NYT KESKUSTELUKIN SALLITTU
Mietin vieläkin kysymystä, josta kirjoitin pitemmän esseen Kotimaa lehteen syyskuussa otsikolla ”Suomen kirkon kohtalonkysymys”. Syitä on useita: Seurakuntien luku luterilaisessa kirkossa on muutamassa kymmenessä vuodessa pudonnut noin kuudestasadasta vähän yli kolmeensataan. Siis noin puoleen. Entisessä ”omassa” eli kotiseurakunnassa ei srk-liitoksen tuomiin ongelmiin ole löydetty ratkaisua, Ja Uudenkaupungin seurakuntaan tuomiokapoituli suunnittelee lisää liitoksia. Ennestään siihen on liitetty Pyhämaa, Lokalahti ja Kalanti. Ja nyt kapituli haluaisi liittää samaan vielä Vehmaan, Taivassalon, Kustavin ja Pyhärannan. Pakottaa yhteen kahdeksan seurakuntaa ja niiden kymmenen kirkkoa!
Liittäjien usko voi olla luja, mutta onko siinä järkeä? Kysymys ei ehkä Sinua kiinnosta. Heille, joita kiinnostaa, taltioin tähän syyskuisen lehtikirjoitukseni:
”Mikä on kirkon idea? Tai kirkon ydin? Onko se – korkeasti ilmaistuna – armo? Vai anteeksiantamus? Lähimmäisenrakkaus? Vai Jumalan sana, Raamattu? Eikö kirkon idean tai ytimen voi kertoa yhdellä sanalla: Seurakunta.
Ja mikä sitten on seurakunta? Sitä voi kuvailla monella eri tavalla. Seurakunta oli Suomessa koko maan kattava hallinto-yksikkö yli 1800-luvun puolivälin. Vasta autonomian ajalla, vuonna 1865 tuli seurakunnan rinnalle kunta, kuten sanotaan maallinen hallinto. Kummankin lukumäärä oli noin puoli tuhatta. Ja kun isoja yksikköjä jaettiin, oli seurakuntia yli kuusisataa.
Vielä 2000-luvun alussa oli seurakuntien lukumäärä 587. Vuonna 2008 se oli 515 ja 2015 enää 412. Viime vuonna seurakuntia oli 354, eli määrä on vähentynyt lähes puoleen. Tämä seurakunnan alueellinen ja jäsenmäärien kasvu on kirkkohistoriallinen, dramaattinen muutos, joka säteilee kaikkeen siihen, mitä kirkossa tapahtuu.
Kirkon historian alussa olivat uskon yhteisöt pieniä. Uuden testamentin seurakuntien koko oli joitakin kymmeniä tai korkeintaan satoja jäseniä. Ne antavat meille mallin. Hyppäys tämän päivän tuhansien tai kymmenien tuhansien jäsenten seurakuntiin on valtava.
Käännekohtana meillä oli tuo vuosi 1865. Sen jälkeen monet kappeliseurakunnat itsenäistyivät. Vielä 1900-luvun alussa vaikutti pienkirkko-liike ja trendinä oli seurakuntien pienentäminen. Siinä mielessä on viimeisten vuosikymmenien suunta ollut päinvastainen. Merkittävää samalla on, että hallinnon mallina on kirkossa jo kauan ollut kuntatalous.
Suuri määrä esimerkkejä eri puolilta Suomea. Saloon liitettiin Halikko, Kiikala, Kisko, Kuusjoki, Muurla, Perniö, Pertteli, Suomusjärvi ja Särkisalo. Eikä ”pienten” seurakuntien liitoksen nimeksi tullut pitkän historian Halikko tai Perniö, vaan Salo. Kirkkohallituksen linja on liitoksissa ollut horjuva. Salon mallilla ei toimittu Naantalissa, vaan vanhat Rymättylä ja Merimasku säilyivät seurakuntina, osana Naantalin srk-yhtymää.
Päämallina on kirkolla kuitenkin ollut monen seurakunnan yhdistäminen yhdeksi. Esimerkkinä Mikkelin hiippakunnan Suomenniemi, joka ilman lainausmerkkejäkin oli pieni. Oman kirkollisen urani huippu oli, kun 80-luvulla olin koko Suomenniemen kirkkoherra. Sen jäsenmäärä oli noin tuhat; tietoisesti valitsin pienen seurakunnan.
