Luterilainen kirkko elää valintojen keskellä. Kirkkoon kuuluu nykyisin n. 68% suomalaisista, mutta samaan aikaan vain 25% suomalaisista sanoo uskovansa niin kuin kirkko opettaa. Tästä on seurauksena vaikea linjavalinta. Pitäisikö kirkon toiminnassaan ja tiedotuksessaan keskittyä vetämään ihmisiä lähemmäs Kristusta, vai hidastamaan kirkon jäsenyydestä eroamista. Satsatako ytimeen vai reuna-alueille? Tämä mielettömältä kuulostava linjavalinta on kuitenkin todellisuutta.
On hyväksytty perusoletus, että vahva Kristus-keskeinen puhe saa joitakin ihmisiä eroamaan jäsenyydestä, koska monet passiivit jäsenet kokisivat itsensä ulkopuolisiksi uskoa korostavassa kirkossa. Tätä taustaa vasten vuonna 2013 syntynyt keskustelu kokonaiskirkon toimintaesitteestä, josta puuttui kokonaan maininta Kristuksesta, näyttäytyykin ehkä osana pitkää pohdittua strategiaa.
Tämä edellä mainitsemani markkinointitoimistojen antama viisaus näkyy myös nykyisessä Espoon seurakuntien kampanjassa, jonka perusteemana on ”Täällä rakastan minä”. Kampanjassa on monia nokkelia, kehuttuja ja monitulkintaisia tekstivalintoja. Ne ehkä kommunikoivat ymmärtävästä kirkosta, mutta samalla välttävät puhumasta uskosta mitään sellaista, josta joku voisi olla eri mieltä.
Samoja pohdittuja, strategisia linjauksia näkyy kirkkomme ylläpitämällä www.kaste.fi -sivustolla. Siellä sanotaan, että ”Jumala ei koskaan hylkää kastettua lasta, vaan pelastaa kaikelta pahalta. Jumalan rakkaus ja kasteveden suoja ympäröivät lasta hänen koko elämänsä ajan, ja vielä kuoleman rajan ylikin”. Sivusto ajattelultaan edustaa minulle kastemagiaa, sillä nimet Kristus ja Jeesus puuttuivat sieltä kokonaan. Koska sama sivusto toteaa muissa kohdissa, että kaste ei vaadi uskoa eikä tietoa, se välittää korostetun yksipuolisen kuvan – mielestäni tarkoituksella. Tulee tunne, että kasteesta pyritään tekemään kirkollinen siunaushoito, joka sopii yhteen erilaisten maailmankatsomusten kanssa.
Tuonkin sivuston tekstin pyrkimys on ymmärrettävä, kun tiedämme, että kirkon perinteiseen uskoon kriittisimmin suhtautuvat nykyään juuri nuoret naiset. Sivuston eräs kohderyhmä on kastettavien lasten äidit, joille kuvataan kaste turvan saamisena – ilman mahdollisesti häiritsevää kristinuskon kontekstia.
Ihmisten maailmankuvan maallistuessa ja kirkon kamppaillessa jäsenistään, luterilainen kirkko etenkin isoissa kaupungeissa näyttää olevan tietoisesti tai tiedostamattaan muokkaamassa kristinuskoa yhä enemmän kaikille sopivaksi kansalaisuskonnoksi. Uskonnoksi, joka on suvaitsevainen ja yhteiskunnan muuttuviin arvoihin riittävän nopeasti sopeutuva, niin ettei se haasta kenenkään epäjumalia. Tämän kansalaisuskonnon jumala on tehty ihmisen itsensä kokoiseksi rauhoittamaan huonon omantunnon.
Samalla kun kirkko toiminnassaan kasvavasti pyrkii huomioimaan uskosta ei-perinteisesti ajattelevia jäseniään, se on mielestäni kuitenkin pohtinut suhteellisen vähän kokonaiskirkon tasolla kirkon uskoon sitoutuneiden 25 %:n tarpeita. Tämä ns. uskollisten laiminlyöminen voi olla virhe.
