavasta taloudesta kertovien uutisten ja asioiden alle. Näillä kahdella asialla on kuitenkin yhteys.
Kirkon jäsenyys on liittymistä pitkään jatkumoon, jossa isämme ja äitimme ja heitä ennen eläneet ovat olleet. Se on hurskaasti sanottuna liittymistä ”pyhien ketjuun”, johon liitymme kasteessa usein jo pieninä lapsina Raamatun ja kirkkomme opin mukaisesti. Seurakunnan jäsenyys on kestänyt rippikoulun ja aikuistumisen aikaan, mutta sen jälkeen yhä useampi jättää kirkon. Nykyisin myös moni keski-ikäinen eroaa kirkosta.
Kirkon jäsenyys on edelliseen jatkaen liittymistä kirkon yhteiseen uskoon. Siitä, mitä se tarkoittaa, on monia painotuksia. Itse näen arvokkaana erilaisten kastettujen jäsentensä muodostaman uskon, toivon ja rakkauden yhteisön. Kirkossa meidän ei tarvitse ajatella kaikista asioista samalla tavalla eivätkä tapamme uskoa ja ilmaista sitä tarvitse olla samanlaisia. Uskon ytimeen liittyvät asiat ovat yhteisiä, mutta niistäkin saa kysellä. Myös kirkon jäsen saa epäillä ja ilmaista sen myös ääneen.
Kirkon jäsen voi vaikuttaa kirkossamme asioihin. Yksi tapa on tuoda ”oma äänensä” seurakunnan toimintaan ja hallintoon. Jos jokin asia kirkossa ”mättää” on kovin helppoa erota siitä, kun voisi kirkon jäsenenä vaikuttaa asioihin. Vaikka kirkko on enemmän kuin jäsentensä näköinen yhteisö, se saa olla myös jäsentensä näköinen.
Kirkon jäsenyys on yhteistä vastuuta tärkeistä asioista. Se on myös taloudellista vastuuta. Kirkon jäsenten määrän nopea väheneminen rapauttaa seurakuntien toimintamahdollisuuksia talouden muutenkin tiukentuessa. Kun yhteiskunnan palvelut ja turvaverkot muuttuvat ja heikentyvät, voisi kirkko toimia monessa asiassa paremmin, jos siihen kuuluu mahdollisimman moni. Jokainen kirkon jäsen hyötyy suoraan tai epäsuorasti siitä, että pysyy kirkon jäsenenä. Yhteiskuntamme ja paikallisyhteisömme hyötyvät siitä, kun kirkon jäsenyys pysyy vahvana.
Kirkon ovet käyvät onneksi molempiin suuntiin! Kirkkoon voi siis myös liittyä ja siihen paikallinen seurakunta kutsuu heitä, jotka ovat kirkon jäsenyyden jättäneet ja heitä, jotka eivät ole olleet koskaan jäseniä. Kirkossa elämme armosta ja rakennamme yhteistä elämää ja parempaa maailmaa.
Toivo Loikkanen
Sori! Kärsimättömänä ihmisenä en aina jaksa lukea kaikkea läpi, mutta rohkenen kommentoida. Silti! Kun lapsi opetetaan ruualle pienenä, niin hän haluaa sitä aina lisää kuolemaansa asti. Olisiko siinä mitään?
Toivo Loikkanen: ”Kirkon jäsenyys on liittymistä pitkään jatkumoon, jossa isämme ja äitimme ja heitä ennen eläneet ovat olleet. Se on hurskaasti sanottuna liittymistä ”pyhien ketjuun”, johon liitymme kasteessa usein jo pieninä lapsina Raamatun ja kirkkomme opin mukaisesti.”
Kauniita sanoja täytyy myöntää. Voisi kuitenkin heittää kysymyksen kuinka suuri osa kirkon jäsenistä tuntee kuuluvansa johonkin ”pyhien ketjuun.” Aineelliset ja lihalliset asiat taitavat olla nykymaailmassa etusijalla. Lapsikaste on taas perinnäistapa, joka suoritetaan tavan vuoksi. Sille ei lisäksi löydy tukea Uudesta testamentista. Sen aikaan mentiin kasteelle kun oli omaksuttu itse usko. Kuulostaa vähän liian helpolta jos muodollisella jäsenyydellä ja vauvakasteen kautta pääsisi johonkin ”pyhien ketjuun.” Etenkin näkee omilla silmillään nykyisen yhteiskunnan tilan ja ilmiöt.
Toivo Loikkanen: ”Kirkon jäsenyys on edelliseen jatkaen liittymistä kirkon yhteiseen uskoon.”