Seurakunta oli vireä, sen musiikkitoiminta tavallista vireämpää. Lähetystyössä ja Kirkon Ulkomaanavun tukemisessa oli seurakunta hiippakunnan aktiivisimpia.
Tällä vuosituhannella virisi ajatus liittää seurakunta Ristiinaan. Lopulta molemmat liitettiin Mikkelin tuomiokirkkoseurakuntaan. Jos puhuttaisi naimakaupasta, niin köyhä Suomenniemi ei miniänä ollut. Kaikki kiinteistöt olivat hyvässä kunnossa. Seurakunnalla oli monta sataa hehtaaria hyvin kasvavaa metsää ja kilonmetrikaupalla tonttimaata Saimaan ja Kuolimon rannoilla. Kaiken lisäksi vielä merkittävä osakesalkku Suur-Savon Sähkön osakkeita (monen kymmenen miljoonan euron arvosta).
Liitossopimukseen kirjattiin viikottaisten jumalanpalvelusten pitäminen ja osa-aikaisen kanttorin viran säilyminen. Myös pappi on osa-aikainen, mikä noin seitsämänsadan jäsenen vuoksi on ymmärrettävää.
Yhdistyminen tehtiin vuoden 2013 alusta. Ja mitä sitten tapahtui? Suomenniemellä on vanha ja kaunis hautausmaa. Jo ensimmäisenä kesänä ilmestyi haudoille suuri määrä ilmoituksia. Haudat olisi ”laitettava kuntoon”, tai ne siirtyisivät Mikkelin haltuun. Tilan puutetta hautausmaalla ei ole.
Paljon pahempaa oli tulossa. Kirjallisen sopimuksen vastaisesti ja siitä neuvottelematta, aluksi edes ilmoittamatta Mikkeli lopetti 15 vuotta tehtävässä palvelleen kanttorin viran. Mikä tarkoitti kirkkokuoron ja lasten musiikkitoiminnan loppua.
Jeesuksen neuvo Matteuksen evankeliumissa on, ettei hänen seuraajiensa tule toimia ”herroina halliten”. Mistä tulee kirkkoon moinen vallan kopeus? Iso määrää pientä ja leikkaa hänen toiminnan mahdollisuuksiaan. Näin, vaikka tässä tapauksessa ei ollut edes raha kysymyksessä. Ja kuka tällaisen huonon hallinnon korjaa? Paperilla tuomiokapituli, mutta käytännössä ei aina sekään.
Vielä uudestaan: Mikä on seurakunta? Se on ennen muuta yhteisö, hengellinen jumalanpalvelus-yhteisö. Tilastot kertovat ja kaikkien tiedossa on, kuinka kirkkokäynnit liitosten jälkeen säännönmukaisesti laskevat ja usein romahtavat. Eikö tämä päättäjille osoita, että tämä on tuhon tie?
Samalla selvää on, että ajan myötä myös rakenteet muuttuvat. Alkuseurakuntien muutaman sadan ihmisen jäsenistöihin on tuskin paluuta. Tai sitten se tapahtuu vasta suuren kirkosta eroamisen aallon jälkeen.
On toinenkin tie, jota kirkkohallitus haparoiden, silloin tällöin on seurannut. Mietintöjä on tehty paljon, hyllymetreittäin. Johtoajatuksena osassa niitä on ollut, että seurakuntien taloutta ja hallintoa on pakko keskittää.
Käyhän se järkeen. Parinkymmenen tuhannen työntekijän laitosta ei voi perustaa hurskaisiin toiveisiin. Tosin sekään ei tapahdu itsestään. Kun taannoin seurakuntien taloustoimistoja lopetettiin ja yhdistettiin koko kirkon virastoksi oli tavoitteena isot säästöt. Näin ei käynyt, vaan menot kasvoivat miljoonilla.
