Jokin aika sitten Olli Seppälä pohti tällä sivustolla piispoja kirkon kasvoina. Piispa Teemu Laajasalo kirjoitti omassa kolumnissaan, kuinka kirkkoherra antaa kasvot seurakunnalle omassa seurakunnassaan.
Itse jäin miettimään kirkon kasvot teemaa useasta eri näkökulmasta. Kirkon julkikuvan kannalta esimerkiksi piispat antavat tietyllä tavalla kasvot kirkolle, samoin kirkkoherra paikkakunnallaan ja seurakunnassaan. Paavi antaa kasvot maailmanlaajuiselle katoliselle kirkolle.
Kun ajattelemme omassa maassamme piispoja kirkon kasvoina, katsomme asiaa silloin hyvin paljon kirkon organisaatiosta ja voisi sanoa jopa ”kirkon kuplasta” käsin. Katsomme asiaa vain yhdestä kapeasta näkökulmasta, sillä onhan esimerkiksi kirkon työntekijöissä suurempi osa muita kuin pappeja tai piispoja.
Itse sain nuorehkona kirkkoherrana jo aikaa sitten asiassa positiivisen opetuksen. Muistelen, kuinka Tapio Leskinen taisi vierailla seurakunnassamme Kirkon ulkomaanavun työn merkeissä. Taisin mainita Tapiolle, kuinka hän tulee antamaan kasvot tuolle työlle. Tapio vastasi, että paremminkin ”te siellä seurakunnassa annatte kasvot” tuolle työlle.
Kirkon kasvot ovat luterilaisen perusajattelun perusteella jokaisen seurakuntalaisen kasvot. Siitä kasvojen joukosta muodostuu suuri, elävä mosaiikki, joka on kirkon kasvot. Noihin kasvoihin mahtuu monenlaista. Suuri huoli onkin oikeastaan siinä, jos kasvot tai niiden piirteet alkavat muodostua vain tietynlaisista ihmisistä, tietynlaisista kristityistä.
Kirkon kasvot ovat erilaiset, jos katsomme aktiiviseurakuntalaisten joukkoa ja kaikkia kirkon jäseniä. Kirkon kasvoja ajatellessamme, meidän pitää kuitenkin muistaa kaikki kastetut jäsenemme. Meidän pitää muistaa myös ne, jotka ovat syystä tai toisesta kuvansa kasvoista jättäneet pois. Meidän pitää muistaa myös heidät, jotka voisivat olla osa kirkon kasvoja eli heidät, jotka elävät keskellämme mutta eivät ole kanssamme kirkossa.
Parhaimmillaan kirkon kasvot voisivat olla esimerkiksi johonkin vähemmistöön kuuluvan ja siksi elämässä kärsineen kasvot, ihmisen, joka kertoo löytäneensä kirkosta itselleen kodin ja rakastavan sylin. Kirkon kasvot eivät voi olla organisaation, hallinnon, opin saatika sitten ulos rajaamisen kovat kasvot. Kirkon kasvojen tulee lempeät äidin tai isän tai sisaren tai veljen kasvot. Tai kuten piispa Voitto Huotarin aikanaan sanoitti: Kirkon tulee olla rukouksen lempeä syli.
Lopulta kirkon kasvojen tulisi olla Kristuksen kasvot. Sellainen kuin Kristus on, tulisi meidän kirkkona olla. Olemme siinä erittäin vajavaisia, mutta siinä on kilvoittelumme kirkon kasvojen rakentajina ja osasina.
Toivo Loikkanen
Niin kuin kasvot kuvastuvat vedestä, niin kuvastuvat kirkon kasvot, katsojan silmissä.
Voisiko täten olla mahdollista, että kirkon kasvot olisi vain yhdenlaiset?
Kirkon perussanoman eli armon osalta kirkolla saisi olla mahdollisimman ”yhdenlaiset” kasvot, jotta sanoma välittyy selvästi maailmaan. Muuten kirkkoa yhteisönä ajatellen kirkon kasvot ovat aina sekalaisen seurakunnan kasvot.
Ei ole peilin vika jos kasvot näyttävät vinolta.
Kirkko on Kristuksen ruumis. Kirkon kasvot ovat Kristuksen kasvot.
Näinkin tuossa kirjoitin. Mitä se sitten taas tarkoittaa, on pitemmän pohtimisen paikka.
Markku Virta : ”Kirkon kasvot ovat Kristuksen kasvot.”
Ja minkänäköiset ne mahtavat olla?
