Ihan turha enää tarjota vihkimiskäytännön muuttamista sellaiseksi ratkaisuksi, joka pelastaisi kirkon. Sellaiset kuvitelmat ovat täyttä harhaa. Samalla ne väitteet vievät huomion niistä asioista, joiden avulla kirkon toiminnan alasajoa voitaisiin tehdä hallitusti.
Ehkä vielä tätäkin harhaa vaarallisempaa kirkolle on se, että aitoa keskustelua kansankirkon kuolemasta ei ole. Asia on yhä kielletty puheenaihe. Eli tabu. Sen havaitsee silloin, jos joku uskaltaa asian nostaa esille. Siitä ei synny keskustelua. Asia tyrmätään heti jollakin väittämillä. Vaikkapa: ”Kirkkoon kuuluu väestöstä yhä yli neljä miljoonaa jäsentä”, tai joillakin Raamatun lauseilla, ym.
Sen sijaan sitä ei tahdota huomioida lainkaan, että kirkosta eroaa väkeä jatkuvalla syötöllä. Samalla taloustilanne menee alamäkeen ja se mäki sen kun jyrkkenee jatkuvasti. Seurakuntia yhdistetään paniikissa. Jotta työntekijöitä ei tarvitse vähentää. Toimitiloja myydään ja toimintaa vähennetään.
Silti säilytetään vakaa usko siihen, ettei mitään katastrofia ole näkyvissä. Eihän sitä ole, jos ei haluta nähdä sitä kehitystä, joka silmiemme edessä on. Kirkko on ikään kuin saattohoidossa. Kansankirkon kuolema on täysin selvä jo nyt. Tietyn ajan kuluessa se tulee tapahtumaan.
Helppoheikit voivat nyt esiintyä messiaina, jotka lupaavat kirkolle hyvää tulevaisuutta, kunhan heidän omat tavoitteensa toteutetaan. Monet lähtevät näiden väärien opettajien mukaan. Uskoen ihan oikeasti pelastavansa kirkon.
Sellaisen kansankirkon, – joka me tunnemme- aika on jo ohi. Siksi sen pelastaminen ei ole enää mahdollista.
Kuolevalle on tyypillistä, voimakas tarve kieltää koko asia. Kirkko ei tee tässä mitään poikkeusta.
Yllä oleva kirjoitus on kirkoin keskeisintä tulevaisuuden ongelmaa valottava.
Ruotsi on hieman edellä kirkon ”kurjistumisessa”. Viime vuonna siitä erosi n 107000 henkeä . Senlisäksi on laskettava että syntyvvys ja siihen liittyvä kaste ei enään mene käsikädessä vaan kastettujen määrä on radikaalisti pudonnut ja kirkko ei siis sitä tietä saa uusia jäseniä jotka korvaisivat kuolleet ja eronneet.
Muut kommentaatorit ovat jo maininneet olennaisia mutta mielestäni yhteen asiaan voisi viellä keskittyä. Vallanpitäjät voisivat analysoida sitä että miten sellaiset yhteisöt, seurakunnat, ovat rakentuneet joissa ihmiset tuntevat olevansa kotona ja ottavat mielöellän vastuuta yhdessä palkattujen työntekijöiden kanssa.
Maailmata löytyy sekä kokemusta että vastauksia. Tämä on sosiologiaa eikä teologiaa. Ihmiset viihtyvät yhteisöissä joissa he suurin piirtein tuntevat toinen toisensa. Sellaisen yhteisön yläraja liikkuu 500-1000 henkeen. Todella toimivat seurakunnat maailmalla ovat n 200-400 luokkaa. Nämä löytyvät maista joissa kirkollisvero on tuntematon ja talous hoidetaan sillä että jäsenet sitoutuvat tiettyyn vuosimaksuun.
Eihän tällainen ole vierasta Suomessakaan , kaikki vapaaseurakunnat on rakennettu vapaaehtoisuuden varaan. Ne seurakunnat jotka sielläkin ovat vaikeuksissa kuolevat ja ihmiset etsivät ja löytävät uusia yhteisöjä.
Jos suurseurakuntien perustamista jatketaan ,niin samalla luodaan yhteisöjä joissa on mahdotonta tuntea oloaan kotoisaksi ja kaivetaan maata uudistusmahdollisuuksien alta.