Kirkollisen keskustelun keskiössä ovat jo kauan olleet sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset. Se on ajan haaskausta ja merkitsee kirkon etsikkoajan menettämistä. Missä mennään? Mistä on kysymys? Seurakunta ei ole kunta. Seurakunnan ytimessä ei ole talous eikä hallinto, eikä sitä niitä uudistamalla voida reformoida.
Seurakunta on ihmisten yhteisö ja nimenomaan hengellinen yhteisö. Jäsenten ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä – eivätkä he ole, se olisi mahdottomuus. Riittää kun hyväksymme toisemme eli toistemme erilaisuuden. Niin Jeesus kuin Paavali kehottavat meitä rakastamaan toinen toisiamme. Se on hyvä tavoite, vaikka emme siihen aina pääse. Mutta, ellei toisen erilaisuutta voida hyväksyä, käy kirkolle niin kuin Jeesus sanoi käyvän itsensä kanssa riitautuvalle kaupungille.
(Kirjoitus on julkaistu Kotimaa-lehdessä 13.09.2024)
Kirjoitin tämän tekstin loppukesästä, Kotimaa julkaisi sen syksyllä ja nyt – lopulta – saan sen jakoon netti-Kotimaan sivuille niin, että sitä voi kommentoida, olla samaa tai eri mieltä. Huh huh. Näin vanhuksena ei tietokoneen, kannettavan käyttö ole enää aivan yksinkertaista. Olen Kotimaahan ja myös kotimaa24:ään ja nyt sen modernisoituun seuraajaan kirjoittanut tosi kauan, mutta tämän viimeisen uudistuksen jälkeen en millään meinannut löytää tuota ”sallitaan keskustelu” näppäintä, enkä vieläkään käsitä, miksi se oikein erikseen piti sallia. Kiitos Herran, että sokeakin kana lopulta löysi jyvän. Itse asia ei kuitenkaan ole vanhentunut, kirkkohallitus ja kirkolliskokous kulkevat Zetorien tai ehkä Ponssen koneitten lailla eteenpäin ja metsää kaatuu.
Olen kerrankin samaa mieltä (useimmista) tässä mainituista asioista. Seurakuntien tulisi olla pienehköjä, hallinto ja erilaiset ohjeistukset soveltamisohjeineen minimoida. Juuri se, että seurakunta on kuin kunta, on iso ongelma. Hallinnon työmäärä pienemmissä seurakunnissa on suhteellisesti paljon raskaampi kuin isommissa, vaikka pienemmissä seurakunnissa voi olla suhteellisesti enemmän seurakuntalaisten aktiivisuutta. Tosin ei välttämättä: sopuvaalien yleistyminen ja kirkollisvaalien äänestysprosentin lasku kertovat karua kieltään seurakunnallisesta todellisuudesta.
MARKO,
Omasta seurakunnan työntekijänä olosta ja kokemuksista on jo yli kymmenen vuotta, siksi sen todistus-arvo on vähentynyt. Sen kuitenkin vielä muistan, että työn puitteisiin, sen reunaehtoihin kulunut aika koko ajan lisääntyi. Joka paikassa on se perustyö, perustehtävä ja sitten ne sivukysymykset, jotka kuitenkin oli pakko hoitaa. Kuten esimerkiksi matkalaskut. Se tuli koko ajan työläämmäksi. Sitä en enää joutunut kokemaan, kun kirkkohallitus viisaudessaan (lue: tyhmyydessään) keskitti seurakuntien talouden valtakunnallisesti. Byrokratia lisääntyi ja kulut kasvoivat.
Heikki P. Seurakuntien hallinto on tullut jatkuvasti työläämmäksi viimeisten 15 vuoden aikana. Virkatodistuksia ei enää kirjoitella, mutta erilaiset Kirkkohallituksen suoltamat ohjeistukset ovat lisääntyneet. Minun näkökulmastani kirkkoherra on seurakunnan hallinto-, henkilöstö-, ja toiminnanjohtaja, jolla on myös hengellisiä sivutoimia. On kirkkoherran persoonasta ja työhalusta kiinni, kuinka pitkiä työpäiviä on valmis tekemään.
