NYT KESKUSTELUKIN SALLITTU
Mietin vieläkin kysymystä, josta kirjoitin pitemmän esseen Kotimaa lehteen syyskuussa otsikolla ”Suomen kirkon kohtalonkysymys”. Syitä on useita: Seurakuntien luku luterilaisessa kirkossa on muutamassa kymmenessä vuodessa pudonnut noin kuudestasadasta vähän yli kolmeensataan. Siis noin puoleen. Entisessä ”omassa” eli kotiseurakunnassa ei srk-liitoksen tuomiin ongelmiin ole löydetty ratkaisua, Ja Uudenkaupungin seurakuntaan tuomiokapoituli suunnittelee lisää liitoksia. Ennestään siihen on liitetty Pyhämaa, Lokalahti ja Kalanti. Ja nyt kapituli haluaisi liittää samaan vielä Vehmaan, Taivassalon, Kustavin ja Pyhärannan. Pakottaa yhteen kahdeksan seurakuntaa ja niiden kymmenen kirkkoa!
Liittäjien usko voi olla luja, mutta onko siinä järkeä? Kysymys ei ehkä Sinua kiinnosta. Heille, joita kiinnostaa, taltioin tähän syyskuisen lehtikirjoitukseni:
”Mikä on kirkon idea? Tai kirkon ydin? Onko se – korkeasti ilmaistuna – armo? Vai anteeksiantamus? Lähimmäisenrakkaus? Vai Jumalan sana, Raamattu? Eikö kirkon idean tai ytimen voi kertoa yhdellä sanalla: Seurakunta.
Ja mikä sitten on seurakunta? Sitä voi kuvailla monella eri tavalla. Seurakunta oli Suomessa koko maan kattava hallinto-yksikkö yli 1800-luvun puolivälin. Vasta autonomian ajalla, vuonna 1865 tuli seurakunnan rinnalle kunta, kuten sanotaan maallinen hallinto. Kummankin lukumäärä oli noin puoli tuhatta. Ja kun isoja yksikköjä jaettiin, oli seurakuntia yli kuusisataa.
Vielä 2000-luvun alussa oli seurakuntien lukumäärä 587. Vuonna 2008 se oli 515 ja 2015 enää 412. Viime vuonna seurakuntia oli 354, eli määrä on vähentynyt lähes puoleen. Tämä seurakunnan alueellinen ja jäsenmäärien kasvu on kirkkohistoriallinen, dramaattinen muutos, joka säteilee kaikkeen siihen, mitä kirkossa tapahtuu.
Kirkon historian alussa olivat uskon yhteisöt pieniä. Uuden testamentin seurakuntien koko oli joitakin kymmeniä tai korkeintaan satoja jäseniä. Ne antavat meille mallin. Hyppäys tämän päivän tuhansien tai kymmenien tuhansien jäsenten seurakuntiin on valtava.
Käännekohtana meillä oli tuo vuosi 1865. Sen jälkeen monet kappeliseurakunnat itsenäistyivät. Vielä 1900-luvun alussa vaikutti pienkirkko-liike ja trendinä oli seurakuntien pienentäminen. Siinä mielessä on viimeisten vuosikymmenien suunta ollut päinvastainen. Merkittävää samalla on, että hallinnon mallina on kirkossa jo kauan ollut kuntatalous.
Suuri määrä esimerkkejä eri puolilta Suomea. Saloon liitettiin Halikko, Kiikala, Kisko, Kuusjoki, Muurla, Perniö, Pertteli, Suomusjärvi ja Särkisalo. Eikä ”pienten” seurakuntien liitoksen nimeksi tullut pitkän historian Halikko tai Perniö, vaan Salo. Kirkkohallituksen linja on liitoksissa ollut horjuva. Salon mallilla ei toimittu Naantalissa, vaan vanhat Rymättylä ja Merimasku säilyivät seurakuntina, osana Naantalin srk-yhtymää.
Päämallina on kirkolla kuitenkin ollut monen seurakunnan yhdistäminen yhdeksi. Esimerkkinä Mikkelin hiippakunnan Suomenniemi, joka ilman lainausmerkkejäkin oli pieni. Oman kirkollisen urani huippu oli, kun 80-luvulla olin koko Suomenniemen kirkkoherra. Sen jäsenmäärä oli noin tuhat; tietoisesti valitsin pienen seurakunnan.
Seurakunta oli vireä, sen musiikkitoiminta tavallista vireämpää. Lähetystyössä ja Kirkon Ulkomaanavun tukemisessa oli seurakunta hiippakunnan aktiivisimpia.
Tällä vuosituhannella virisi ajatus liittää seurakunta Ristiinaan. Lopulta molemmat liitettiin Mikkelin tuomiokirkkoseurakuntaan. Jos puhuttaisi naimakaupasta, niin köyhä Suomenniemi ei miniänä ollut. Kaikki kiinteistöt olivat hyvässä kunnossa. Seurakunnalla oli monta sataa hehtaaria hyvin kasvavaa metsää ja kilonmetrikaupalla tonttimaata Saimaan ja Kuolimon rannoilla. Kaiken lisäksi vielä merkittävä osakesalkku Suur-Savon Sähkön osakkeita (monen kymmenen miljoonan euron arvosta).
Liitossopimukseen kirjattiin viikottaisten jumalanpalvelusten pitäminen ja osa-aikaisen kanttorin viran säilyminen. Myös pappi on osa-aikainen, mikä noin seitsämänsadan jäsenen vuoksi on ymmärrettävää.