Johtopäätös on että kirkon jäsenmääräksi jää ehkä 3-5 % väestöstä 50 vuoden sisällä, joka sekin on paljon eli noin 150 000 – 450 000 henkeä. Sehän on valtava organisatio sekin. Ehkä näkyni elävistä pienyhteisöistä ei ole aivan hatusta temmattu.
Markun johtopäätös on kovin pessimistinen. Onhan kyselytutkimuksissa kirkon opettamaan Jumalaan uskovien määrä sentään tuolla 30 % (+-jotakin) tienoilla, ja toivottavasti ainakin osa etsijöistäkin voi tuntea kirkon omakseen. Totta kuitenkin on, että enää ei ole oikeutettua puhua luterilaisesta kirkosta kansankirkona, onhan jo runsas neljännes kansasta muita kuin luterilaisia, ja näistä suurin osa kokonaan uskonnottomia. Niin kauan kun kirkossa on jäseniä, jotka eivät usko Jumalaan, jäsenmäärän supistuminen jatkuu. Kirkon tulee tässä tilanteessa pysyä uskollisena lähetystehtävälleen ja rohkeasti julistaa ristiinnauliitua ja ylösnoussutta Kristusta, joka armosta antaa uskovilleen iankaikkisen elämän. Niinikään on varauduttava toimimaan taloudellisin resurssein, jotka ovat vain murto-osa nykyisestä, mikä merkitsee palkatun työvoiman radikaalia vähentämistä ja vapaaehtoistyön yhtä radikaalia lisäämistä. Tämä onnistuu vain riittävän pienissä seurakunnissa, jotka mahdollistavat kokemuksen yhteisöllisyydestä.
Sahama: ”Onhan kyselytutkimuksissa kirkon opettamaan Jumalaan uskovien määrä sentään tuolla 30 % (+-jotakin) tienoilla”
Vielä. Tosin uskontunnustuksen kaikkiin kohtiin eivät usko enää edes papit. http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/vain-joka-toinen-naispappi-uskoo-jeesuksen-syntyneen-neitseesta/
Sahama: ” joka armosta antaa uskovilleen iankaikkisen elämän”
Alkaa valistuneessa suomalaisessa yhteiskunnassa olla vain niin, että ”iankaikkinen elämä” (mitä ja missä sitten lieneekin) ei ole riittävä houkutin uskoa henkiolentoihin.
Miksi ”iankaikkisen elämän” pitäisi olla tavoiteltavaa, eihän se ole edes missään mielessä luonnollista? Ei iankaikkisessa elämässä mielestäni ole mitään houkuttelevaa, päin vastoin – pitkäksi saattaisi aika käydä. Kas kun ikuisuus on pitkä aika.
Tulevaisuusvaliokunnan pj. Katri Korolainen kertoo Dino-lehden jutussa kaiken olennaisen, mitä tässä tilanteessa tarvitaan. Juttu on sivulla 18 otsikolla : Kirkkolaiva kääntyy hitaasti.
Joten ruutia ei tarvitse yrittää keksiä uudelleen. Tarvis vain alkaa tapahtua jotain.
Juuri se pienten seurakuntien yhteisöllisyys katoaa, kun luodaan suuria fuusioita. Yhteisöllisyyttä rakentamassa ja siitä huolehtimassa pitää olla tutut ja riittävän pysyvät henkilöt. Ei siihen riitä se, että tilaisuuksia hoitamaan lähetetään emoseurakunnasta joku omalla vuorollaan. Eli juuri tärkein elementti on katoamassa.
Armon ajaksi kaavaillaan, milloin mitäkin kymenlukua. Ne arviot perustuvat vain siihen, millaista eroamisen vauhti on nyt. Monen eropäätökseen vaikuttaa suvun ja läheisten kielteinen asenne.
Tuo voi piankin muuttua ja paljon suurempi romahdus voi alkaa. Emme voi tietää onko aikaa edes kymmentä vuotta.
Välttämätöntä olisi heti tarttua Tulevaisuustoimikunnan mietintöjen laajaan toteutukseen.