Marko, niin uskon käyneen. Ja kuitenkin se mitä kerrot koskee muitakin pappeja ja työntekijöitä kuin kirkkoherraa. Seurakunnassa pahimmillaan kaikki työt ovat tekijänsä räätälöimiä, eikä perustehtävän, vaan oman mielen mukaan.
Omana kirkkoherrakautenani koetin painottaa työtä sielunhoidon suuntaan, elikkä ihmisten kohtaamisen ja vuorovaikutuksen suuntaan ja se oli mielestäni mahdollista.
Jollei tulevaisuuteen varauduta, niin ei jää muita vaihtoehtoja, kuin ottaa se vastaan blogin kuvauksen mukaisena.
Katse on viisasta suunnata pitkälle tulevaisuuteen nyt, jotta kykenemme säilyttämään toimintakykyisen kirkon. Suuri hankaluus siinä on se, että aina on odotettavissa vastustus , jos mikä tahansa toiminta päätetään lopettaa. On siihen syynä mikä syy tahansa. Näin muutosjohtaja joutuu kohtaamaan ylimääräisiä paineita. Tuskin kirkosta löytyy niitä, jotka uskaltavat katsoa tulevaisuuteen ja toimia näkemänsä mukaisesti. Paljon helpompaa on antaa asioiden mennä omalla painollaan. Kirkkolaivalle se merkitsee pohjaan menoa.
Pappien työpaine monissa seurakunnissa on jo pelkkien monien hautajaisten tähden kuormittavaa.
Sen lisäksi kaikki muut työstä ja elämästä nousevat paineet, joten paineita on jo muutenkin ihan riittävästi. Piispoilla on hyvin vähän mahdollisuutta puuttua seurakuntien toimintaan. Onko olemassa jokin taho, joka kykenisi ajoissa
korjaamaan kirkkolaivan suunnan ? Siihen kysymykseen jos löytyisi vastaus, niin se olisi jo puoli voittoa.
Pekka P. Omien havaintojeni mukaan aika monet, jotka katsovat tulevaisuuteen ja toimivat näkemänsä mukaisesti, suunnittelevat jollakin aikataululla irtautumista kansankirkosta ja sen rakenteista, koska ovat menettäneet luottamuksensa kansankirkon hengellisen linjattomuuden vuoksi. Tämä ei tietenkään ole koko kuva, mutta osa sitä.
Ainoa vaihtoehto on palata Jumalan sanaan . Siinä on lupaukset , Herra huoneen rakentaa ! Eikö vastuu ole kirkon ylipaimenillä , piispoilla ?!
PEKKA, vaikutat totaalisen pessimistiseltä: ”Tuskin kirkosta löytyy niitä, jotka uskaltavat katsoa tulevaisuuteen ja toimia näkemänsä mukaisesti.” Varmasti löytyy ja esimerkiksi tuomiorovasteissa ja pappien kaitsijoissa, piispakunnassa heidän lukunsa on selvästi lisääntynyt. Mutta tietysti isossa omenakorissa on aina monenlaisia hedelmiä.
En usko, että pappien paine johtuisi hautajaisista. Ei vaikka papit hoitavat myös kirkosta eronneitten kristillisiä ruumiinsiunauksia, joista heidän kirkon omien säädösten vuoksi pitäisi pidättäytyä.
Minä en kuulu niihin, sillä ne jotka lähtevät etsimään Jumalan apua tulevat ensin hakemaan sitä kirkosta. Siellä on silloin hyvä olla niitä, jotka ottavat heidät iloiten vastaan.
Minulle ei ole ongelma siinä, että kirkossa ajetaan kaksilla rattailla. Täällä saa valita ne rattaat joista tykkää.
Uusissa yhteisöissä nousee aina esiin yllättäviä ongelmia. Mieluummin pysyn kirkossa. Täällä tiedän miten näistä selviän.
Pekka P. Sinun laillasi ajattelevia on varmasti monia. Kansankirkossa on hyvät puolensa. Mutta mitä sanot niille, jotka kokevat, että kirkossa ei nykyään ole kuin yhdet rattaat, ja jos ne eivät kelpaa, niin osaksi jää veronmaksajan osa ilman vastinetta?