Yhdistyminen tehtiin vuoden 2013 alusta. Ja mitä sitten tapahtui? Suomenniemellä on vanha ja kaunis hautausmaa. Jo ensimmäisenä kesänä ilmestyi haudoille suuri määrä ilmoituksia. Haudat olisi ”laitettava kuntoon”, tai ne siirtyisivät Mikkelin haltuun. Tilan puutetta hautausmaalla ei ole.
Paljon pahempaa oli tulossa. Kirjallisen sopimuksen vastaisesti ja siitä neuvottelematta, aluksi edes ilmoittamatta Mikkeli lopetti 15 vuotta tehtävässä palvelleen kanttorin viran. Mikä tarkoitti kirkkokuoron ja lasten musiikkitoiminnan loppua.
Jeesuksen neuvo Matteuksen evankeliumissa on, ettei hänen seuraajiensa tule toimia ”herroina halliten”. Mistä tulee kirkkoon moinen vallan kopeus? Iso määrää pientä ja leikkaa hänen toiminnan mahdollisuuksiaan. Näin, vaikka tässä tapauksessa ei ollut edes raha kysymyksessä. Ja kuka tällaisen huonon hallinnon korjaa? Paperilla tuomiokapituli, mutta käytännössä ei aina sekään.
Vielä uudestaan: Mikä on seurakunta? Se on ennen muuta yhteisö, hengellinen jumalanpalvelus-yhteisö. Tilastot kertovat ja kaikkien tiedossa on, kuinka kirkkokäynnit liitosten jälkeen säännönmukaisesti laskevat ja usein romahtavat. Eikö tämä päättäjille osoita, että tämä on tuhon tie?
Samalla selvää on, että ajan myötä myös rakenteet muuttuvat. Alkuseurakuntien muutaman sadan ihmisen jäsenistöihin on tuskin paluuta. Tai sitten se tapahtuu vasta suuren kirkosta eroamisen aallon jälkeen.
On toinenkin tie, jota kirkkohallitus haparoiden, silloin tällöin on seurannut. Mietintöjä on tehty paljon, hyllymetreittäin. Johtoajatuksena osassa niitä on ollut, että seurakuntien taloutta ja hallintoa on pakko keskittää.
Käyhän se järkeen. Parinkymmenen tuhannen työntekijän laitosta ei voi perustaa hurskaisiin toiveisiin. Tosin sekään ei tapahdu itsestään. Kun taannoin seurakuntien taloustoimistoja lopetettiin ja yhdistettiin koko kirkon virastoksi oli tavoitteena isot säästöt. Näin ei käynyt, vaan menot kasvoivat miljoonilla.
Kirkollisen keskustelun keskiössä ovat jo kauan olleet sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset. Se on ajan haaskausta ja merkitsee kirkon etsikkoajan menettämistä. Missä mennään? Mistä on kysymys? Seurakunta ei ole kunta. Seurakunnan ytimessä ei ole talous eikä hallinto, eikä sitä niitä uudistamalla voida reformoida.
Seurakunta on ihmisten yhteisö ja nimenomaan hengellinen yhteisö. Jäsenten ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä – eivätkä he ole, se olisi mahdottomuus. Riittää kun hyväksymme toisemme eli toistemme erilaisuuden. Niin Jeesus kuin Paavali kehottavat meitä rakastamaan toinen toisiamme. Se on hyvä tavoite, vaikka emme siihen aina pääse. Mutta, ellei toisen erilaisuutta voida hyväksyä, käy kirkolle niin kuin Jeesus sanoi käyvän itsensä kanssa riitautuvalle kaupungille.
(Kirjoitus on julkaistu Kotimaa-lehdessä 13.09.2024)
Olen tähän asti pitänyt itseäni konservatiivisena Luterilaisena, mutta nyt siis en tähän luokkaan siis enää kuulu.
Mielenkiintoinen tuo luokkajako. Minä kun en tiedä missä rajat kulkee, niin voin tehdä yhteistyötä kaikkien uskovien kanssa yli luokkarajojen.
Eikö konservatiivisuus ole sitä että halutaan säilyttää ja kristillisyydessä se varmaan tarkoittaa että raamatun uskotaan olevan Jumalan sanaa ja halutaan sitä noudattaa . Muuten en näe että etteikö konservatiiviseksi luokiteltu ihminen voisi olla hyvinkin uudistusmielinen monen muun asian suhteen . Kristikunta on aina Jumalan sanan edessä samalla viivalla ja kenelläkään ei ole mitään ns lippalakkeja päässä mitä me edustetaan . Jumala kutsuu meitä yhteyteensä oli kuka tahansa . Paimenille on annettu tehtävä jakaa Jumalan sanaa niinkuin se on kirjoitettu . Tietä ei siis tule etsiä muualta kuin Jumalan sanasta ja pyytää johdatusta elämään että jokaisella kuitenkin olisi koti jossa Kristuksen lahjat saadaan omistaa ja tunnustaen syntimme ja jäädä seurakuntana Jumalan käsiin .
TIMO, jos konservatiivisuus on sitä, että halutaan säilyttää, niin mitä on Raamatun ja evankeliumien Jeesuksen suunta ja tie? Jeesus kehottaa parannuksen tekoon, muuttumaan, seuraamaan Jumalan tahtoa. Luther Katekismuksessaan opettaa, että vanha ihminen on JOKA PÄIVÄ upotettava ja joka päivä noustava katumuksesta parannukseen ja uuteen elämään. ”Me olemme Jumalan lapsia, eikä vielä ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee.” Onko kääntyminen ja uudelle tielle käyminen sinusta säilyttämistä?