Voisipa heittää kysymyksen: onko asiaa tutkittu? Kuinka moni uskoo niihin? Ja onko enään nykyään mitään ”kirkon yhteistä uskoa”? Niin paljon esim. teologien ja pappien mielipiteet ja selitykset siitä eroavat toisistaan.
Toivo Loikkanen: ”Kirkon jäsen voi vaikuttaa kirkossamme asioihin. Yksi tapa on tuoda ”oma äänensä” seurakunnan toimintaan ja hallintoon. Jos jokin asia kirkossa ”mättää” on kovin helppoa erota siitä, kun voisi kirkon jäsenenä vaikuttaa asioihin.”
Sietää epäillä houkutteleeko politikointi kirkon piirissä kovinkaan suurta joukkoa. Niitäkin varmaan löytyy. Monille on jo valtakunantason ja kunnallispolitiikassa kestämistä.
Vesa Ahlfors: Kirkon jäsenten liittyminen ”pyhien ketjuun” on tosiasia, joka pitää sekä opettaa että omaksua. Ensin mainittu auttaa jälkimmäiseen. Lapsikaste on täysin raamatullinen, samoin aikuisen kaste, kun häntä ei ole aikaisemmin kastettu.
Kirkollamme on yhteinen usko, joka on ”kirjattu” ja luettavissa esim. kirkkomme Katekismuksesta (2000) ja johon tunnustaudumme esim. apostolisen uskontunnustuksen myötä.
Kirkossa vaikuttaminen ei ole ”politikointia” vaan toimimista kirkossa tiettyjen asioiden hyväksi tietyillä tavoilla, joita on monia.
Risto Voipio toi edellisessä blogissa hienosti esiin asian toisen puolen. On hauska yhteensattuma, että heti perään Toivo Loikkanen kirjoitti siitä perinteisestä, ”vanhoillisesta” näkökulmasta.
Olen sitä mieltä, että Voipion näkemys on kirkollekin rehellisempi ja luultavasti myös pitkällä tähtäimellä hyödyllisempi. Jo otsikko, jossa mainitaan yhteisvastuu, on paitsi raflaava, myös viestiltään väärä. Miten voisi perustella kirkon jäsenten yhteisvastuun?
Loikkasen mielestä ”kirkon jäsenyys on liittymistä pitkään jatkumoon”. Ilmaisu on ehkä tahaton, mutta kertoo paljon. Suomessa lähes kaikki kirkon jäsenet on siihen liitetty, kiinnostusta tai halua kyselemättä. Aina nykypäiviin saakka jäsenenä pysyminen on pyritty varmistamaan lapsuus- ja nuoruusiän kattavalla, päivähoidon ja koulun antamalla uskontokasvatuksella.
Loikkanenkin takertuu kirkonmiesten vanhaan mantraan: ”jos kirkossa on jotain vikaa, parhaiten siihen voi vaikuttaa sisäpuolelta”. Vaan kun ei juuri ketään kiinnosta. Vilkaiskaapa vaikka seurakuntavaalien äänestysprosenttia. Se kertoo täsmälleen sen, mikä kirkon ongelma on.
Maailma muuttuu, ja muutoksen nopeus kiihtyy yhä. Suomalainen yhteiskunta on tullut vaiheeseen, jossa uskontojen ote ihmisten elämästä on suurelta osin mennyttä aikaa. Parhaillaan vellova kohu koulujen uskonnonharjoittamisesta on saanut jotkut reagoimaan paniikinomaisesti (viittaan esim. kirkkoherra Laajasaloon).
Ja kyllähän tilanne kirkon kannalta vaikuttaa uhkaavalta. Mutta vaikka miten yritettäisiin vetää huomiota muualle, vastassa eivät nyt ole Vapaa-ajattelijat. Pohjimmiltaan on kyse siitä, että koulussa on noudatettava lakeja.
Entä jos kirkko toimisikin toisin? Olisiko nyt oikea aika kokeilla rehellistä ja avointa keskustelua? Houkutus valita helppo vihollinen on suuri. Uskaltaako kirkko kohdata sen todellisen vihollisen, joka mielestäni löytyy omien seinien sisältä?
”Kirkossa meidän ei tarvitse ajatella kaikista asioista samalla tavalla eivätkä tapamme uskoa ja ilmaista sitä tarvitse olla samanlaisia. Uskon ytimeen liittyvät asiat ovat yhteisiä, mutta niistäkin saa kysellä. Myös kirkon jäsen saa epäillä ja ilmaista sen myös ääneen.” Toivo Loikkanen
Tämä on parasta kirkossamme. Ajattelu ja omantunnonvapaus. Ulkopuoliset antavat kirkostamme kuvan, jota ei tunnista. Vaparien kampanja on taas aivan surkuhupaisa ja sen vaikutus toinen kuin sen tarkoitus.