Tunnen konservatiivisia herätyskristittyjä, jotka ovat saaneet kirkkoon kuulumisen itsestäänselvyytenä jo äidinmaidossa. Kun he sitten muuttavat uudelle paikkakunnalle, ainoaksi vaihtoehdoksi koetaan joko Lähetyshiippakunta tai jokin perinteinen vapaaseurakunta, koska ei kerta kaikkiaan saada mitään hengellistä antia kansankirkon paikallisseurakunnalta. ”Muuttoliikettä” kirkosta toiseen tapahtuu toki toisinkin päin.
Tulevaisuuden arvio: Herätysliikkeet , muutamat rakentavat messuyhteisöjä ja alkavat jakamaan ehtoollista ja siitä seuraa pappisoikeuksien poisottamisia , kansankirkko ei erota ketään jäseniä . Moni aktiivikristitty ja kirkon pappi joutuu tekemään päätöksen kirkkoon jäämiseen tai lähtemiseen , koska herätysliikkeiden on ratkaistava kanta pappien vihkimyksiin ja tämä käy viimein painostavaksi olla kansankirkon osallisuudessa. Piispat eivät näytä olevan huolissaan meneillä olevasta järjästäytymisestä .
Mikä on seurakunta :
Kristuksen ruumis myös näkyvällä tavalla jolla on paimen ja joka tuntee lampaansa . Seurakunta uskoo että Herra yksin rakentaa huoneen ja antaa yhteyden ja ykseyden . Seurakunnan malli on suoraan alkuseurakunnasta jossa Srk pysyi apostolien opetuksessa keskinäisessä yhteydessä yhteisessä ehtoollisessa ja jumalanpalveluksessa . Kristus on Srk pää ja hän hallitsee rakkaudella ja tahtoo että rakkaus ilosanoman muodosssa voisi levitä Srk sta maanääriin. Seurakunnan koko on mielestäni paras 60-70 henkeä . Silloin seurakunta pystyy maksamaan paimenelle palkkaa ja seurakuntalaiset osallistuvat seurakunnan toimintaan vapaaehtoisesti omilla armolahjoillaan. Ja tärkeämpi tässä luvussa on se että keskinäinen yhteys heikkenee kun Srk kasvaa liian isoksi . Tämä on henkilökohtainen mielipiteeni ja perustuu kokemuksiin osin . Raamatullisen seurakunta malliin kuuluu että Srk ja paimen on toisella puolella ja Kristus toisella puolella . Ei ole virkapappeutta vaan yleisen pappeuden kautta seurakunta elää moninaista elämää . Se mitä kuuluu paimenelle on sanassa määritelty .
Voisi sanoa että seurakunta on toinen koti ja jäsenet tietävät kuka on hänen paimen ja piispa on .voisi sanoa että luulisi löytyvän kännykästä paimenen nro , jos paimen on minulle tärkeä .
Timo G. Kuvaat hyvin LHPK:n seurakuntaideaalia, tosin seurakuntalaisten lukumäärä voi olla isompikin.
Itse yritän myös pitää niiden ”maan hiljaisten” uskovaisten puolia, jotka haluavat istua kirkon penkissä ja kuunnella luotettavaa Jumalan sanan julistusta, mutta vierastavat ajatusta siitä, että suurin piirtein kaikilla seurakuntalaisilla on jokin palvelutehtävä. Kyselen joskus, mistä löytyisi seurakuntapaikka heille, jotka eivät syystä tai toisesta halua seurakunnasta toista kotia tai perhettä, mutta haluaisivat pitää kiinni tunnustuksellisesta luterilaisuudesta.
Introvertit kokevat joskus LHPK:n liiankin kiinteäksi yhteisöksi. Vapaakirkko toki täytyykin rakentaa seurakuntalaisten oman aktiivisen osallistumisen ja uhraamisen varaan.
TIMO,
suo anteeksi, mutta mielestäni kuvauksesi seurakunnasta on idealistinen, etten sanoisi romanttinen. Niin pieniä seurakunnat eivät Suomessa ole edes helluntai-liikkeessä. Ehkä Lähetyshiippakunnassa ja sitähän kuvauksesi vähän muistuttaa. Lähetyshiippakunnalla on paljon pappeja ja vähän jäseniä.