Pekka P. Kirkollisessa keskustelussa käytetään monia määritelmiä, joiden sisältöä kukaan ei kuitenkaan ole tarkasti pohtinut. Minutkin on pari kertaa julistettu ”liberaaliksi” ja että olen ”hengellisesti pimeä” kun olen puolustanut ajatusta, jonka mukaan kristittykin voi hyväksyä evoluutioteorian (tietyin ehdoin).
Valitettavasti olemme siirtyneet yhä suuremman hajaannuksen aikaan, jossa kristityt jakautuvat monia eri jakolinjoja pitkin yllättävilläkin tavoilla.
On aika karua huomata, kuinka karismaattiset luterilaiset voivat tuntea suurempaa yhteenkuuluvuutta helluntailaisten tai baptistien kanssa yhteisen Israel-rakkauden vuoksi kuin toisten luterilaisten, vaikka kirkkomme virallisen opinkäsityksen mukaan me suorastaan tuomitsemme tai kiroamme uudestikastajat, jotka väittävät lasten pelastuvan ilman kastetta. Kielteinen suhtautuminen spn-vihkimisiin taas yhdistää nykyään sekä osaa naispappeuden hyväksyjistä että sen torjujia. Vastaavia esimerkkejä on monia.
Itse ymmärrän konservatiivis-tunnustuksellisilla niitä kristittyjä, jotka korostavat Raamattua Jumalan sanana ja luterilaista tunnustusta sen selityksenä. Tämä oli aikanaan luterilaisten jokseenkin yksimielinen kanta – nyt vain yksi monista korostuksista.
Nyt kun olen pyrkinyt keskittymään rukouselämäni kehittämiseen, niin Gal 5.22 on alkanut toimia peilinä, josta voin tutkistella hengellisyyteni olemusta. Ystävällisyys on siinä aika keskeisessä asemassa, mutta luokittelua en ole siitä löytänyt. Luokittelu on jokseenkin aina loukkaavaa. Varsinkin silloin kun se menee täysin metsään.
TIMO (klo 13.09),
kirjoitat hyviä ja kauniita asioita, jotka olisivat hyviä, jos niin toisiamme kohtelisimme. Olen kanssasi samaa mieltä. Ajattelen, ettei yksi, pyhä, kristillinen uskomme ole VAIN sana tai kehotus hyvään. Uskomme perusta on Raamattu ja siinäkin on paljon kehotuksia hyvään. Jeesus puhui paljon hyvästä ja kehotti hyvään, mutta ei vain sitä. Hän kehotti myös meitä, seuraajiaan, ei vain puhumaan hyvästä, vaan tekemään parannus ja tekemään hyvää. Mitä ajattelet siitä, että apostoli Paavali kutsuu meitä Jumalan työtovereiksi? Ei kai usko ole vain sanoja, vaan myös elämää?
50 v. on kulunut hukkaan uskon tiellä, kun väärä opetus rukouksesta on hallinnut uskon elämääni. Sana moneen kertaan painottaa valvomista ja rukoilemista jatkuvasti. Tämä itsestään selvä kehotus on kumottu jatkuvasti sillä: ” että sehän on mahdotonta”. Tästä väärästä opetuksesta juontaa kaikki riidat uskovien välillä. Ei sana tietenkään kehota meitä sellaiseen joka on mahdotonta. Sana kehottaa siihen mikä on mahdollista. Se pieni yksityiskohta on minulta jäänyt kokonaan huomioimatta, että Jumala itse tulee auttamaan sitä, joka pyrkii jatkuvaan itsensä valvomiseen ja -rukouselämään. Jumalalle kun kaikki on mahdollista. Niinpä se joka pyrkii jatkuvaan rukousyhteyteen Jumalan kanssa saa Häneltä jatkuvan taivaallisen avun. Apu tulee yllättävältä taholta. Omatunto nimittäin herkistyy reagoimaan kaikkeen sellaiseen joka ei ole Jumalan tahdon mukaista. Silloin joutuu valinnan paikalle. Haluaako säilyttää aidon ja herkän yhteyden Jumalaan ja pyrkiä suhteissansa parempaan. Nyt saan tehdä parannusta vääristä asenteista kaikkia muita kohtaan. Jatkuva rukouselämä avautuu avaimena kaikkien suhteiden korjautumiseen. Varsinkin suhde itseen muuttuu radikaalisti. Alkaa pikkuhiljaa tajuta miten oma parannuksenteko on vielä pahasti kesken.
PEKKA, se mitä kirjoitat, tuntuu merkittävältä, tärkeältä avaukselta. Voisitko sitä vielä avata? Puhut rukouksesta ja valvomisesta ja mietin, mitä se valvominen sitten on? Eikö rukoukseen liity ja pidä liittää se vanha toteamus, joka latinaksi sanottiin ”Ora et labora!” Rukoile ja tee työtä! Ettei me istuttaisi vain kädet ristissä ja ajateltaisi, että kyllähän Jumala sitten toimii. Vaan, että niin kuin rohkeasta on sanottu meidän olevan Jumalan käsiä maailmassa.
Opin Antero Laukkaselta ettei rukouksen painopiste ole rukous. Ei siis siinä mitä itse teemme.( eli istumista kädet ristissä) vaan yhteys.