USA:ssa on jo parin vuosikymmenen ajan tiedostettu ilmiö, jossa kirkon toiminnan jättävätkin juuri kypsät kristityt. Josh Packard analysoi tutkimuksessaaan ”Church refugees”(2015) kirkoista eroajia, todeten, että 2005-2015 aikana jopa neljäsosa seurakunnissa käyneistä kristityistä on jättänyt taakseen seurakuntayhteyden. Tätä ryhmää kutsutaan nimellä ”dones”, tai ”dechurched”. Josh Packardin tutkimus analysoi tätä ryhmää, ja tuo esiin sen USA:n erityispiirteen, että merkittävä osa näistä ”kirkkopakolaisista” ei ole niinkään jättänyt taakseen kristillistä uskoa, vaan kirkon sellaisena, millaisena he ovat sen oppineet tuntemaan. Monet näistä ”kirkkopakolaisista” elävät Packardin tutkimuksen mukaan hengellisesti tyydyttävämpää elämää perinteisen kirkon ulkopuolella, voidessaan suuntautua ulospäin – vaikka kaipaavatkin yhteyttä.
Saman suuntaisiin johtopäätöksiin ovat tuleet mm. Barnan tutkimuslaitos ja Willow Creek’in Reveal-tutkimus.
Haluan tällä keskustelunavauksella kiinnittää huomiota siihen, että kirkollamme tulevaisuutensa takia tulisi olla vähintäänkin kaksoisstrategia. Kun kirkko miettii siltojen vahvistamista kirkon reuna-alueilla oleviin jäseniinsä, joiden perustarve on suvaitsevaisuus, niin tunnistaako kirkko niitä uskoon sitoutuneita jäseniään, joille ei ehkä nykyisen toiminnan hengellisyys riitä?
Nyt kirkollisen muutoksen vankkureita vetävät ja samalla kirkon teologiaa päivittävät uuden kansalaisuskonnon kehittäjät. Heidän tavoitteensa on tehdä kaikille sopiva kirkko, jossa kaikki voisivat kokea olevansa kotonaan. He haluavat puhua rakastavasta Jumalasta ja kutsua kaikkia rakentamaan parempaa yhteiskuntaa. Tämä uuden kirkon unelmoijat haluavat rakentaa suvaitsevaisen kirkon, jossa ei kuitenkaan välttämättä ole tilaa ei-suvaitsevaisille. Syvin ongelma saattaa kuitenkin olla se, että tässä markkinaehtoisessa kansanuskonnossa itse Kristus on piilotettu.
Jää nähtäväksi, onko tämän positiivisen kansanuskonnon kanssa yhteen sovitettavissa kristinuskon ydinsanoma siitä, että Jumalan rakkaus ilmestyi meille ristiin naulitussa ja ylösnousseessa Kristuksessa. Kristuksessa, joka etsii syntisiä ja kutsuu parannukseen? Jos uuden kansanuskonnon ytimenä on julistaa uutta evankeliumia ilman ristiä, muuttuuko koko kirkon julistus?
Reijo Mänttäri, en lakkaa ihmettelemästä omalaatuisia näkemyksiäsi. Väität, että teologiassa olisi kyse tulkinnoista vastakohtana Pyhän Hengen uskovaisille antamille suorille selityksille. En minä kiistä sitä, että usko avaa ymmärryksen enkä ajattele, että seurakunnan opettajan ei tarvitsisi olla uskova. Uskoisin kyllä, että myös Sinä olet saanut kuulla elämäsi eri vaiheissa saarnaajia ja lukea hengellisiä kirjoja. Ja jos näin on, olet kohdannut ison joukon tulkintoja etkä vain ollut jonkinlaisessa puheputkiyhteydessä Jumalamme kanssa. Se on sitten eri asia, jos pidät niitä oikeina ja toisia väärinä. Kristillinen kirkko on aina ymmärtänyt, että on olemassa yksi ja yhteinen usko samalla kun raamatunkohtia on voitu selittää eri tavoin.
Marko,
Olen useinkin maininnut laajan yhdeyden ja yhteydenpidon Jeesuksen seuraajiin lapsuudestani lähtien, heidän jokapäiväisessä elämässä. Suurin osa heistä, tilastollisestikin on niinkutsutut helluntalaiset.