Herätysliikkeitä meillä on laidasta laitaan ja niin myös niiden opillisuus. Rauhanyhdistyksellä organisatio kiinteistöineen on pitkälle valmis radikaalisiin liikkeisiin.
Marko: ”…vierastavat ajatusta siitä, että suurin piirtein kaikilla seurakuntalaisilla on jokin palvelutehtävä.”
Ei tietenkään kaikilla ole aktiivista palvelutehtävää seurakunnassa, mutta ON omassa elämässään, omassa elämänpiirissään.
Heikki P. Tässä kohden onkin ero kansankirkollis-luterilaisen ja vapaakirkollisen (niin luterilaisen kuin muun sortin) kristillisyyden välillä. Ei riitä, että on palvelutehtävä omassa perhepiirissä vaan ihanne on aktiivinen seurakuntalainen. Toki korostetummin kun puhutaan evankelikaalisesta ja karismaattisesta vapaakirkollisuudesta. Koska ei ole verovaroin palkattuja työntekijöitä vaan kaikki tehdään joko mielekkään talkootyön ja vain pastorit ovat palkattuja tai palkkiotoimisia. Aika moni LHPK:n pastorikin tekee leipätyönsä muualla kuin seurakunnassa. No, olihan Paavalikin teltantekijä, vaikka opetti, että seurakunnan palvelijalla on oikeus saada palkkansa evankeliumista.
Marko, ajattelen että seurakuntaan kuuluu vahvasti vapaaehtoisuus ja käsitän että halu palvella syntyy sisäisestä kutsusta eikä ulkoapäin annettuna kehoituksena . Ei nykyajan työyhteisöissäkään saada ihmisiä sitoutumaan ylhäältä annettuina käskyinä vaan ennemmin niin että ihmiset itse ”keksivät” toimintatavat ja muodot.
Hiljaisella ihmisellä on oikeus olla niin paljon yhteyksissä ja toiminnassa mukana kuin haluaa ja niitä on myös lhpk seurakunnissa että käyvät vain messuissa ja ei niitä kukaan velvoita tekemään mitään . Ihmisen tärkein tarve on kuitenkin tulla kohdatuksi ja nähdyksi ja usein ihmiset tutustuvat ja haluavat jakaa elämäänsä tai ajatuksia . Tänä aikana tietty yksinäisyys ja myös murheet oman elämän tai läheisten suhteen painavat mieltä ja seurakunnalla on tässä tehtävää . Se ei ole oppiasioiden teologisten asioiden työntämistä ensimmäisenä toiselle ,vaan aitoa kohtaamista . Minä olen kokenut sen vapauttavana että voi iloisesti vaan kutsua ihmisiä seurakuntaan tai siellä kohdata uusia ja antaa Jumalan tehdä se työ . Jukka Norvanto sanoi jossain että yrittää olla teologisissa kysymyksissä aloittamatta keskustelua ennen kuin toinen kysyy ja varmaan ihan hyvä periaate . Keskinäinen yhteys on Kristuksessa mutta siihen kuuluu meidän ihmistason yhteys . Ja se on rikkautta että vaikka kaikki ihmiset voi olla hyvinkin erilaisia siksi kun Jumala on ne luotu ihan ainutlaatuisiksi ja silti ne ovat yhtä Kristuksessa .
Mitä sanoisin niille, jotka eivät kirkosta löydä kaipaamaansa hengellistä elämää. Omaa asennettani kirkkoa kohtaan ilmeisesti helpottaa aseteeni pappeutta kohtaan. Naispappeus eikä suvaitsevaisuus tuota minulle ongelmia aseteeni tähden. Käsitän pappeuden tehtävänä, jota papit hoitavat. Samaan tapaan, kuin itse olin verotoimiston vahtimestarina hoitamassa omia tehtäviäni. Tehtäväni antoi minulle suuren arvovallan. Samoin papeilla on arvovaltansa tehtävän tähden. Heidän tulee se hoitaa työnantajansa ohjeistuksen mukaan ja niin he toimivat. Kukin omalla tavallaan ja lahjoillaan. En ole vastuussa siitä, miten he työnsä hoitavat. Eikä se vaikuta olennaisesti minun hengelliseen elämääni, josta olen itse vastuussa. Siksi pyrin käymään kirkossa joka pyhä, jotta saan sen taivaallisen kosketuksen joka jumalanpalveluksen rikkaassa sisällössä on kätkettynä. Se miten papit kukin omalla persoonallisella tavallaan jumalanpalveluksen toteuttavat ei ole niin merkittävää, kuin se että itse muistan pyytää kirkkoon mennessäni että saanhan sen siunauksen, joka minulle on varattuna.