Kirkolla ei ole vihollisia. ”Vihapuhe on ravintoa, josta sisäpiirit ammentavat energiaa, elämänhalua ja toivoa. Vihanlietsojat tarvitsevat vihaansa. Vihaan addiktoidutaan, siitä tullaan riippuviksi.” Lainaus on Terho Pursiaisen saarnasta, jossa hän viittaa mm. Dietrich Bonhoeffer’in kirjaan Kirjeitä vankilasta.
Myöskään kirkon sisältä en tunnista vihollista. Nyt käynnissä olleiden keskusteluiden myötä pikemminkin ns. konservatiivit ja ns. liberaalit ovatkin löytäneet yhteisen uskon ja ymmärryksen toistemme painotuseroissa.
Tämä vapauden meille suo avara ev.lut.kirkkomme, jolla on identiteettiä, kulttuuria, teologista viisautta ja monenlaista rikkautta. Ja meillä ruohonjuuritasollakin toimii ekumenia ortodoksien ja vapaittenkin suuntien kanssa.
Vapauteen Kristus meidät vapautti!
PS. Laajasalo on uskossaan vahvasti rento; se saattaa synnyttää paniikkia muualla kuin kirkossa. Kirkkohan iloitsee lahjakkaista työntekijöistään!
Sonjan kommentissa on hyvää asiaa, mm. tämä:
“Kirkossa meidän ei tarvitse ajatella kaikista asioista samalla tavalla eivätkä tapamme uskoa ja ilmaista sitä tarvitse olla samanlaisia. Uskon ytimeen liittyvät asiat ovat yhteisiä, mutta niistäkin saa kysellä. Myös kirkon jäsen saa epäillä ja ilmaista sen myös ääneen.” Toivo Loikkanen
”Tämä on parasta kirkossamme. Ajattelu ja omantunnonvapaus.”
Nykyisinkin vielä, ainakin joitakin vuosia sitten noin 80 % lasten vanhemmista järjesti vastasyntyneille lapsilleen kirkon toimittaman kasteen. Määrä lienee alentunut ja oleman edelleen alentumaan päin siitä.
Kastehan kristinuskossa ja sen oppikirjana pidetyssä Raamatussa tarkoittaa ja symbolisoi yksilön sitoutumista Jumalan alaisuuteen ja lupausta ehdoitta tehdä hänen tahtonsa. Näin ollen nämä lasten vanhemmat omalta osaltaan rajoittavat lastensa valinnanvapautta, vaikka toimitus useimmille lapsen saaneille onkin vain perinnäistapa ja rituaali.
Kristinuskon opetusten mukaan kaste on siis lupaus Jumalalle ja sitoutumista häneen. Useimmat lapsena kastetut kuitenkin irtaantuvat tästä sitoumuksesta ja lupauksesta aikuistuttuaan, jonka heidän vanhempansa ovat tehneet heidän puolestaan heidän ollessaan vielä ilman kykyä osoittaa omaa tahtoa. Tekevät tämän joko mielipiteidensä tai käytöksensä kautta tai suoraan eroamalla kirkosta.
Voidaan kuitenkin eräällä tavoin myös sanoa, että kasteen lapsilleen perinnäistapana järjestävät vanhemmat antavat argumentit myös koulujen uskonnon opetuksen puolustajille. Kirkolliset piirit vetoavat aivan ilmeisesti siihen, että enemmistö lapsista on kastettu kirkkoon ja ovat näin ollen uskovia. Eivät ilmeisesti halua nähdä tai tunnustaa asioiden todellista tilaa. Erikoinen tämän ns. maallistuneen ajan ilmiö.
Kristinuskon oppikirja Pyhä Raamattu ei kerro missään paikoin pienille lapsille suoritetusta kasteesta. Sen mukaan ihmisen täytyy ensin omaksua usko ja olla asiasta vakuuttunut ja vasta sen jälkeen kastetoimituksella vertauskuvata halukkuutensa ja antatumuksensa Jumalan tahtoon.
Vanhempien aikojen kirkkohistorioitsija August Neander kirjoitti laajoissa kirkkohistoria teoksissaan, että ensimmäisen vuosisadan kristityt eivät tätä tätä lapsikastetta harjoittaneet.
Merkkejä siitä löytyy vasta toisen vuosisadan puolivälin paikkeilta lähtien, siis yli sata vuotta Jeesuksen ja apostolien päivien jälkeen. Vasta kolmannella vuosisadalla se sitten julistettiin sitten ns. apostoliseksi perinteeksi, siis aikakautena jolloin ns. pakanaopetukset ja tavat olivat jo tunkeutuneet alkukristillisyyteen.