Miten tuon nyt osaisin sanoa. Ehkäpä näin:
Rukous on yhteys rakastavan Jumalan ja minun välillä. Siinä saan imeä Hänen rakkauttaan sisimpääni, jotta kohdatessani muita se voisi minussakin ilmetä. Rukouselämään keskittyminen on saanut minussa aikaan yllättäviä muutoksia. Saan päivittäin aikaan paljon enemmän, kuin aikaisemmin. Koko elämän rytmi on alkanut muuttua. Kymmeniä vuosia olen kärsinyt erityisitä masennuksen jaksoista ja nyt rukouselämään keskityttyäni ne ovat kadonneet. Esirukoustyö täyttää elämäni ilolla. Samalla sisäinen vastustus saa jatkuvasti uusia muotoja. Mikä asia on ihan outoa. Tiedän miten paljon saan, kunhan vain ryhdyn rukoukseen. Silti aina saan kamppailla sitä vastaan että en ryhdy tekemään ihan jotain muuta. Tästä kamppailusta olen oppinut sen, miksi me kristityt käytämme niin vähän aikaa rukoukseen kuin mahdollista. Pidämme kyllä erityisiä rukoushetkiä ja tapahtumia, mutta yhteyden jatkuva säilyttämien tulisi olla tavoite, Silloin ei jää tilaan Hengen hedelmän vastakohdille, joita luonnossamme on paljon.
Joten esim. epäystävällisyys ei pitäisi minussakaan näkyä. Joten nöyräksi pakottaa tämä rukoustyö kun jatkuvasti kohtaa itsessään asioita, joita on perattava pois. Jollei tähän suostu niin täysipainoinen rukoustyökään ei onnistu.
Pekka, tuntuu tärkeältä se, mitä olet saanut kokea. Että myös vastustusta, jotakin vaikeata – se kai on väistämätöntä. Elämä ei ole, eikä kai voisikaan olla pelkkää päivänpaistetta.
En nyt osaa sanoa muuta. Toivon sinulle iloa ja siunausta.
”Suomalaisella nationalismilla” tarkoitan lähinnä Lutherin taisteluvirttä ”Ein feste Burg ist unser Gott.. – Jumala ompi linnamme ja vahva turva aivan…, joka ei ollut tuntematon rintamaoloissa ja jota vahvisti myös kotirintama. Se mielestäni tiedettiin varsin hyvin tuolloin, mitä koti, uskonto ja isänmaa merkitsivät ja mitä koti ja perhe tarkoitti myös lapsille. Nyt syöteään myös kirkon taholta ja saarnatuoleista ideologista puppua – lasten mieltä saastuttavalla – tasa-arvomoninaisuudella, joka suututtaa minua varsin paljon. Sen myönnän.
KOSTI, Lutherin virttä on meillä väkevästi veisattu, ja vaikka hän kirjoitti sen 400 v. ennen Neuvostoliiton syntyä on aika selvää, mitä Suomessa ”vanhalla vainoojalla” tarkoitettiin. ”Jumala ompi linnamme” virren vainooja on sovitettu moniin muihinkin, Transsilvanian unkarilaisalueella turkkilaisiin. Kirkot rakennettiin siellä linnoiksi, sotilaalliseen puolustukseen. Mutta jos nationalismi tarkoittaa oman kansan nostamista ja vihapuhetta muille kansoille, ei se ole kristinuskon mukaista puhetta.
Kosti ja Heikki. On toinenkin nationalistinen taisteluvirsi: ”Pois pelko joukko pienoinen/Förvaras ej du lilla hop”, joka otettiin vuoden 1938/1943 virsikirjaankin. Se kulki nimellä ”Kustaa II Aadolfin taisteluvirsi” ja kuningasta arveltiin jopa sen kirjoittajaksi. Tiettävästi se veisattiin Luetzenin taistelun edellä 6.11.1632. Ruotsinkelisenä sen alkusanat lyötettiin muun muassa Svidjakårenin muistomitaliin 1918 (Länsi-Uudenmaan valkoisten joukko, joka jäi punaisten selustaan kevättalvella 1918, torjui pari rynnäkköä ja antautui ruotsalaisten diplomaattien välityksellä. Heidät vangittiin helsinkiläiseen kouluun ja diplomaattien silmien alla he välttyivät Suinulassa antautuneiden ja teloitettujen suojeluskuntalaisten kohtalolta). Lauloimme sen kerran itsenäisyyspäivän tai ruotsalaisuuden päivän jumalanpalveluksessa joku vuosi sitten ja totesimme, että se ei oikein sovellu nykypäivään.
Tekstinkäsittely teki vihreen: P.olla Förfäras ej du lilla hop 🙁
MARKO, virret ja nationalismi/ kansallismielisyys! Tosi kiinnostava aihe – kuka kirjoittaisi siitä? Isanmaallisuus ja nationalismi eri aikoina.
Minua on erityisesti koskettanut virolaisen Martin Lipp’in virsi 369, tutun isänmaan virren sävelellä.
Heikki P. Konservatiivisen kristillisyyden ja nationalismin yhteen punoutumisella on pitkät, jo 1800-luvulle ulottuvat juuret. Palautuu noin näppituntumalla arvioiden Hegelin ajatteluun. 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä on ainakin kolme hyvää tätä aihepiiriä käsittelevää ja nykylukijaa ajatellen hämmentävääkin elämäkertaa papistosta: Elias Simojoesta, Kalervo Kurkialasta ja Jorma Heiskasesta. – Länsi-Saksan ensimmäinen ja väliaikainen kansallislaulu ”Ich hab’ mich ergeben” on muuten erinomainen esimerkki siitä, kuinka usko Jumalaan ja rakkaus isänmaahan nivoutuivat toistensa synonyymeiksi 1800-luvun alun kansallisromanttisessa nationalismissa.