Pekka P. Edustat varsin tyypillistä pietistis-yksilöllistä uskonkäsitystä, jolle ”ulkoiset” asiat ovat toisarvoisempia. Me konservatiivis-tunnustukselliset luterilaiset ymmärrämme uskon ja seurakunnan suhteen virkoineen eri tavoin.
MARKO: ”Me konservatiivis-tunnustukselliset luterilaiset…” Kumpi Jeesuksella painottui, oppi vai elämä? Ja mikä oli Jeesuksen suhde kirjanoppineisiin?
Heikki. ”Ellei toisen erilaisuutta voida hyväksyä,” niin kävisikö perinteinen suomalainen nationalismi? Aikoinaan ylipäällikkö Mannerheim lopetti ensimmäisen päiväkäskynsä talvisodan alkaessa sanoihin ”me taistelemme kodin, uskonnon (perinteisten arvojen) ja isänmaan puolesta”.
Mutta mikäli ajatellaan nykyisin näin onko se enää ”vieraanvaraista” ja ovatko nämä menneisyyden kaikuja joita nykyään on alettu vierastaa kuten arkkipiispa Tapio Luoma kyselee itsenäisyyspäivän puheenvuorossaan.
Mikäli nykyään haluaa päästä ”suosioon,” täytyneekö meidän kaikkien heiluttaa valtavirran samanmielisyys-korttia. Hyvä kysymys; ”Onko kirkon etsikkoaika mennyt? Toivotaan, ettei. Mutta. Ajattelen – olen turvallisuusuhka – Henrik Tikkanen…ja Kiljunen.
KOSTI,
haluatko täydentää Mannerheimin päiväkäskyä perunteisillä arvoilla? Ja kenen perinteisillä arvoilla? Uskontoa on tulkittu eri aikoina ja tilanteissa kovin monin eri tavoin. Nationalismi ei kristinuskon arvoihin kuulu. Kristinusko ei ole kansallista, vaan kansojen välistä.
Juuri tätä meidän aikaamme ei leimaa rauhantahto vaan militarismi. Ja jos kaikki kansat vahvistavat aseitaan, mistä se on pois?
Kirkossa kaiketi yritetään tehdä rakenneuudistus tämän kirkolliskokouksen aikana. Sen idea lienee viedä hallinto ja talous nykyistä isompiin yksiköihin, esim rovastikunta- tai jopa hiippakuntakokoon. Toiveena on saada säästöjä. Tehdä kirkon oma sote. Samalla puhutaan kyllä toiminnan viemisestä pienempiin yksiköhin mutta sen eteen ei tulla tekemään mitään konkreettista ja niinpä reaalimaailmassa saadaan aikaan vain hallinnollinen muutos, joka lässäyttää nyyisenkin yhteisöllisyyden. Olen nähnyt saman kuvion niin monta kertaa esim juuri seurakuntaliitoksissa ja muissa rakenneratkaisuissa, että en jaksa uskoa muuhun. Yllätyn kyllä mielelläni positiivisesti!
Mallissa on ilmeisiä heikkouksia, joihin Heikki ansiokkaasti viittaa. Suuruus ei todellakaan tuo säästöjä vaan vain lisää byrokratiaa. Ja seurakuntaan rakenne sopii erityisen huonosti, koska se vieraannuttaa ihmiset entisestään. Mutta jos ennustaa saa, niin rakenneratkaisu kuitenkin tulee. Tämä johtuu siitä, että kellään kirkon johdossa ei ole visiota siitä, miten seurakunta yhteisönä saataisiin toimimaan ja niinpä ainoaksi tieksi eteenpäin näyttäytyy hallinnollinen ratkaisu. Tämä on valitettavaa, mutta niin se tulee menemään. Ehkä kirves on jo laitettu puun juurelle ja kuljemme vääjäämättä kohti tuomiota?