Oli todellinen poliittinen silmänkääntötemppu salata O-V Kuusisen ja hänen opetuslastensa rikollinen ”ulkoparlamentaarinen” toiminta ja tehdä maata puolustaneista viralliseen kansainväliseen asiakirjaan ”sotasyyllisiä” vangitsemisten, uhkailujen ja laajamittaisten sensurointien avulla.
Kun oltiin ”sotasyyllisiä”, piilotettiin rintamalta saadut kirjeet ja muut sotamuistot kuten lottapuvut, salattiin aviottomina syntyneet lapset, joiden isä oli kaatunut sodassa ennen lapsen syntymää, salattiin ortodoksi-menneisyys lapsuusmuistoineen, kokemukset neuvostokoneiden lapsiin kohdistamista ampumisista, maanhankintalain korvausten ulkopuolelle jättämisestä yrittäjyyden vuoksi, esivanhemmilta perityn kotiseudun ja omaisuuden menettämisen ja siellä opitun elämäntavan vähittäisen tuhoamisen aiheuttamasta kivusta.
Unohdettiin tietoisesti, että jatkosodan alkaessa Suomen armeija oli puolustus- eikä hyökkäysryhmityksessä ja että rakennettujen puolustuslinjojen avulla on tarkoitus puolustautua. Liittouduttiin itäblokkiin, jonka viimeinen keskitysleiri lopettiin 1962 ja jossa kuolleiden ruumiista valmistettiin sikojen rehua.
Kirkon kasvot ovat realistisesti peräisin 2000 vuoden takaa Raamatun ja ennenkaikkea sen Uuden Testamentin rakentajilta. Kasvoissa näkyy naisten arvostuksen lisäksi myös Nikean ja Konstantonopolin kirkolliskokouksen ilmeet. Kasvoissa näkyy terävä ilme, että kaikki kirjoitukset Jeesuksesta lukuunottamatta rakentamien hyväksymiä on ehdottomasti hävitettävä tulevilta sukupolvilta. Terävä ilme sisätää myös kadotulsen, helvetin, olemassaolon.
Kirkon kasvojen tulisi olla lähimmäisen rakkauden ilmeellä Jeesuksenkin sanoman mukaiset antamalla rakkauden ilmeen koko ihmiskunnalle, luomakunnalle, sen esiintymisestä alkaen.
Toivo
Kiitos tekstistäsi.
Tavallisten seurakuntalaisten keskuudessa liikkuessaan saa jatkuvasti huomata miten yhteisöllisyys elää seurakuntalaisten kesken. Liikkuupa missä tahansa jatkuvasti tulee puhetta seurakunnan asiat. Vain se että paikalla on joku joka samaistetaan seurakunnan edustajaksi laukaisee tämäntapaisia keskusteluja aivan jokapäiväisissä elämänkuvioissakin.
Siksi pohdiskelu kirkon kasvoista on tärkeää, koska se ei ole vain teoriaa vaan käytännön elämään vaikuttavaa lähes jokaisessa ihmisten kohtaamisessa.
Kiitos, Matias, hyvästä kommentistasi! Sen lisäksi, että meidät kirkon työntekijät mielletään seurakunnan edustajiksi tulee meidän opastaa siihen, että jokainen kastettu kristitty edustaa seurakuntaa ja kirkkoa. Heissä kirkko elää, toimii ja vaikuttaa maailmassa!
Tosiaan. Kirkon kasvothan muodostatte te, papit. Eihän me seurakuntalaiset siihen kuvaan mitään voida vaikuttaa. Pönöttävä kuva kirkosta helposti syntyy sellaisille, joille kirkko jää etäiseksi. Pappien persoona katoaa silloin pappeuden korostamisen taakse. Näkyviin jää vain papin luotaan työntävä ”pönötys”.
Organisaatiokuva syntyy, kun painotetaan vaikuttamista. Todelliseen vaikuttamiseen ei oikeasti ole kuitenkaan mahdollisuuksia. Jolloin kasvot saavat oman ”mikään ei muutu” kuvan.
”Kristuksen kasvot” kuulostaa kuplassa elävältä kirkolta. Ne kasvot voi tulla esiin vain silloin, jos etsimme kirkosta vain hänen kasvojaan ja siunaustaan. Jättäen syrjään kaikki inhimilliset rakenteet , pappeuden ja muodollisuudet. Silloin voimme löytää kristuksen kasvot kirkossa. Kirkko ei sen sijaan voi omia kristuksen kasvoja.