Nekään eivät kansankirkkoa enää kykene pelastamaan. Sillä virkamiesten työhön – ja seurakuntalaisten passiiviseen mukanaoloon perustuva toimintamalli kaatuu silti. Muut eivät sitä enää tule pitämään yllä omilla rahoillaan. Kirkon kriisi on upea mahdollisuus muuntaa toimintatapoja ja työntekijöiden identiteetti mahdollistajiksi ja tukijoiksi.
Pekka: ”Monen eropäätökseen vaikuttaa suvun ja läheisten kielteinen asenne.”
Onneksi ihmiset osaavat ajatella jo nykyään omilla aivoillaan ja tehdä itsenäisiä valistuneita päätöksiä. Vielä pari sataa vuotta sitten kirkon lietsoma helvetin pelko tulikivineen ja tulisine järvineen ei enää nykyihmisiin pure. Yhä useammat huomaavat, ettei se ainakaan kirkon jäsenmaksun väärti ole.
Mitä muita syitä jumaluskolla ja kirkkoon kuulumiselle voisi olla kuin helvetin pelko?
Jumalanpalveluksissa käy n vajaa prosentti muissa tilaisuuksissa n 5 % jonkun kerran vuodessa, kirkollisvaaleissa äänestää 10-15%. Kastettujen määrä samoin kuin rippikoulussa kävijöitten määrä vähenee. Se että 30% sanoo uskovansa Jumalaan ei ole sama asia kuin se että he olisivat lojaaleja kirkolle. Päinvastoin , kun kirkkoa aletaan kokemaan sisältäpäin sekulaariksi tai risatiriitojen täyttämäksi niin entiset uskolliset tuntevat että heidän lojaalisuutensa ei merkitse kirkolle mitään ja heistä tulee yksityisuskonnollisia.
Kimmo: ” Mitä muita syitä jumaluskolla ja kirkkoon kuulumiselle voisi olla kuin helvetin pelko?”
Suomen maata kun olemme kierrelleet, siellä sun täällä, niin kirkon toiminnassa aina on ollut tilaa ja sieltä löytyy helposti suuri ystäväpiiri. Yksinäisyyshän on yksi pahimpia ongelmia maassamme.
Se joka tulee toimintaan mukaan ei tarvitse yksinäisyydestä kärsiä. Tosin se vaatii jonkinverran omaa aktiivisuutta, kun kirkon porukat ei aina oivalla ottaa uusia riittävästi huomioon. Yksi tärkeä syy kuulua kirkkoon on se hyvä ystäväpiiri, joka kirkosta löytyy. Ne jotka siitä saavat nauttia, eivät ihan heti ole eroamassa. Mitä syytä siihen voisikaan silloin olla?
Pekka unohdat tyystin sen että suomessa oli piiiitkääään uskonto pakko eli oli pakko kuulua luterilaiseen kirkkoon, nyt kun tuota pakkoa ei ole niin on aivan eriasia ”kuulua” kirkkoon.
Entä Ismo malisen esille tuoma ””Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Niinkuin oksa ei voi kantaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, niin ette tekään, ellette pysy minussa.” Joh.15:4”
Mikä oli vuosisatojen hedelmä tuosta luterilaisuuden ajasta suomessa, eikö sen loppupuolella ollut sisällissota, siis kuinka ”kristityt” voisivat sotia keskenään, tunnistetaanko heidät keskinäisestä rakkaudesta?
Miksi ihminen ei ”näe” omassa elämässä (uskossa) mitään vikaa vaikka historia todistaa täysin sen kauheudet ja rakkaudettomuuden?
Kun usko on oikea, siitä seuraa, että ihminen näkee elämässään jatkuvasti vikaa ja rakkaudettomuutta. Vaikka sodan kauheudet onkin voinut välttää, keskinäisessä rakkaudessa on aina paljon parantamisen varaa. Sitähän kristillinen kilvoitus on, että koettaa raadollisuudestaan huolimatta toteuttaa Jumalan tahtoa niin pienissä kuin suurissakin asioissa.
Mistä Ari päättelet että unohtaisin jotain. Kyse tässä ei ole jostain pikku unohduksista , vaan suureta kokonaisuudesta.
Vähäisiä yksityiskohtia on tuo uskontopakko, jonka tähden kaikkien oli pakko myös käydä kirkossa.
Joten aika vähäistä taisi olla sata vuotta sittenkin, monen sitoutuminen kirkon oppiin. Joten turha kai sinun on sitä taas kerran tuoda esiin.