Taustalla on vuosikymmenten kehitys, jossa kirkon johtopaikoille on valikoitunut hallinto-osaajia ja virkamiehiä. Visionäärit, uudistajat, luovat persoonat ja muut vastaavat ovat jo kauan karsiutuneet ja niinpä johdon ratkaisut on tuomittu olemaan puhtaan byrokraattisia. Tätä vielä pahentaa se, että johtamisen malli ja esikuva tulee kunta- ja yhteiskuntamaailmasta eikä esimerkiksi dynaamisista yhteisöistä tai yritysmaailmasta.
Kirkon johto, todistakaa ja osoittakaa, että olen väärässä! Olen mielelläni väärässä tässä asiassa.
TIMO, suurin piirtein olen kanssasi samaa mieltä. Ja se rakenneuudistus, puolittamalla seurakuntien luku on se jo pitkälle tehty. En kuitenkaan luopuisi vielä toivosta. Ehkä vähitellen silmät avautuvat ja nähdään, ettei kirkko ole valtio eikä seurakunta kunta. Seurakunta on hengellinen yhteisö ja kirkolliskokouksen tehtävä olisi nähdä se NYT ja lopettaa keskustelu opillisista kiistoista, kuten avioliitoista. Raamatussa on monia avioliittokäsityksiä, eikä valtio ole ottanut käsityksiään kirkolta, vaan kirkko valtiolta, jos Raamattua ja kirkon historiaa luetaan.
Toisaalta jos hallinto ja talous ja muut ”tausta-asiat” hoidetaan jatkossa nykyistä suuremmissa yksiköissä, se mahdollistaisi suuremman määrän toiminnallisia seurakuntia – jos sellaiselle halutaan antaa tilaa. Nyt kirkon rakennemuutos on ollut re-aktiivista (muden muutoksiin reagoimista, mm. kuntaliitokset ja talous) tai ajopuuteorian mukaista ajautumista. Siinä on syntynyt juuri se vahinko, että on muodostettu ”seurakuntia”, jotka eivät ole seurakuntia seurakunnan idean mukaisessa mielessä vaan juuri talouden ja hallinnon suuria yksiköitä. On puuttunut seurakuntateologinen visio eli mitä ja millainen seurakunnan pitäisi olla. Yhtenä pääideana suurissa yksiköissä on pyrkiä järjestämään ”kirkolliset palvelut” mahdollisimman sujuvasti ja kustannustehokkaasti. Tämä on myös hyvin työntekijäkeskeistä. Isojen seurakuntayksiköiden aluemallit ovat hyvin puutteellisia, koska toiminnan perusajatus nousee em. ajatuksesta eli keskusjohtoisesta mallista.
Apostolien viitoittama tie on etsiä Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurkautta ja kaikki hallinto ja muut asiat kyllä hoituu . Ensimmäinen ajatus ja tunnustus on että me ihmiset emme kykyne luomaan yhteyttä eikä rakaaudellista ilmapiiriä millään keinoilla tai päätöksillä . On vain sana ja siihen meidän omatuntomme tulisi olla sidottu ja yhtälöksi meille jää vain armo .
Se on liian yksinkertainen ihmisjärjellä käsittää . Voisi sanoa että meidän tulisi ”siivota” uskosta pois kaikkea monimutkaisuutta ja väärää uskonnollisuutta. Ihmisten kohtaaminen on luonnollista , nähdä ”perheen jäseniä ” . Yhteys synnyttää myös rukousta toisten puolesta kun näämme että kaikki Jumalan lapset kantavat joitakin taakkoja aina välillä . Olisi tärkeää että aina rukoillaan paimenen ja seurakuntalaisten puolesta päivittäin ja yhteydessä myös Jumala käyttää niitä lahjoja mitä Jumala on jokaiselle antanut. Ajatus erotessa ”rukoillaan kunnes kohdataan”