Ei siinä mitään. Minutkin Jumala herätti, kun aikoinaan pläräsin Suomen Vapaussota -lehden vuosikertaa ja siinä oli Kotimaan tilausilmoitus. ”LUJIN PERUSTA, JOLLE ISÄNMAALLINEN MIELI VOI RAKENTUA ON ISILTÄ PERITTY USKO. Tilatkaa KOTIMAA”
Konservatismi on mielestäni säilyttää ja pysyä siinä mikä on apostolien opetus . Siihen kuuluu elää jokapäiväisessä parannuksessa ja seurakuntayhteydessä . Paavalin työtoveruus , on kutsua löytää oma paikka Kristuksen ruumiin osallisuudessa ja tämä on mielestäni seurakunnan keskinäisen yhteyden hedelmää. Konteksti Paavalin työtoveruus oli hänelle itselle raskas apostolin tehtävässään ja hän siitä mainitseekin että ei ollut kuin yksi hänen mukaansa joka oli vilpittömästi samalla linjalla nimittäin Timoteus. Asia on vaikea ja mahdoton kun asiaa yhteydestä , työtoveruudesta tai hyvien hedelmien aikaansaamisesta ihmisjärjellä miettien . Kun Srk tahtoo kulkea sanan viitoittamaa tietä ja pysyä keskinäisessä yhteydessä niin seurakunnan pää ohjaa ja vaikuttaa tahtomista tekemistä . Tämä on liian yksinkertaista mutta totta !! Paimenen osuus on iso ja täytyy olla focus iankaikkisuudessa ja sinne yhtenä joukkona yhteisessä uskossa lauma saa vaeltaa armossa ja anteeksiantamuksessa .
KOSTI, Lutherin virttä on meillä väkevästi veisattu, ja vaikka hän kirjoitti sen 400 v. ennen Neuvostoliiton syntyä on aika selvää, mitä Suomessa ”vanhalla vainoojalla” tarkoitettiin. ”Jumala ompi linnamme” virren vainooja on sovitettu moniin muihinkin, Transsilvanian unkarilaisalueella turkkilaisiin. Kirkot rakennettiin siellä linnoiksi, sotilaalliseen puolustukseen. Mutta jos nationalismi tarkoittaa oman kansan nostamista ja vihapuhetta muille kansoille, ei se ole kristinuskon mukaista puhetta.
Timo kun korostat apostolista opetusta, niin onhan sitten Jeesuksen ja VT:n opetus. Et kai nosta apostoleja yli Jeesuksen? Ylimpänä on Jeesuksen seuraaminen ja kuuliaisuus Jumalan tahdolle, jota Jeesus julisti.
Timo G on aivan oikeassa korostaessaan apostolien merkitystä. Se, mitä tiedämme Jeesuksesta, on peräisin apostolien ja heidän työtoveriensa kirjoituksista. Noin niin kuin kirkon todistuksen mukaan.
Toivo Loikkanen, (klo 9.45)
TOIVO, kuvaat hyvin srk-liitosten reaktiivista luonnetta. On menty kuntamallin perässä ja ilman seurakunnan teologista perustaa. Kuvauksesi on oikea, mutta miten pääsemme tästä eteenpäin? Helsingin teologisessa tiuedekunnassa puhuttiin jo 50 vuotta sitten käsitteestä ”Ecclesiola in ecclesia”. Sillä oli negatiivinen sävy, puhuttiin elävistä seurakunnista kuolleessa kirkossa – noin kärjistettynä. Mutta suurseurakunnissamme OLISI MAHDOLLISTA, että pienemmät jumalanpoalvelus-yhteisöt eläisivät. Miten siihen päästäisiin? Tai: miten se säilytettäisiin. Uskon, että se voisi olla mahdollista, muttra miten se tehdään? Ei ainakaan niin, kuin se herroina halliten tehtiin Suomenniemen seurakunnalle.
Pitäisi luoda sopiva rakenne seurakunnalle eli puitteet, miten seurakunta on osa suurempaa hallintoyksikköä ja kirkkoa. Seurakuntia tulisi olla ihmisten asuinyhteisöiden perusteella, osa kuten ennen ja osa sen mukaan, miten ihmisten asuinalueita on syntynyt. Kukin seurakunta olisi toiminnallisesti itsenäinen, mutta toiminnoissa olisi joustavuutta monella tavalla. Erityinen huomio pitää saada ihmisten kuulumisen tunteeseen, osallisuuteen ja saada heitä myös osallisiksi oman seurakunnan toiminnoista. Toisaalta pitää muistaa luterilainen perinteemme siitä, että kristityn elämisen ja todistamisen paikka on oma elämänpiiri. Ehkä kuten yritykset jumalanpalvelusyhteisöistä, mutta niiden mielestäni liian vahva ”heavyuser”-idea poistaen tai lieventäen.
Heikille,
Apostolien tie on Kristuksen tie jonka hän antoi apostolien tehtäväksi että syntyy seurakuntia ja niille paimenet kaitsemaan laumaa . Se on Kristuksen tie jossa täällä maanpäällä hän itse on päänä eli seurakunnassa. Sitä hän hallitsee rakkaudella ja seurakunta on alamainen , ei pakosta vaan siksi että hän on niin hyvä ja hänen kauttaan me pääsemme kerran perille iankaikkiseen elämään hänen Isänsä kotiin . Seurakunta on myös koti syntisille ihmisille jossa saadaan yhä uudestaan turvata Kristuksen armotekoihin . Siinä kodista lähteville ei jää puheeksi juuri muuta kuin Jumalan käsittämätön armo ja tietoisuus että vain yksin Kristus on ihmisen turva täällä ajassa ja kuolemassa ja tämän elämän jälkeinen iankaikkisuuden toivo, joka lepää yksin Kristuksen sovitustyössä ristillä.