Helluntaiseurakunnat, joilla on keskinäinen yhteys, mutta ei kattojärjestöä, eli piispallista eli kirkollista järjestystä eli paikallisseurakuntien ulkopuolista hierarkiaa, ovat kaikki täysin samaa mieltä, noista Apostolien tekojen 2. luvun opetusten kanssa. Kaikki alkaa uskoontulosta, sitten seuraa loput. Mutta jos ei ole uskoontultu Pyhän Hengen voimasta, vaikutuksesta ei ole mitään, ei ole jatkoa.
Ei ole ”tulkintojen kirjoa”, koska ei ole tulkintoja, on Kirjoitusten seuraamista, niinkuin oli Alkuseurakunnalla ja samojen kirjallistenkin dokumenttien mukaisia. Tänään nk helluntaiseurakunnat, paikkakunnittain, julkaisevat 12-13 kohtaiset painotukset, koskien Apostolien ja Profeettojen pohjalle perustettuun uskovien yhteyteen. Tämän olen sinullekin muutaman kerran maininnut. Jos muuta väität niin perustele.
Teologinen tiedekunta on kirkollisuutta varten, mutta uskoontulolla, kaiken alulla, Jeesuksella ei sen kanssa ole mitään tekemistä, vaikka uskovia löytyy monen muunkin ”puun-ja-kuoren” välistä.
Kiitän hyvästä pohdinnasta. Siitä olen Hannun kanssa samaa mieltä, että kirkon pitää olla uskollinen perustehtävälleen. On varmaan missionäärisesti oikein kutsua kaikkia ja tarjota evankeliumia aivan kaikille. Kirkko kuitenkin kadottaa uskottavuutensa, jos se yrittää olla mieliksi kaikille.
Minua eivät sinänsä häiritse konservatiiviset tai progressiiviset korostukset ja mielipiteet kirkossamme. Se olkoon asioista keskustelua kaikkien hyödyksi.
Olen huolestunut vain jyrkistä rajoista mielipiteiden välillä. Tuntuu, että toista mieltä olevilta ollaan valmiita kiistämään toisin ajattelun oikeus. En näe tätä pelkästään kaksinapaisena, vaan jonkinlaisena mielipidekuplien voimakenttänä, matriisina.
Ilmapiiri on tunkkainen ja kyräilevä, eikä ymmärrystä eri tavalla ajatteleville juurikaan heru.
Pastoraalisen teologian ja seurakuntateologian on mielestäni syvennyttävä perustehtävään -klassisen teologian kautta. Juuri tänään mietin, että jokainen kirkollinen toimitus ansaitsisi teologisen luentosarjan, ehkä Ison Katekismuksen tapaan.
Valitettavasti Hannu osuu naulan kantaan. Kirkko, joka häpeää Jeesusta, ei menesty. Kirkko keskittyy aivan liikaa talouteen ja jäsenmäärän säilyttämiseen ja unohtaa perustehtävänsä: saarnatkaa katumusta ja syntien anteeksiantamusta!
Kirkon johdon ja luottamushenkilöiden tulisi enemmän luottaa Jumalan Pyhän Hengen johdatukseen kuin omaan tekemiseensä ja nykyajan muotimantroihin ”ihmisoikeudet”, ”tasa-arvo” ja ”yhdenvertaisuus”. Ne ovat sinänsä hyviä, mutta niillä ei ole mitään tekemistä ihmisen pelastumisen ja taivaaseen pääsemisen kanssa.
Ainoastaan synnin tunnustaminen synniksi ja katumus ja parannuksen teko uskoen Jeesuksen armoon, Isän Jumalan rakkauteen ja Pyhän Hengen osallisuuteen ja johdatukseen vie meidät siihen taivaaseen, jossa Jeesus on Herra!
Suomen kirkko ja Suomen kristityt kuuluvat pienenä pisarana (vajaa 4 miljoonaa) maailman kristittyjen yhteyteen, eli Kristuksen ruumiiseen, jossa on yli 2500 miljoonaa jäsentä.
Jos Suomen kirkon tulee puhdistautua ja supistua kolmen miljoonan jäsenen kirkoksi, jotta se voi alkaa uuden kasvun Jumalan johdatuksessa, niin näin tapahtukoon!