Toivo Loikkanen: ” Lapsikaste on täysin raamatullinen, ..”
Perusteet mielellään väittämällesi? Uudessa testamentissahan nimenomaan kerrotaan, että uskon omattua mentiin kasteelle. Eräässä kohdassa ja lauseessa tosin todetaan, että jonkun uskoon tulleen perhekunta myös kastettiin. Varsin ilmeisesti kuitenkin he kaikki olivat ensin saaneet opetusta Jeesuksen ja Jumalan valtakunnan sanomasta. Vauvoja ei mainita siinäkään yhteydessä kastetun. Tämän sivulauseen käyttö pappien taholta lapsikasteen puolustamiseksi on enemmän kuin ”hätävarjelun liioittelua.”
Kun lueskelee näitä kirkkoa vastaan esitettyjä kommentteja, ymmärtää hyvin miksi Jeesus ”antaessaan henkensä” sanoi ristillä :”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. Ja he jakoivat keskenään hänen vaatteensa ja heittivät niistä arpaa.”
Uskoisin, että on muitakin, joiden mielestä usko on ”näkymätöntä todellisuutta” ja tähtää oman käsitykseni mukaan sen päämäärän saavuttamiseen, joka ihmisten tietoisuuden kautta ihmisen ja ihmiskunnan kasvulla ja kehittymisellä on.
Usko on jokaisen ihmisen oma sisäinen asia, ja seurakuntien äänestysvilkkauden vähäisyyteen vaikuttaa varmasti sekin, että siihen ei vaikuteta poliittisella vallankäytöllä eikä äänestämällä kuten ”maallisessa regimentissä”.
Seurakuntavaaleissa valitaan kirkkoherran/kappalaisen vaalia lukuun ottamatta pääasiassa puolueiden edustajista ainoastaan maallista regimenttiä hallinnoiva luottamushenkilöstö, jonka toiminnassa ainakin henk.koht. olen huomannut samat puutteet kuin puoluepolitiikassa yleensäkin.
Kommentissa viitataan jotenkin siihen, että kirkon jäsenyyden ja sen ”pitkän jatkumon” esille nostaminen on vanhanaikaista. Hieman kärjistäen tekee mieli kysellä, onko kirkon arvojen ja uskon sivuun heittämisen tai uskonnottomuuden ihanteen esille nostaminen nykyaikaista. Uskonnottomuuden kitkemisen yrityksiä on ollut joillakin vallanpitäjillä ja niiden tulokset eivät ole olleet hyviä.
Ainakaan omassa kommentissani ei ollut tarkoitus nostaa esille ”uskonnottomuuden ihannetta”, koska en tunnista sellaista ihannetta. Uskon sivuun heittäminen on siinä mielessä nykyaikaista, että nykyaikana sitä tapahtuu paljon. Mistään heittämisestä ei tosin yleensä ole kysymys. Useimmilla kun ei alun perinkään ole mitä heittää.
”Kirkon arvot” on myyttinen iskulause, jota yleensä, kuten nytkin, käytetään syyllistävässä merkityksessä. Tosiasiassa kirkolla (tai kristinuskolla) ei ole sen parempia arvoja kuin muilla uskomusjärjestelmillä tai uskonnottomilla.
Risto Korhonen: Kirkolla ei ole etiikkaan liittyen muita arvoja kuin mitä yleensä ihmisillä, koska Jumala on laittanut luomisessa jokaisen ihmisen sydämeen ns. luonnollisen lain eli tajun hyvästä ja pahasta. Tämä taju on kuitenkin hämärtynyt ja siksi voidaan puhua kirkon arvoista tai kristillisistä arvoista. Niitä ovat mm. lähimmäisen rakkaus ja ihmisen ihmisoikeus luotuna. Tällä on ollut suurta yhteiskunnallista merkitystä kristillisyyden vaikutuspiirissä ja jossakin muualla puuttuu jotakin tärkeää tähän liittyen. Eli arvoilla on eroa. Kaikki arvot eivät ole yhtä hyviä, kun ajatellaan niiden seuraamuksia.
Vesa Ahlfors: Sallikaa lasten tulla …(Jeesus).
Vesa Ahlfors :”Sallikaa lasten tulla …(Jeesus).”
Nimenomaan ”Sallikaa lasten tulla…” Heillä on vanhemmat, joilla on ensisijainen vastuu heistä ja kun ja jos kodin ilmapiiri on avoin, he kyllä keskustelevat mielellään Jumalaan, enkeleihin ja taivaan näkymättömään todellisuuteen liittyvistä asioista vanhempiensa kanssa.