Kun omistamme puhtaan omantunnon ja rauhan Jeesuksessa niin meillä on kaikki ja saadaan luottaa että hän pitää huolta meistä .
Mitä me toivoisimme kun olemme siinä kuolleet ja arkussa ja läheiset olisivat arkun vieressä , mitä silloin toivoisimme heidän ajattelevan minusta?
Olisko se että he ajattelisivat että isä , aviopuoliso tai tämä ihminen rakasti meitä ja hän rukoili meidän puolestamme päivittäin ja hän tahtoi että me kaikki oltaisiin kerran perillä.
Kaikki muu on mielestäni liian vähäpätöistä ed. rinnalla mainita.
Olisko tässä kaikki mitä haluaisimme silloin olevan heidän ajatuksissamme ?
TIMO, kirjoitat niin kauniisti apostolien tiestä Kristuksen tienä. Voi miten hienoa olisi, jos se olisi totta. Ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous Nikeassa vuonna 325. Kirkossa oli paljon erimielisyyttä opista ja Nikeassa haluttiin riidat sopia. Kokouksen kutsui koolle keisari Konstantinus suuri, joka eniten vaikutti kokouksen päätöksiin. Hän ei silloin vielä ollut kristitty, vaan Auringon palvelija, kirkkohistorian mukaan hän kääntyi kristityksi vasta kuolinvuoteellaan. Kokous tuomitsi Areioksen ja areiolaisuuden. Konstantinus halusi myöhemmin kutsua Areioksen takaisin kirkkoon, mutta tämä ehti kuolla ennen sitä.
Myöhemmin kirkot hajaantuivat ja käytiin myös uskon sotia, vaikka Jeesus Kristus toivoi uskovien yhteyttä ja ykseyttä. Tänä päivänä me kristityt emme mahdu samaan ehtoollispöytään, ei koko maailmassa, eikä meilläkään.
Jo apostoleista olisi paljonkin sanomista, mutta jääköön. Kirkko ja kirkot ovat monen monituiset kerra liittoutuneet vallanpitäjien kanssa, köyhiä ja sorrettuja vastaan, vaikka Jeesuksen ja UT:n ja koko Raamatun julistus puhuu asettumisesta heikkojen rinnalle, vallanpitäjien kopeutta vastaan.
Jumalan armo ei ole puhdistusrätti, jolla ihmisten vääryys ja pahuus pyyhitään pois. Jumala on armollinen, mutta hän on myös oikeudenmukainen tuomari. Mitä ajattelet Timo evankeliumien viimeisestä tuomiosta? Jeesuksen mukaan
SEKÄ Jumalan valtakuntaan kutsutut ETTÄ siitä pois tuomitut hämmästyvät päätöksestä. Kumpikjaan joukko ei tunnista eikä tiedosta, mitä ovat vähimmille tehneet tai jättäneet tekemättä.
En usko, että pyhässä uskossamme olisi olennaista sanat, sanajärjestykset tai pilkun poaikat. Olennaista on elämä. Jeesus opetti meitä rukoilemaan: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi myös maan päällä, niin kuin taivaassa.” Eikö tämä ole uskossamme vastaan sanomatonta?
Niin varmaan kahden tuhannen vuoden aikana on teologit ja oppineet piirtäneet varmaan uskosta liiankin vaikea tajuista . Uskon yksinkertaisesti ja voi tässä yhteydessä miettiä vaikka ihmisiä joita matkan varrella on kohdannut joista on paistanut evankeliumin ilo ja ovat myös omaa leiviskäänsä hoitaneet ja heidän elämänsä on näyttänyt myös että heillä on usko luja. Niin eikö nämä ihmiset ole usein niitä jotka eivät ole niin oppikeskeisiä vaan enemmän haluavat rakkaudella palvella ihmisiä . He rakastavat teossa ja totuudessa eivät kielellä ja tähänhän Kristus meitä kutsuu .
Usko on yksinkertainen ja me teemme siitä monimutkaista .
Kristus on kaiken tehnyt meidän pelastuksemme eteen ja saamme turvata Kristuksen sovitustyöhön ja Jeesus sanoo asian että pysyä hänessä . Ja kun olemme hänessä niin hän vaikuttaa meissä tahtomista ja tekemistä ja siitä on viimeisellä tuomiolla kysymys että Jumalan lapset olivat Kristuksen rakkaudessa tehneet hyviä tekoja ihmisille jotka ovat luotu Jumalan kuviksi .
Uskon että kysymys on kohtaamisesta , että voimme aidosti kohdata ihmisiä ja kuunnella heidän iloja ja murheita ja meillä tulisi olla myös se iloinen evankeliumi että ihminen saa heti vaan turvata häneen ja pyytää apua häneltä . Evankeliumiin ei kuulu ehtoja vaan se on ainostaan sitä mitä Jumala on tehnyt pojassaan meidän puolestamme . Joskus olen miettinyt sitä että onko oikeasti Suomi niin evankelioitu kun väitetään? Onko ollut vaatimusta tehdä jotain ? Varsinkin ihminen jonka elämä on särkynyt monelta osin ja on myös yrittänyt parannella sitä ja jos vielä hänelle asetetaan tikapuita niin ihminen saattaa vajota vain toivottomuuteen vaikka Jumala tahtoo rakkaudella kutsua ikuisen elämän toivoon ihmisiä . Tässä on kyllä hyvin ratkaisevaa että olis seurakunta jonne esim. tälläinen ihminen voidaan kutsua ja rakastaa Kristukselle , ottaa veljenä tai siskona vastaan .