Toinen pieni, mutta ei kovin vähäinen muutos on siinä ettei kouluopetuksessa uskonto näyttele enää mitään merkittävää osaa. Niinpä rippikouluun tulevilla lapsilla ei ole uskonasioista yhtään mitään pohjatietoa. Sitten saman tien aletaan opettaa jostain Jumalasta ja Jeesuksesta. Aivan kuin nuoret tietäisivät mistä oikeasti on kyse. Pidetään ne 80 oppituntia. Sillä ei ole sitten mitään väliä, oppiiko nuori näitä asioita. Nuoret elävät leirin läpi ihan toisessa ulottuvuudessa, kuin ohjaajat.
Ohjaajien aika menee täysin leirin toiminnan läpiviemiseen. Nuorten henkilökohtaiseen kohtaamiseen ei jää aikaa. Sitten leirin jälkeen nuoria ei kirkon toiminnassa enää nähdä ja sitä pidetään normaalina. Ei tuo systeemi sitouta nuoria kirkon oppiin eikä elämään. Silti rippikoulua pidetään hyvin tärkeänä kirkon toimintona. Miksiköhän?
Lutherin aikana oli normaalia myös se, että valtaapitävät elivät helppoa elämää ja muut kustansivat sen kaiken. Se oli silloin normaalia elämää. Nyt tasa-arvon aikakautena se ei enää onnistu.
Leipäjonoista ruokaa hakevat kansalaiset eivät ole kiinnostuneita pitämään yllä kirkon varallisuutta.
Hartauksien pitäminen näissä yhteyksissä on sopimatonta. Kuulijat pakotetaan kuuntelemaan, jotta saavat leipää.
Kirkon piirissä on paljon muutakin sellaista ajattelemattomuutta, jossa ei nähdä, eikä edes yritetä tavoittaa sitä näköalaa, josta tavallinen kansalainen kirkon toimintaa katselee. Puuttuu, välttämätön asiakaslähtöisyys. Siellä missä se on otettu huomioon, syntyy heti kiinnostusta ja vetovoimaa.
Kirkon on ollut tarpeetonta pohtia näitä kysymyksiä. Eikä tarvetta ole vieläkään, koska kansankirkon luhistumisesta vaietaan. Kirkossahan on vanha perinne laittaa ongelmat maton alle. Siellä ne voivat ihan rauhassa elää omaa elämäänsä. Sinne tämä kansankirkon kuolemakin tungetaan. Kuinkahan kauan se siellä kykenee piileskelemään?
Olisikohan yksi perusongelma siitä, että yhteiskunta hoitaa teologisen opetuksen kirkon puolesta. Opetus voi tällöin tähdätä pelkkien kirkon rakenteiden ylläpitämiseen. Eikä siihen mihin tarkoitukseen nuo rakenteet on aikanaan tehty. Onko pelkistä rakenteista muodostunut se kirkko jonka tunnemme?
…Kuitenkin, kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä. (Luuk.18:8)
Tuossa luvussa puhuu myös siitä, kuinka ihmiset luottavat itseensä ja pitävät itseään riittävinä ja oikeudenmukaisina, niin etteivät tarvitse Jumalaa mihinkään.
Eikös tuo ole myös juuri tämän ajan ilmiö? Silti masennus, riittämättömyyden ja kykenemättömyyden tunne valtaa alaa kaikkialla. Voi meitä ihmisiä.
Pekka toteat seuraavasti:””Vähäisiä yksityiskohtia on tuo uskontopakko, jonka tähden kaikkien oli pakko myös käydä kirkossa. Joten aika vähäistä taisi olla sata vuotta sittenkin, monen sitoutuminen kirkon oppiin. ””
Miten määrittelet tämän ”sitoutumisen kirkon oppiin”?
Näkyykö se arkielämässä?
Entä kun aikojen saatossa on kirkon kanta esim avioliittoon (voidaan vihkiä eronneita monta kertaa) ja homouteen muuttunut niin onko nämä merkkejä väärästä sitoutumisesta kirkon oppiin? Siis onko jompikumpi (salliva vai kieltävä) oikein kirkon opin mukaan?
No vastaa Ari taas kysymykseen, jonka esitit.