Pekka, ei tuo kommenttisi alku pidä paikkaansa. Juuri te seurakuntalaiset ja me kaikki yhdessä voimme vaikuttaa, millaiset kasvot kirkolla on.
Pekka Pesonen :”“Kristuksen kasvot” kuulostaa kuplassa elävältä kirkolta. Ne kasvot voi tulla esiin vain silloin, jos etsimme kirkosta vain hänen kasvojaan ja siunaustaan. Jättäen syrjään kaikki inhimilliset rakenteet , pappeuden ja muodollisuudet.”
Oman uskomme kirkkoon ratkaisee se, uskovatko papit uskontunnustukseensa, johon sanovat uskovansa eikä tämänkaltainen papiston ”normaali elämä” ole lainkaan sitä normaalia elämää, jota itse elämme.
https://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/art2452863
Toivolta hyvä teksti, kiitos siitä!
Olisi kuitenkin syytä pestä ne kasvot kunnolla, että näkisi niiden todellisen ilmeen, eli missä määrin ne nykyisin muistuttavat Kristuksen kasvoja.
Jos puhutaan minkä tahansa organisaation kasvoista, niin joku erityinen aina nousee esiin tahdoimme tai emme. Suomalainen lihakaupias oli suomalaisen kapitalismin kasvot Eestin suuntaan Kun ajattelemme elokuvaa Tuntematon sotilas, niin kuka tai mikä antaa kasvot sille tuntemattomalle? Se on jalkaväen sotilas ehkä jääkäri. Hän kertoo vitsejä ja polttaa tupakkia puuholkilla, mutta myös kantaa kuollutta veljeään, joka on antanut uhrinsa. Ei koskaan tykin suuntaaja, ei ilmavoimien mekaanikko eikä laivaston veneenkuljettaja. Kyllä kirkon kasvot ovat ne, jotka ovat kaiteen takana, jotka siunaavat kättenpäällepanemisella, jorka pukevat ja riisuvat toisiaan. Tuli ihan ajatus, että jos joku sanoisi jumalanpalvelusta verrattavan hienoimpaan balettiesitykseen tai joutsenlampeen ja siitä kannattaisi maksaa se 50 ekeä, että pääsee näkemään ja yhteiskunta maksaisi toisen puolen, niin kirkko voisi olla täynnä, tosin oopperatalossa on varmaankin paremmat penkit.
Kiitos Toivo Loikkaselle hyvästä aiheesta. Hyvistä kommenteista huolimatta asia jää kesken. Kysymystä Kristuksen kasvojen huomaamisesta tulisi näin syventää.
Opetuksella ja hengellisellä tiennäytöllä voimme huomata ja ymmärtää Kristuksen kasvot jokaisessa syntymään asti tulleessa lapsessa kuten odottavassa äidissä, nuoressa aikuisessa, keski·iän ylittäneessä Ihmisessä kuin omaa vanhuuttaan elävässä Ihmisessä aina Hänen sairasvuoteelleen saakka.
Näin Kristuksen kasvot löytyvät sieltä minne Jumala luomisen asian laittoi Ihmisen asiassa.
Ajatukseni johdanto ja idea syntyy kyllä yhden Itäsuomen koskia puolustaneen Ihmisen kirjasta mutta nimeä en nyt muista mutta mikä kiinnostuneelle helposti löytyy.
Voi toki sanoa kommenttini jättämättä vastaamaan kysymykseen blogin aiheesta. Kuitenkin Ihminen seurakunnan jäsenenä tahi työhönsä kutsuttuna on tärkeää asiaa, ilman Ihmistä subjektina ja yhdenlaisena objektina koko kysymys olisi hassu.
Näkyy muistin palailevan vaikka pätkittäinki; tuossa kirjassa kirjailija ymmärsi Uuden Testamentin kertomusta kalan ja leivän riittävyydestä jo pitkään paikalla olleille. Kun paikalla olleet henkilökohtaisesti huomasivat ja ymmärsivät Kristuksen katseen, He antoivat ja jakoivat omastaan.
Näin kirkolla ei voi olla kuin toisensa Ihmisinä näkevät kasvot. Kutsutut ovat luottamusasemassa opetuksessa ja hengellisessä tiennäytössä.
Kun tunnustetaan reilusti kirkonkin elämään liittyvän säröjä ja suurta inhimillistä vajavaisuutta, pääsevät kirkastumaan kaiken ja kaikkien puolesta kärsineet Kristuksen kasvot ja se riittää.
Paavo, Viisaasti kirjoitettu. Kiitos siitä!