Kaikki on unelmaa jos toteutus on meidän varassamme, mutta Herra on luvannut rakentaa huoneen ja myös luo yhteyden . On mielestäni hyvä joskus rukoilla että en olis Herra sinun työsi esteenä vaan joku on sanonut että mennä puun taakse ja katsoa kun Herra toimii . Minulle on ollut suuri vapaus ja ilo kun 58v ollut koditon ja löysin kodin sen jälkeen . Olin tietysti ollut kristillisissä kuvioissa ja toiminnassa , mutta ei seurakuntaa siinä merkityksessä mitä raamattu siitä puhuu.
F.G. Hedbergin hartauskirja ja muu hänen kirjallisuus on ollut minulle tärkeää ja voi varmaan suositella ”Elämän sanoja” hartauskirjaa päivittäiseen hartauteen . Olen maallikko ja haluan että asiat tuodaan kansanomaisesti ja systemaattisesti opetuksissa ja puheissa.
Niin, Timo, kahteen tuhanteen vuoteen on mahtunut paljon. Ei vain teologeilla ja oppineilla, vaan meillä kaikilla, kristikansalla, Jeesuksen seuraajien joukolla. Paljon puhetta ja paljon myös hyvää, ja paljon pahaa. Turha kai sitä tässä on luetella, sanon nyt vain yhtenä esimerkkinä Martti Lutherin kiihkeän juutalais-vihan ja – vainon. Ei siitä saa, kaunista taivastietä jos totta puhutaan, vaikka meitä kaikkia on kutsuttu apostoleiksi, evankeliumin julistajiksi.
Jeesus kutsuu kaikkia meitä seuraamaan itseään , rukoilemaan Jumalan hyvän tahdon toteutumista maailmassa, rukoilemaan ja tekemään työtä.
Kauniisti kuvaat, kuinka me ihmiset voimme olla levittämässä Jumalan rakkautta lähimmillemme. Siihen meidät on kutsuttu ja lähetetty. Mutta Timo, me emme rukoile: ”Isä minun, joka olet taivaassa” vaan Isä meidän. Jumalan valtakunta ei ole sydämen uskoa joidenkin uskovaisten sydämessä, vaan se on kollektiivin, kristittyjen, kirkon toimintaa. Tämä painotus, korostus on Raamatussa varsin selvä. Ei kauniita puheita, vaan toimintaa Jumalan valtakunnan, hänen vanhurskautensa muuttumiseksi eläväksi meidän keskellämme. Myös täällä, maailmassa. Jumalan armosta, tietenkin, mutta ei näkymättömänä tunteena, vaan konkreettisena, elävänä. Elämänä.
Heikki P. : ” OLISI MAHDOLLISTA, että pienemmät jumalanpoalvelus-yhteisöt eläisivät. Miten siihen päästäisiin?
Jos työtekijöitä ei enää ole niin vastuu tästä jää seurakuntalaisten harteille. He kykenevät keskenään organisoimaan yhteisöllisyyttä ja kun se puoli on hoidettu, niin jumalanpalvelusyhteisö saadaan toimimaan myös. Pappien vaihtuminen ei sitä asiaa muuksi muuta.
PEKKA, jotenkin näin. Olin suomalaisten pappina Baijerissa ja Württembergissä 90-luvulla. Pappeja ei ollut maakirkossa tarpeeksi ja siksi oli kehitetty järjestelmä, jossa maallikot saivat lehtoreina pitää jumalanpalveluksia papittomissa seurakunnissa. Heille lähetettiin valmiit saarnat ja he toimittivat JP:n. Saksan evankeelisissa maakirkoissa maallikot, seurakuntalaiset olivat paljon enemmän vastaamassa toiminnasta, Samoin käsittääkseni Britannian anglikaanisessa kirkossa. Olemme Suomessa olleet liian varakkaita, on aina palkattu uusi työntekijä, mutta se alkaa olla menneen talven lumia.
Jumalanpalvelusyhteisöt tarvitsevat myös paimenia. Muuten syntyy voimakkaiden persoonien johtamia yksipuolisia yhteisöjä. Juuri siksi kirkkomme piispojen kielteinen suhtautuminen erillisvihkimyksiin ja monien seurakuntien vaatimus konservatiivisten jumalanpalvelusyhteisöjen mukautumisesta naispappeuteen ajaa aktiivisia kristittyjä pois kirkosta ja sen työyhteydestä. Tosin myös karismaattiselta tai herätysliikepohjalta, ihan ilman virkakysymystäkin, voi syntyä voimakkaiden persoonien johtamia pikkuyhteisöjä, jotka eriytyvät kirkosta omien opinkorostusten takia.
”Jumalanpalvelusyhteisöt tarvitsevat myös paimenia. Muuten syntyy voimakkaiden persoonien johtamia yksipuolisia yhteisöjä.” Mikä takaa sen, etteivät paimenet olisi tuollaisia ’voimakkaita persoonallisuuksia’?
Martti P. Piispallinen kaitsenta ja vakiintunut kirkollinen järjestys?
Heikki. Historia tietää, että tuon Lutherin virren sävelmä esiintyy ensimmäisen kerran 1529 ja onnellisesti päättyneen Wienin piirityksen jälkeen Luther ryhtyi myös laatimaan 29.10.1929 saarnaa sotajoukoille ottomaaneja vastaan. Toistamiseen heidän etenemisenä pysäytettiin 1683. Paljonkohan ottomaanien perillisiä mahtaa olla Saksassa nykyisin? Paljon joka tapauksessa ja ongelmissa ollaan. Angela Merkel oli hyväsydäminen ja oli sitä mieltä, että kyllä Saksaan mahtuu. Saksassa on pelkästään syyrialaisia 1,2 miljoonaa ja lisää taitaa tulla.
Saksassa kansallislippu on monelle ”Nie wider Deutschland” ja natzit raus (aina typeryyksiin asti), jota valvoo osaltaan poliittisen kasvatuksen virasto. En tiedä paljonko isänmaallinen saa olla, ettei se ole liikaa? Eräältä saksalaiselta poliitikolta (en muista nyt keneltä) kysyttiin äskettäin, että rakastatko isänmaatasi? Hän vastasi, että – voi hyvänen aika – en nyt sentään!
……kappas vaan, tuon saarnan Luther laati 29.10.1529 piti kirjoittaman :))
KOSTI, Hitlerin ja 2. maailmansodan painolasti on Saksassa jatkunut tähän asti ja sitä ei ole peitelty. Sodan jälkeen tunnustuskirkon ihmiset, Niemöller ja muut ajoivat täysin pasifistista linjaa. Vaikka Saksa ja Suomi olivat pitkään aseveljiä, on kirkon suhtautuminen armeijaan ja siviilipalveluun ollut nykypäivässä täysin toinen, lähes vastakkainen.
Lippua ei myöskään juuri liehuteltu Saksassa, se muuttui vasta 90-luvulla, Saksan voitettua maailmanmestaruuden jalkapallossa.
Niemöllerin pasifismi taisi olla myöhäisempää perua. Luin juuri jostain (Ian Kershaw?), että Niemöller pyrki vielä natsien turvasäilöstäkin vapaaehtoisena rintamalle toisen maailmansodan sytyttyä. Monet saksalaiset tekivät eron natsien ja Saksan välillä ja natsit onnistuivat kanavoimaan tämän nationalismin omaan käyttöönsä. Niemöller oli ensimmäisessä maailmansodassa menestynyt sukellusveneen kapteeni, joka palkittikn Preussin korkeimmalla sotilaskunniamerkillä.
MARKO, Martin Niemoller muutti vahvasti suhtautumistaan 2. maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Eikä hän ollut yksin. Monet evankeeliset papit ja teologit ajoivat sodan jälkeen sitä, ettei Saksaan olisi perustettu armeiaa, eikä se olisi varustautunut. Mutta – taitaa mennä turhan kauas teematamme.
Ajoivat kyllä. Se, mitä tästä saksalaisesta pasifismista on seurannut, nähdään valitettavasti nyt, kun Ukrainaa pitäisi auttaa ja Euroopan puolustus saada jaloilleen.
Meidän haasteemme on siinä, että seurakunta on hengellinen yhteisö, mutta hengellisyys on kaikkoamassa siitä kiihtyvällä vauhdilla useammasta eri syystä. Jäljelle jää hallinnollinen rakenne ja jossain vaiheessa vähenevä työntekijäjoukko. Tuntuu oudolta, että usein juuri ne, jotka ovat hengellisimpiä (jos asiaa nyt voidaan mitata), ovat usein seurakuntien laitamilla tai ulkopuolella. Tähän liittyy muutakin. Meillä päin on jo nyt pappispula. Samaan aikaan neljä tuntemaani nuorta miestä, jotka paikallisseurakunnat kyllä ilomielin ottaisivat töihin, ovat joko keskeyttäneet teologian opintonsa tai siirtyneet luterilaiseen vapaakirkkoon, koska heillä ei ole mahdollisuutta saada pappisvihkimystä eikä näköaloja toimia yhä kauempana perinteisestä kristinuskosta luopuvassa kirkossa. Ja jokaista heitä kohden on joukko konservatiivisia kristittyjä, jotka kyselevät, mitä tulevaisuudessa pitäisi tehdä.
”Heillä ei ole mahdollisuutta saada pappisvihkimystä eikä näköaloja toimia…” Näinhän asia on tapana ilmaista silloin, kun kieltäydytään niin vihkimyksestä kuin työmahdollisuudesta.
Martti Pentti. Ei kukaan ole ollut kieltäytymässä työmahdollisuuksista vaan sitoutumisesta Raamatun vastaisiin käsityksiin. Lisäksi kannattaisi huomata se, että näissä asioissa on myös sivuutettu seurakuntien omia pyyntöjä.
Onneksi luterilainen vapaakirkollisuus on kasvussa niin, että usko säilyy ja siirtyy myös jälkipolville. Soisin sen vain itse voivan kanavoitua siihen kirkkoon, joka on ollut Suomessa ainakin 900 vuotta.
’Kirkko, joka on ollut Suomessa ainakin 900 vuotta’ on harhakuva. Tiedät sen oikein hyvin, Marko Sjöblom. 1100-luvun kirkolliset olot olivat hyvin erilaiset kuin 1500-luvulla, jolloin reformaatio saavutti maamme. !800-luku, jolloin herätysliikkeemme syntyivät, oli taas uudenlaista aikaa kirkossamme. Oma aikamme on jälleen siitä monella tavalla muuttunut. Ei pidä haikailla sellaista, mitä ei ole koskaan ollut.
”Kannattaisi huomata se, että näissä asioissa on myös sivuutettu seurakuntien omia pyyntöjä.” Kun seurakunnan kutsuma teologi kieltäytyy vihkimyksestä, hän on se, joka sivuuttaa seurakunnan kutsun.